Aamulla heräsin, kun tytöt kävivät vuoron perään raottamassa oveani ja tarkistamassa vieläkö nukuin. Taloudenhoitaja kävi hakemassa tytöt pois ovelta ja sain nukkua vielä hetken rauhassa. Kymmenen jälkeen nousin ja menin katsomaan, joko kaikki muut olivat hereillä. Aamiainen oli katettu olohuoneen vieressä olevaan ruokailutilaan ja tarjolla oli keitettyjä kananmunia, makkaraa, patonkia, keksejä ja teetä. Tee oli kylläkin lämmintä maitoa eikä minulle ole vieläkään selvinnyt, miksi sitä sanotaan teeksi… William tuli myös syömään ja sovimme lähtevämme liikenteeseen kahdeltatoista. Minä, William, Bob, tytöt ja yksi taloudenhoitajista tai lapsenvahdeista, kuinka asian nyt haluaakaan ilmaista, lähdimme Williamin autolla, joka oli uudenoloinen katumaasturi. Ensimmäiseksi veimme tytöt ja lapsenvahdin vähän matkan päähän tanssitunnille, jonka jälkeen jatkoimme matkaa Kigali Memorial Centeriin. Kigalin kaupunkikuva on täysin erilainen kuin Kampalan ja muistuttaa enemmän jopa eurooppalaista kaupunkia. Isoimpia eroja ovat päällystetyt tiet, joita reunustaa istutukset ja tienviitat sekä uudet, siistit rakennukset. Ugandassa melkein joka toinen rakennus on keskeneräinen.

Yöllinen vesisade jatkui edelleen, kun parkkeerasimme auton Memorial Centerin pihaan. Paikka oli auki pitkäperjantaista huolimatta, sillä nyt huhtikuussa joukkosurmasta tuli kuluneeksi kaksikymmentä vuotta ja sitä muistellaan ympäri Ruandaa. Sisäänpääsymaksua ei ollut, mutta audiokierros maksoi 10 dollaria. Vuokrasin laitteen ja sain myös kartan alueesta. William ja Bob eivät ottaneet audiokierrosta, mutta tulivat kuitenkin kierrokselle, vaikka William onkin ollut paikassa jo useampaan otteeseen. Aloitin kierroksen sisältä, sillä ulkona satoi vielä. Alakerrassa oli kerrottu kattavasti tapahtumista sekä osa kuolleiden kalloista ja luista oli näytillä. Yläkerrasta löytyi lyhyet esittelyt eripuolilla maailmaa tapahtuneista vastaavanlaisista joukkosurmista, ja minä en ollut kuullut Armenian ja Cambodian joukkosurmista ennen. Iso puute suomalaisen koulujärjestelmän historian opetuksessa, sillä mielestäni tällaisista tapahtumista nimenomaan pitäisi kertoa. Vesisade oli lakannut ja menin kiertämään ulos loput jäljellä olevat pisteet.

Oikeasti kierros olisi pitänyt aloittaa ulkoa, mutta minusta oli parempi tehdä se viimeiseksi, sillä ulkona oli joukkohautojen lisäksi muutama puutarha, joissa sai muuta ajateltavaa rankan historian tunnin jälkeen. Tapasin Williamin ja Bobin joukkohautojen luona, sillä he olivat kiertäneet hieman eritahdissa. Tunnelma ei ollut kovin hilpeä lähtiessämme museolta, mutta oli mukava jutella tapahtumista Williamin kanssa, joka oli perehtynyt aiheeseen enemmänkin.

Ajoimme keskustaan ja pääsin vaihtamaan rahaa. Istuttuani takaisin autoon auton ympärille oli kerääntynyt paljon kaupustelijoita, joilla oli jos jonkinmoista tavaraa myynnissä. William oli käynyt ostamassa meille välipalaksi samosat ja limpparipullot ja tullessaan takaisin hän hätisteli kaupustelijat pois. Seuraavaksi menimme hakemaan tytöt tanssitunnilta ja veimme heidät kotiin. Jatkoimme saman tien matkaa eivätkä tytöt olisivat millään halunneet jäädä kotiin. Menimme lounaalle ja minulle selvisi, että vaikka Teo ja Bob ovat serkuksia samoin kuin Bob ja William, niin Teo ja William eivät kuitenkaan olleet sukua. Bob ja William ovat molemmat lähtöisin Ugandasta ja kummatkin muuttaneet Ruandaan joukkosurmien jälkeen. Williamin pyytäessä laskun tarjouduin maksamaan oman osani laskusta, mutta William halusi tarjota lounaan. Toivottavasti ei ollut epäkohteliasta tarjoutua maksamaan, mutta minusta oli outoa maksattaa lounaani melkein tuntemattomilla ihmisillä. Varsinkin, kun toivottivat minut lämpimästi tervetulleeksi kotiinsa, vaikka eivät minua edes tunne. Todellista vieraanvaraisuutta. Lounaan jälkeen ajoimme Presidential Palace museoon.

Presidentin koti oli museoitu hiljattain ja oli mielenkiintoinen kierros salahuoneineen ja norsunjalkapöytineen. Puutarhan ulkopuolelta löytyi juuri ennen joukkosurmia alas ammutun presidentin lentokoneen raato. On epäilty, että presidentin kuolema sai kauan suunnitellut joukkosurmat käynnistymään. Kierroksen loputtua ajoimme takaisin kotiin ja Bob jäi matkalla kaupunkiin. William lähti saman tien ulos vaimonsa kanssa ja minä menin talolle, jossa tytöt jo minua odottivatkin. Ilta meni tyttöjen ja taloudenhoitajien kanssa istuskellessa ja jutellessa olohuoneessa. Lastenhoitaja syötti molemmille ruuan ja ihmettelin, mikseivät tytöt syöneet itse. Ehkä olisivat sotkeneet liikaa…

Kumpikaan taloudenhoitajista ei puhunut englantia, joten Lizza toimi tulkkina, kun he halusivat jutella kanssani. Oli kyllä hauskaa ja paljastui, että olin porukan vanhin, sillä lapsenvahtina toimiva tyttö oli 19-vuotias ja ruuanlaitosta sekä talosta vastaava tyttö oli 20-vuotias. Lizza ei lakannut ihmettelemästä kuinka minulla ei ollut vielä lapsia ja sanoi, että minun tulisi rukoilla joka päivä Jeesukselta, että saisin lapsen. Perhe on todella uskonnollinen ja he ovat Born again kristittyjä. Etenkin Lizza puhuu koko ajan Jeesuksesta ja hän oli todella surullinen pitkäperjantain tapahtumista. Kyseli minulta myös paljon uskontoon liittyvistä asioista, mutta yritin kierrellä muihin aiheisiin, sillä en tiedä miten tytöille on asiat opetettu enkä halunnut enempää sekoittaa heidän päätään, kun olivat mielestäni jo tarpeeksi hämmentyneitä muutenkin. Kun nukkumaanmeno aika tuli, Lizza pyysi minua rukoilemaan hänen ja Tessa puolesta, sillä yleensä heidän vanhempansa rukoilevat ennen kuin lapset menevät nukkumaan. Sanoin, etten osaa rukoilla englanniksi, joten sepustin omasta päästäni jotain suomeksi. Lapset olivat tyytyväisiä, vaikka mitään eivät ymmärtäneet ja pääsivät nukkumaan. Itse menin suihkuun, jonka jälkeen William ja Rohan tulivatkin takaisin. Söin myöhäistä illallista, sillä olin ajatellut, että on epäkohteliasta syödä ennen heitä, mutta päinvastoin ihmettelivät, kun en ollut syönyt aikaisemmin. Syötyäni meninkin melkein heti nukkumaan.