Nyt, kahdeksan aikaan illalla, Varkalassa on pilkkopimeää. Tultiin juuri syömästä toiselta puolelta rantaa ja kylä hiljenee sitä mukaan kun hotellimme lähestyy. Joka kerralla matka tänne tunnu lyhyemmältä, mutta silti yhtä hiki tulee viimeisessä ylämäessä. Se mäki ei ole paikallisillekkaan helppo, riksa saa kerätä kaikki voimansa, jotta pääsee kipuamaan ylös ja eilen autoa työnnettiin neljän miehen voimin. Paikallisten malayan-hindujen seremoniat jatkui tänään ja merellä näkyi ennästysmäärä kalastajia. Heidän veneidensä pieni valo muodostaa pitkän ketjun. Ihan kuin toisella puolella olisi saari, vaikka meri jatkuu Afrikkaan asti. Kalastajat laskivat tulia veden pinnalle kellumaan ja ne loistavat oransseina pisteina ja tulevat tuulen mukana rantaa kohti.

Illalliseksi syötiin kuningaskatkarapuja, jotka odottivat ravintolan edessä tiskissä lampun alla. (Vielä ei mahassa väännä suuntaan eikä toiseen.) Kokki heitti ravut pannuun ja savu nousi. Takanamme istuvilla brittiläisillä oli varmasti hauskaa, kun Leevi koitti opettaa mua syömään niitä rapuja. Syön niitä sujuvasti, mutta se perkaaminen on puistattavaa. Yritin kuitenkin, mutta lopulta Leevi perkasi munkin valmiiksi lautaselle, kun olin vakuuttunut, että ravut tuijottavat mua tuimasti. Aiheutin hilpeyttä myös tarjoilijan silmissä, kun pyysin laskua itselleni muistoksi. Monesti palauttaessaan vaihtorahat, on lasku hävinnyt ja mä halusin tämän muistojen joukkoon. Siinä luki lopuksi Have a good night! Leevi pyörittelee päätään, kun mulla on rinkan tasku täynnä paperinpaloja.

Päivällä oltiin rannalla. Tottakai kohdalle osui päivä, jolloin taivas oli pilvetön ja aurinko paistoi armottomasti. Leevi sukelteli meressä ja mä pakenin aurinkoa kämäsen aurinkovarjon alle. Muutaman kerran oli pakko koittaa viilentyä merivedessä, jossa aallot koitti napata uikkarit omakseen. Siitä olisi hieman kauempana seisoskelevat intialaiset miehet pitäneet, jotka tulevat katsomaan kauniita aaltoja juuri siihen turistien valtaamaan kohtaan. Samaan aikaan heidän vaimonsa ja tyttärensä uivat rannan toisessa päässä vaatteet päällä, varoen paljastamasta päätä ja käsiä enempää.

Auringon loimottaessa kohti suoraan pään yläpuolella, tuli mun mitta täyteen rannalla loikoilua ja talsittiin ravintolaan viilentymään. Olin viihtynyt rannalla harvinaisen pitkään ja siitä Leevi saa kiittää kirjakaupasta löytämääni kirjaa Minä, Phoolan Devi. Luin kirjan tänään puoleen väliin ja loput menee varmaan huomenna, ellei jo iltapalaksi tämän kirjoittelun jälkeen. En usko, että raaskin vaihtaa kirjaa enää siihen kirjakauppaan jääneeseen toiseen suomalaiseen kirjaan (Anna-Leena Härkösen joku ohut pokkari), vaan tuon sen kotiin yhtenä arvokkaimmista matkamuistoistani. Nyt ymmärrän, miksi jotkut ottaa mukaansa siihen maahan liittyviä kirjoja, joihin aikoo matkustaa. Ne heräävät ihan eritavalla henkiin, kun on itse nähnyt samanlaisia paikkoja.

Huomenna käydään keskustassa, selvitetään junien kulku ja löytyykö postia. Kumpikaan ei halua ajatella päivien loppumista Varkalassa. Vaikka edessä on vielä viikko, takaisin Kochiniin ja sieltä Delhiin. Just nyt ajatus Delhistä ei houkuttele. Täytyy koittaa löytää siitä kaupungista muutakin kuin virtsan tuoksuinen basaarikuja ja mäkkäri, niin eiköhän sitten helpota.