Tiistaina harkassa olin lastenneuvolan puolella, jossa vastaanotolla kävi äitejä ja vauvoja 7 vuorokaudesta 6 viikkoon. Lapset tarkastetaan ja punnitaan neuvolassa kuukausittain ensimmäiseen ikävuoteen saakka ja puolivuosittain viisivuotiaiksi asti. Sen jälkeen säännölliset terveystarkastukset loppuvat, kun suomessa ne jatkuvat niin kauan, kun lapsi käy koulua. Hoitajan mukaan lapsilta tarkistetaan jokaisella käyntikerralla kaikki kasvuun ja hyvinvointiin liittyvät asiat. Myös äidin vointia, kuten painoa ja verenpainetta seurataan. Kuitenkin vastaanotolla huomasin, ettei lapsista katsottu juuri muuta, kuin paino ja yleistila. Viikon ikäisiltä ei esimerkiksi katsottu heijasteita ollenkaan. Neuvolan yksi tärkeä työalue on HIV-testien ottaminen vastasyntyneiltä. Jos äiti on positiivinen, testi otetaan heti viikon ikäiseltä lapselta. Jos lapsen testi on negatiivinen, testi uusitaan neljä viikkoa rintaruokinnan loppumisen jälkeen. Positiiviselle lapselle aloitetaan välittömästi HIV-lääkitys.

Ohjaajani oli hyvin stressaantunut, asiakasmäärä lähentelee noin 50 päivässä. Hoitaja otti kovaa stressiä lasten HIV-tilanteesta ja hän koki, ettei pysty auttamaan äitejä niin paljon, kuin haluaisi. Tiistaina vastaanotolle tuli useita asiakkaita vääränä päivänä ja heidät jouduttiin lähettämään kotiin. Neuvolakortteihin oli laitettu väärä päivämäärä, koska edellisellä kerralla sijaishoitaja oli laskenut seuraavan käyntikerran väärin. Ei ole asiakkaille kovin motivoivaa tulla pitkien matkojen päästä vastaanotolle vain kuullakseen, että täytyy tulla viikon päästä uudelleen. Terveysasemalla on ihmeellinen käytäntö hoitajilla, kolmen kuukauden välein kaikki vaihtavat toimipistettä. Käytäntö on voimassa sen takia, että kaikilla säilyisi ote kaikkiin osastoihin, mutta ohjaajani ei käytännöstä tykännyt. Hänen mielestään asiakkaisiin ja työtapaan ehtii juuri päästä sisälle ja sitten täytyykin jo vaihtaa ja aloittaa koko homma alusta. Seuraavaksi ohjaajani oli menossa HIV-klinikalle ja ei ollut yhtään innostunut asiasta. Itse olen samaa mieltä ja ihmettelinkin suuresti, kenen etu tuollainen kiertävä systeemi on. Sekä asiakkaat, että työntekijät eivät siitä nauttineet.

Harkan jälkeen suuntasin immigration officeen hakemaan vihdoin ja viimein lopullista oleskelulupaa. Toimisto olikin sitten aikamoinen kaaos. Olin paikalla puoli yhden aikaan ja kuvittelin selviäväni sieltä puolessa tunnissa pois, koska yhdeltä alkaa aina virastoissa lounastauko, jolloin reiluun tuntiin ei tapahdu yhtään mitään. Heti ensimmäiseltä virkailijalta sain tylyn käskyn istua odottamaan, kun kyselin olenko oikeassa toimistossa. Olin seuraavana jonossa, mutta pian huomasin, että kyynärpää-taktiikka taitaa olla ainoa toimiva, koska kaikki tylysti menivät edelleni. Suomalaisena on tottunut kiltisti jonottamaan vuoronumeron kanssa, mutta täällä ollaan sadan vuoden päässä sellaisesta systeemistä. Vihdoin pääsin virkailijan luokse ja minua pompoteltiin ainakin viidessä eri toimistossa. Sain maksettua viisumin ja jäljellä oli enää passin leimaus. Siinä vaiheessa kello oli kahta vaille yksi ja virkailija käski minun palata kahden jälkeen, koska heillä alkoi nyt lounastauko. Yritin anella heitä hoitamaan asian loppuun, jotta pääsisin ahdistavasta toimistosta pois, mutta tuloksetta. Nielin kiukkuni ja odotin reilun tunnin lounastauon loppumista. Kahden jälkeen kävin kyselemässä passiani ja siinä vaiheessa virkailija ilmoitti minun käyvän hänen hermoilleen kysymyksilläni. Totesin, että parempi odottaa hiljaa ja pian sainkin passini leimattuna takaisin. Kyllä aikamoinen säätö on ollut yhden oleskeluluvan takia. Vielä yksi paperi pitäisi ilmeisesti palauttaa immigrationiin ennen lähtöä, mutta saattaa olla, että jää tekemättä. Toimiston työntekijät eivät ilmeisesti ole kuulleet sanaa asiakaspalvelu, sen verran tylyä kohtelu oli, ettei sinne huvita uudelleen mennä kuin pakotettuna.

Arikstointia immigration officessa ;)

Keskiviikkoaamuna kello soi viideltä ja suuntasimme Mbabaneen kombiasemalle ja sieltä suuntasimme Piggs Peakiin tutustumaan ystävämme harjoittelupaikkaan, pre-schooliin ja primary schooliin. Kyseessä oli yksityiset koulut ja puitteet olivat sen mukaiset. Pre-schoolin vuosimaksu on 10 000 randia eli noin 700 euroa eli kallis koulu paikallisten palkoilla maksettavaksi. Koulussa olevat lapset olivat ylemmän keskiluokan perheistä eli esimerkiksi lääkäreiden ja poliisien lapsia. Ryhmäkoot olivat pieniä, vain 12 lasta luokassaan. Swazimaalainen koulujärjestelmä noudattelee brittiläistä koulusysteemiä. Lukuvuosi on jaettu kolmeen periodiin ja nyt oppilailla on alkamassa loma ensimmäisen perioidin jälkeen. Koulut loppuvat 5.joulukuuta ja jatkuvat taas helmikuun alussa.

Matkalla koululle, nää mäet <3

Pääsin seuraamaan 00-luokan eli 5-vuotiaiden ryhmän opetuspäivää. Oppilaat olivat olleet koulussa vasta tämän lukukauden, mutta heidän englannin kielen taitonsa oli jo hyvä. Opetus tässä koulussa tapahtui täysin englanniksi, SiSwatin puhuminen koulupäivän aikana oli rangaistuksen uhalla kiellettyä. Sinällään hämmentävää, että omaa äidinkieltään ei saa puhua koulussa. Valtion kouluissakin opetus tapahtuu pääosin englanniksi, mutta osittain myös SiSwatiksi. Koulupäivien aluksi oppilaat laulavat ja toistavat pitkät litaniat erilaisia runoja, rukouksia ja lauluja. Asioita on opeteltu todella paljon ulkoa, mutta todellisuudessa en tiedä, kuinka paljon lauluista ja loruista ymmärretään, vai onko se vain pelkkää sanahelinää. Lapset lauloivat ja tanssivat oma-aloitteisesti pitkin päivää, esimerkiksi opettajan mennessä vessaan, lapset alkoivat laulaa "Jeesus kuoli ristillä minun takiani" täydestä sydämestä. Suomessa sellaista ei ikinä voisi kuvitella näkevänsä, etenkään 5-vuotiailta.

Yksityinen koulu

Luokan opettaja oli nuorehko nainen, mukava ja otti lapset kivasti huomioon. Hänen opetusmetodinsa olivat kuitenkin aika yksinkertaisia ja tuntien suunnittelusta paistoi luovuuden puute. Luokassa oli poika, jolla oli selvästi vakavia oppimisvaikeuksia, lapsi ei tuntunut ymmärtävän sanaakaan opettajan ohjeista ja kaikkien tehtävien tekeminenkin oli erittäin haasteellista. Ryhmähenki luokassa oli uskomattoman hyvä ja muut lapset yrittivät koko ajan auttaa poikaa oikeaan suuntaan. Kiusaamista, lyömistä tai hakkaamista näkyi vähän näiden lasten keskuudessa. Valtion kouluissa sitä tapahtuu koko ajan ja myös opettajat lyövät lapsia. Lounastauon aikana menimme isompien lasten koululle ostamaan muffinsseja ja kakkuja, joita lapset olivat myymässä. Yksi lapsista oli unohtanut näyttää reissuvihon kotona, jossa oli pyydetty tuomaan viisi randia seuraavaksi päiväksi kakkuja varten. Minun tuli niin surku pojan puolesta, että ostin hänelle muffinssin. Koko maailmaa ei voi pelastaa, mutta kyllä aina yhden pojan voi tehdä onnelliseksi.

Satutäti ;)

Lounastauolla katselin oppilaiden lounaslaatikoita ja totesin, että suomalainen ilmainen kouluruoka on maailman loistavin keksintö. Lapsilla oli pääsääntöisesti eväänä kuivaa valkoista leipää, mehua ja sokerijugurttia. Joillain onnekkailla saattoi olla tomaattia ja voita leivän välissä ja muutamalla jopa hedelmä. Näillä eväillä pitäisi sitten jaksaa opiskella päivä koulussa ja vielä oppiakin uusia asioita. Useimmilla lapsista menee pitkälle iltapäivään, ennen kuin he saavat kunnollisen ruuan, jos saavat. Monen vanhemmat ovat kiireisiä uraihmisiä ja paljon poissa kotoa. Näiden lasten perheissä ei ole rahasta puutetta, mutta turvasta ja rakkaudesta kylläkin. Ongelmat lapsilla koulussa ja perheissä olivat hyvin länsimaalaisia, rahalla ei tosiaankaan saa onnea, eikä sillä asioita ratkaista.

Iltapäiväksi suuntaisimme primary schooliin, jossa Niina pitää kaksi kertaa viikossa breakdance-tunteja 1-6-luokkalaisille. Oli mahtavaa seurata, miten innoissaan lapset tanssimisesta olivat ja Niinalla oli tosi hyvä kosketus lapsiin. Muutaman viikon päästä lapsilla on joulunäytelmä ja esityksiä harjoiteltiin niitä varten. Tanssia oli hieno seuranta ja meininki sekä asenne olivat kaikilla kunnossa. Breikkaavat 2-luokkalaiset saavat todellakin hymyn huulille. Päivä päättyi puoli kolmeen aikaan ja koululta kävelimme Piggs Peakin keskustaan muutaman kilometrin matkan kauppaan. Ukkonen oli nousemassa, joten yritimme olla suhteellisen nopeita ostosten kanssa. Kaupassa huomasimme todellakin olevamme maalla, valikoima oli paaaljon Mbabanea suppeampi, ei fetaa, ei maustamatonta jugurttia, ei kunnollisia pihvejä. Saatiin kuitenkin ostokset tehtyä ja edessä oli vielä matka Niinan asunnolle Ngoniniin, Vusumnotfon pääpaikkaan. Niina asuu samassa paikassa, jossa vietimme intensiivikurssin kakkosviikon, joten sinänsä paikka oli tuttu.

Pimeän laskeutuessa otsalamppu on hyvä keksintö ;)

Tällasia kavereita löyty Ngoninista paljon...

Perille päästyämme ukkonen raivosi seuraavat pari tuntia, mutta onneksi sähköt pysyivät tallella ja saimme jauhelihapihvit ja kukkakaaligratiinit kokkailtua. Pitkän päivän jälkeen sitä oli melkoisen poikki ja nälkäinen ja ruoka maistui ihan taivaalliselta. Cathmarilla ei ole uunia, joten ensimmäinen uuniruoka 2,5 kuukauteen tuntui aika luksukselta. Viime päivinä on useaan otteeseen haaveiltu suomalaisista ruuista, mitä meillä on ikävä. Omalla listallani ehdottomana ykkösenä ovat suomalaiset maitotuotteet, rahkat, raejuusto, kunnon maito,juusto, OIVARIINI yms. Lisäksi ikävöin graavilohta, mummin kaalilaatikkoa ja riisipuurokin kelpaisi joulua ajatellen. Ngoninissa ilta sujui mieletöntä tähtitaivasta ihaillen ja afrikan tähteä pelatessa. Vessaan mennessä saattoi seuraksi saada vaikka sammakon ja puiden alla ei kauheasti huvittanut hengailla, koska mustia mambojakin on alueella tavattu. Oltiin siis perusasioiden äärellä, keskellä luontoa ja maaseutua. Mutta mukavaa meillä oli ja puolen yön maissa käperryttiin söpöihin mökkeihin nukkumaan ja valmistautumaan seuraavan päivän erilaiselle kouluvierailulle. Siitä lisää seuraavassa tekstissä. Nyt hyvää viikonloppua rakkaat <3