On ilta Lifoun saarella kaukana Tyynellämerellä. Makoilen Uuden-Kaledonian alkuperäisakukkaiden eli kanakkien perinteisessä majassa, joka on rakennettu palmunoksista, risuista ja puusta. Vain pieni, valtavalla simpukankuorella himmennetty lamppu valaisee tunnelmallista majaa. Tuntuu, että minulla on kaikki, mitä tarvitsen ollakseni onnellinen. On ruokaa, lämpöä, rakkautta ja katto pään päällä. Kun aurinko nousee aamulla, näen majan ovesta turkoosina kimaltelevan laguunimaisen lahden. Voisinko toivoa enää enempää?

Saavuimme Lifoun saarelle perjantaina puolenpäivän aikoihin paikallisten suosimalla Betico 2 -katamaraanilla, joka lähti Noumeasta jo seitsemältä aamulla. Edellinen ilta oli täynnä järjestelyjä, joten ehdimme nukkua vain muutaman tunnin Paulin purjeveneessä ennen lähtöämme. Perjantaiaamuna oli sellainen olo, että reissustamme Lifoulle ja Ouvealle ei tulisi mitään. Meillä oli nimittäin vain menoliput Lifoulle ja majoitukset vain parille ensimmäiselle yölle. Liput Ouvealle ja takaisin Noumeaan olivat varaamatta, samoin majoitukset molemmille saarille. Pahinta oli kuitenkin se, että emme puhu ranskaa kuin pari hassua fraasia eikä englannilla tee täällä juuri mitään. Lähdimme siis soitellen sotaan, kuten olemme tehneet jo aiemmin lukuisia kertoja. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä, kuten tässäkin tapauksessa.

Katamaraanimme Betico 2 oli täynnä lähes ainoastaan paikallisia eli kanakkeja. Valkoihoisia koko paatissa oli lisäksemme ainoastaan kaksi. Kun laiva rantautui Lifoun satamaan, tuntui kuin olisimme tulleet paratiisiin. Vesi oli turkoosia kuin postikorteissa, mutta turisteja ei näkynyt missään. Koko satama vain vilisi hymyileviä ja nauravia kanakkeja, jotka olivat pukeutuneet kaikkiin sateenkaaren väreihin. Tunnelma oli letkeä.

Saimme ensimmäisen yöpaikkamme CouchSurfingin kautta Xepenehen kylästä Lifoun pohjoispuolelta. Meidät majoitti ranskalainen, kolmilapsinen perhe, joka asuu väliaikaisesti täällä. Perheen isä David tuli hakemaan meidät pienen tyttärensä kanssa satamasta, joten olimme heti hyvissä käsissä. Puolen tunnin automatkan jälkeen olimme perillä Xepenehessä. Suu vain loksahti auki, kun tajusimme millaiseen paikkaan olimme päässeet. Tutustuimme Davidin vaimoon Anneen ja perheen muihin lapsiin samalla, kun Anne valmisti meille lounasta. Saimme valita, nukkuisimmeko perheen talossa vai pihalla olevassa perinteikkäässä majassa. Valitsimme tietenkin majan, jonka puukaiverruksin koristellusta ovesta oli suora näkymä merelle.

Lounaan ja pienen jutustelun jälkeen lähdimme Jaakon kanssa kävelylle tutustumaan alueeseen. Kävelimme ensin rannassa ja ihastelimme veden kaunista väriä. Joka puolella oli paljon palmuja ja kaikenmoisia kasveja ja kukkia sekä värikkäitä perhosia. Löysimme metsästä myös villejä kirsikkatomaatteja. Rannassa olevien puiden alla laidunsi pari lehmää ja ajattelin, etteivät taida lehmät ymmärtää, kuinka hienossa paikassa laiduntavat. Kävelimme parin tunnin matkan lähistöllä näkyvälle Eason kappelille, joka oli ylhäällä kukkulalla niemen kärjessä. Sieltä oli hyvät näkymät merelle. Kävellessämme meitä tuli vastaan useampia paikallisia, jotka kaikki moikkasivat meitä. Kappelilla huomasimme, että aurinko oli jo hyvässä laskussa, joten päätimme liftata takaisin kotiin. Saimme kyydin heti ensimmäiseltä autoilijalta.

Ilta sujui mukavissa merkeissä kylän lasten kanssa leikkien. Myöhemmin Anne ja David valmistivat illalliseksi pasta-aterian, josta myös me saimme osamme. Illallisen jälkeen istuimme pöydässä vielä pitkään jutellen maailman menosta. David osasi aika hyvin englantia, mutta Anne oli vasta harjoitteluasteella. David kuitenkin käänsi, ellei Anne ymmärtänyt jotakin.

Lauantaiaamuna David kunnosti meille kaksi polkupyörää, jotta voisimme liikkua ympäristössä kätevästi. David ja Anne perheineen oli kutsuttu mukaan kanakkien pyhään rituaaliin, jamssin istutukseen. Myös meidät kutsuttiin mukaan. Paikallisten mukaan aika jamssin istutukselle oli täydellinen, sillä illalla olisi täysikuu. Niinpä lähdimme mukaan rituaaliin heti aamupalan jälkeen. Jamssipuutarha oli salaisessa paikassa keskellä metsää. Ajoimme ensin pyörällä muutaman kilometrin keskelle ei mitään tien varteen, josta kävelimme vielä vartin verran metsän siimekseen läpi pusikon. Matkalla Anne antoi minulle tuoreista, ihanan hajuisista kukista tehdyn lein kaulaani.

Kun pääsimme vihdoin jamssipuutarhaan, Anne esitteli meidät työn touhussa oleville kanakeille. Seurasimme istutusta ensin sivusta. Maaperä oli hirveän kuivaa ja täynnä juuria, joten ennen varsinaista istutusta juuret oli katkottava ja maa oli möyhittävä kunnolla. Jokaisella perheellä oli oma alueensa eikä toisten alueelle saanut mennä, sillä se tietäisi pahaa onnea. Jokaista puutarhaa reunustivat pyhät kasvit, jotka suojelivat jamsseja pahoilta hengiltä. Jamssit oli istutettava oikeassa kulmassa auringonnousun suuntaisesti, jotta sadosta tulisi hyvä. Istutuksen jälkeen jamssi peitettiin maalla ja siroteltiin tuhkaa päälle tuomaan hyvää onnea. Jamssipuutarhan paikkaa siirretään ajoittain paikasta toiseen, joten aivan puutarhan viereen kulotettiin jo tilaa seuraavalle puutarhalle. Superkuivan metsän kulotuksen hoitivat kylän lapset samalla, kun heidän vanhempansa istuttivat jamssia.

Pyhän jamssirituaalin jälkeen lähdimme Jaakon kanssa Jinek-lahdelle snorklaamaan. Matkalla sain yhtäkkiä kauhean allergisen reaktion enkä tiedä vieläkään, mistä se tuli. Yhtäkkiä alkoivat vain silmät vuotaa enkä sietänyt valoa lainkaan. Nenäkin vuosi ja jouduin ajamaan pyörällä silmät kiinni, kun en pystynyt pitämään niitä auki. Todella outoa, sillä harvoin olen millekään ollut allerginen.

Snorklauspaikkaan saavuttuamme näimme laiturilla muutaman turistin, jotka katsoivat minua oudosti. Ihmettelivät varmaan, miksi pidin silmiäni kiinni ja näytin vaikealta. En jaksanut puhua mitään, oli niin rasittava olo. Ajattelin mennä vain snorklaamaan ja toivoin, että veden alla kaikki olisi paremmin. Niin olikin, sillä viileä vesi rauhoitti ja maskin läpi katsottu vedenalainen maailma oli parempi silmilleni kuin kirkas aurinko. Snorklauspaikka oli paras, missä olen ikinä ollut. Vesi oli niin kirkasta, että näkyvyys oli useita kymmeniä metrejä eteenpäin. Korallit ja simpukat olivat värikkäitä ja monimuotoisia, kaloja oli joka lähtöön ja pohjassa oli paljon merimakkaroita. En meinannut malttaa tulla vedestä pois lainkaan, mutta lopulta kylmyys yllätti.

Kotiin päästyämme David ja Anne lupasivat viedä meidät jylhään Jokinin kylään katsomaan auringonlaskua. Alkumatkasta Anne muisti jättäneensä levyn tulelle, joten jouduimme kääntymään takaisin. Ehdimme kuitenkin Jokiniin viime hetkellä auringon upotessa mereen. Kun lähdimme takaisin, maantie oli täynnä värikkäisiin mekkoihin pukeutuneita kanakkinaisia. Täällä paikalliset kokoontuvat usein viettämään yhdessä iltaa. Television sijaan he ovat ulkona, polttavat nuotiota, syövät illallista porukalla tai vain juttelevat keskenään. Kylän lapset taas kokoontuvat joka ilta yhteen leikkimään ja pelaamaan pallopelejä. Samassa joukossa on usein teinejä ja pieniä lapsia. Täällä näkee päivittäin sellaista yhteisöllisyyttä, josta suomalaiset ovat etääntyneet pikkuhiljaa vuosi vuodelta uuden elektroniikan keksimisen myötä.

Kun pääsimme takaisin kotiin, David kokkasi meille kaikille maittavan illallisen. Söimme taas yhdessä kaikki seitsemän ja lasten mentyä nukkumaan juttelimme pöydässä vielä pitkälle iltaan.

Tänään lähdimme snorklaamaan Jinek-lahdelle heti aamusta. Vesi oli täysin tyyni, joten näkyvyys oli mitä parhain. Korallit näkyivät kirkkaassa vedessä laiturille asti. Aurinko paistoi ja vesi kimalteli turkoosina. Snorklasimme pitkän aikaa, kunnes hampaat alkoivat lyödä loukkua. Menimme rannalle kuivattelemaan ja juttelimme laiturilla Reunion-saarelta kotoisin olevan pariskunnan kanssa. Jossain vaiheessa alkoi vähän piskotella, ja vähätkin ihmiset lähtivät pois. Istuimme palmunoksista tehtyyn katokseen odottelemaan sateen loppua. Jossain vaiheessa David ja Anne tulivat myös Jinek-lahdelle ystäviensä kanssa. Iltapäivä sujui rannalla jutustellen.

Myöhemmin iltapäivällä, kun menimme takaisin Davidin ja Annen luokse, kylän päällikkö kävi heidän luonaan ja näki meidät. Hänen lähdettyään kuulimme Annen ja Davidin keskustelevan jotain ranskaksi kiivaaseen tahtiin. Kysyin, mistä on kyse. He sanoivat, että kanakeilla on paljon outoja tapoja, joista on vaikea olla täysin selvillä. Anne ja David olivat kuulleet ystäviltään, että meidät majoittaessaan heidän olisi ollut hyvä kysyä siihen ensin lupa kylän päälliköltä. Käytännössä meidän olisi pitänyt käydä kyläpäällikön luona seremoniassa, jossa vaihdetaan lahjoja ja hyväksytään meidät kylän vieraiksi. David ehdotti, että kävisimme illalla päällikön luona ja toivoisimme parasta. Sitä odotellessamme Jaakko pelasi lentopalloa kylän lapsien ja nuorten kanssa.

David ohjeisti, että meidän pitäisi antaa päällikölle lahjaksi manu ja tonnin seteli (vajaa 10 euroa). Manu on iso kangas, joka voi olla minkä värinen tahansa. Myös kuvioita löytyy laidasta laitaan. Manu on kanakkien perinteinen lahja, joita vaihdetaan erilaisissa seremonioissa. Jos turisti haluaa vierailla jossakin heimokylässä, mennä heidän rannalleen uimaan tai ottaa valokuvia syrjäisellä alueella, ensin on etsittävä kylän päällikkö ja annettava tälle manu. Myös tupakka ja raha usein kelpaavat. Jos päällikkö hyväksyy lahjan, ovet ovat avoimet.

Ilta oli jo pimeä, kun kävelimme Davidin kanssa päällikön talolle. Jaakko meni edeltä manu kainalossa valmiina pitämään päällikölle kiitospuheen. Minua jännitti ihan hulluna, mikä olisi päällikön reaktio ja osaisimmeko käyttäytyä seremoniassa oikein. Päällikkö kutsui meidät sisään ja Jaakko piti tälle puheen, jonka David sitten käänsi. Päällikkö hyväksyi meidät vieraiksi ja sanoi, että olemme lämpimästi tervetulleita. Hän kuitenkin muistutti, että normaalisti kyseinen seremonia pitäisi hoitaa saapumisen hetkellä. Olimme kuitenkin onnekkaita, sillä pian päällikkö ojensi meille sinivalkoisen manun, jonka päällä oli tonnin seteli. David sanoi sen olevan hyvä merkki.

Kun lähdimme päällikön luota, tämä kutsui meidät illalliselle yhdessä muiden kyläläisten kanssa. Niinpä osallistuimme kaikki kutsuun ja illastimme yhdessä koko kylän kanssa. Kasvisruokaakin oli onneksi tarjolla ja söimme Jaakon kanssa pastaa ja jamssia sekä muita vihanneksia, joita en ole koskaan syönyt ja joiden nimiä en tiedä. Pääasia lienee, että illallinen oli herkullinen ja kokemus erittäin mieleenpainuva.

On onni, että pääsimme viettämään kolme ensimmäistä yötämme Lifoulla Davidin ja Annen luona. He ovat olleet koko ajan aivan älyttömän vieraanvaraisia tarjoten meille ruuat ja majoitukset sekä kutsuen mukaan omaan elämäänsä. Kaiken kukkuraksi Anne on vielä auttanut meitä järjestelemään loppuaikamme Lifoulla ja Ouvealla varaamalla meille lennot Ouveaan ja sieltä takaisin Noumeaan sekä buukkaamalla osan majoituksista. Ilman Annen ja Davidin kielitaitoa olisimme olleet aika avuttomia pelkällä englannilla. Siitä puheen ollen koimme kielirasismia erään majoituksen suhteen täällä Lifoulla, sillä paikassa ei voi yöpyä ellei puhu ranskaa.

Huomenaamuna lähdemme Lifoun eteläpuolelle Nukul-heimon luokse. Anne on varannut meille sieltä kaksi yötä perinteikkäässä majassa. Ennen sinne menoa aiomme kuitenkin vuokrata päiväksi auton ja kierrellä Lifouta ympäri. Kyydin autovuokraamoon saamme kylän päälliköltä, joka on menossa aamulla samaan suuntaan. Pian nähdään, mitä Lifoun viimeiset päivät tuovat tullessaan.