Reissaajan kolmen kuukauden sääntö.

Ootko sie kuullu tästä? Että ku on kolme kuukautta ollu reissussa niin sitten se iskee. Shokki. Alussa kaikki tuntuu ihanalta ja mahtavalta uudessa paikassa. Tässä vaiheessa eletään kuherruskuukautta. Mutta hetken päästä, usein siinä parin kuukauden jälkeen, tulee shokki ja ähky, ärsytys ja inhotus. Itselle vieraampi kulttuuri ärsyttää ja väsyttää ja on aika ikävöidä kaikkea sitä tuttua ja turvallista mistä on kotoisin.

Tuo kärjistetty määritelmä kulttuurishokista on tietysti kiviin kirjoitettu. Ja niinpä se toteutuu myös kohdallani, tälläkin kertaa. En jotenki uskonu tähän, että kokisin sitä mutta annas kun kerron. Mitä mieltä oot, onko tämä se koti ikävä, kun kuuntelee stellaa ja parkuu, niisk niisk. Antakaa joku mulle halauksia! I need hugs. Dear people, my friends, my family! I miss you!! Tutun ikävä. Ei paikkoja, vaan ennen kaikkea ihmisiä ja heihin liittyviä muistoja. Niitä mulla on ikävä. I am sending all my love and many hugs to you my dear people. If you feel like sending me some, I ll keep my heart and arms open. I miss you. I need you. Let's be together.

Jotaki tommosta on aina välillä ollu mielessä viime aikoina. Onneks mulla on nuita kämppiksiä joita halailla ja kavereita maailman eri suunnilla, joiden kanssa voi näinä päivinä olla helposti yhteydessä. Ja sukuni kanssa ollaan perustettu oma ryhmä feisbuukkiin. Kiitos tädilleni, idean äidille. Näin voidaan pitää helposti yhteyttä ja päivittää kuulumisia ja olla virtuaalisesti yhdessä.

Kuitenki. Tärkeintä mulle on se mitä mulla on tässä ja nyt. Elää ja olla läsnä tässä hetkessä. Koska jos ikävöin liikaa jotain semmoista, mikä ei elämässäni ole aktiivisesti läsnä nyt, en huomaa sitä mitä oikeasti ympärilläni tapahtuu. Ja se on tuhlausta. Kauniiden hetkien ja kohtaamisten tuhlausta. Ja kai silloin pitäisi mennä takaisin sinne missä ajatukset usein ovat. Muistan reissuni Tansaniaan, tuon ensimmäisen isomman reissuni kauas. Ensimmäinen kuukausi oli yhtä onnellista euforiaa tuossa kauniissa maassa ja lämpimässä, ihmisläheisessä kulttuurissa. Toisen kuukauden koittaessa ikävöin kotiin ja lujaa. Tovin ikävöityäni tajusin, että ei minun kannata liiaksi ikävöidä jotain sellaista, johon palaan. Niitä rakkaita ihmisiä ja tuttuja asioita, jotka ootti Suomessa, joita mulla ei sillä hetkellä Tansaniassa ollut, koska olin päättänyt lähteä. Jos ikävöisin, kokemukseni tuossa vieraassa kulttuurissa valuisi läpi kyynelten. Päätin, että paljon viksumpaa on ottaa oppi ja ilo irti kaikesta siitä mitä siellä ympärillä oli. Ja niin tein. Ja se kannatti. Kuten on jälkeenpäin selvinnyt, tuo reissu todella muutti elämääni paljon. Ja olen onnellinen, että sen tein. Tansaniasta löytämältäni polulta löysin jälleen itseni. (se on muuten se tyyppi, jonka kanssa useimmiten hengataan ja on ihan tärkeää, että tuo tyyppi on tyytyväinen ja onnellinen, että sitä jaksaa päivästä toiseen seurata)

Tansaniasta takaisin Uuteen-Seelantiin ja tähän hetkeen ja shokki ja ikävä aiheeseen palatakseni. Oon miettiny, että kai se jotain semmosta on, ku yhä useammin eksyn kuuntelemaan Jukka Kuoppamäen sinivalkoista tämä taivas tämä maa tai Kristian Meurmannin koskettavaa tulkintaa Lapin kesä kappaleesta. Niin kuin muita varsinkin melankolisvoittoisia kappaleita. Tähän asti mentiin keveästi englannin kielisillä radiohiteillä (täällä onki yks ihan huippuhyvä kanava, jota jaksaa kuunnella), höystettynä aika ajoin muilla kämppisten suosikkikappaleilla kotimaastaan tai muualta. Mutta huomasin, että viime aikoina on ollu ihana laittaa soimaan Anna Puuta, Anssi Kelaa ja muita huippuja suomalaisia hittejä tai iskelmiä. Ja tietysti näitä ikivihreitä kuten Kari Tapion olen suomalainen. Hah. Näin se ikävä on hiipinyt puseroon kuin huomaamatta. Kummallista kuinka sitä ei vain voi välttää. Kokeiles ite elää pelkällä vaalealla leivällä kolme kuukautta. Olisit valmis tekemään mitä vain saadakses ruisleipää. Ja suurena mustien karkkien ystävänä, salmiakkia ja pandan lakua on ihan saletisti ikävä!

Ja on oikeasti ollu vähän ikävä talveaki. Sen tuiskutuulta ja kirpakkuutta. Loskaista lokakuuta, pimeää marraskuuta ja joulukuuta, jolloin ihmiset tuntuvat heräävän -joulupörinään. Valoja ilmestyy pihoille ja ikkunoihin. Ja voi sitä tunnetta, kun pääsee sisälle lämpimään kotiin taivallettuaan pakkasessa. Kaduilla, jossa apaattiset vastaantulijat tuijottaa jalkoihin. Ja sitä tunnelmaa, jonka saa kun keittää kupin lempiteetään ja sytyttää kynttilän pimenevässä illassa. Kai se on joku sisäänsyntyny mekanismi meillä suomalaisilla, että kaipaa sitä hiljaista aikaa, jonka talvi meille suo. Silloin on lupa olla epäsosiaalinen, sulkeutua kotikoloonsa ja kutoa villasukkia. Silloin saa olla väsyny ja tuijotella elämää ikkunan takana. Saa vain olla, nukkua talviunta.

Tätä kehoni kaipaa, koska kesän jälkeen se on tottunut saamaan sen. Sen sijaan tällä kertaa, täällä puolella palloa kaikki puhkeaa kukkaan ja herää eloon just tähän aikaan. Vielä entisestään elämä muuttuu sykkivämmäksi ja värikkääksi. Ihmiset eloisiksi ja valoisiksi. Aurinko lämpimäksi ja kirkkaaksi. Hoh. Pyyhin hikeä otsaltani. Ja odotan jo innoissani ensimmäistä kesäjouluani. Sitä hetkeä kun saan vetää bikinit päälle ja juosta rannalle tonttulakki päässä!

Ja onneksi mulla on oma koti, johon sulkeutua uusilta elämyksiltä ja ihmisiltä. Oma huone, johon piiloutua kesältä ja liialta valolta teekupin kanssa. Jos siltä tuntuu. Jos kaipaa rauhaa ja hiljaisuutta. Tätä kirjoittaessani ymmärränkin, että varmasti myös tämän talvitunteen vuoksi mieleni ja kehoni eivät ole haluneet eikä jaksaneet kokea uutta. Ne on tosi ilosia ku ne saa vain olla paikallaan tutussa ja turvallisessa. Nyt tajuan, että sen lisäksi, että olin tosi väsynyt matkustamaan ja liikkumaan ennen kuin asetuin asumaan Wanakaan, kehoni valmistautui talveen. Ja ihmetteli kun lehdet eivät tippuneetkaan puista ja illat eivät pimenneetkään. Vaan sen sijaan luonto puhkesi kukkimaan ja aurinko loisti päivä päivältä myöhempään. Kehokultani ymmärtää ja tietää nyt, että se ei kohtaakaan talvea muutamaan kuukauteen. Vaan luvassa on uusi ihana lämmin kesä. Ja valvomo laulaa että nosta tanssija jalkaa kohta kesä voi alkaa. Ja mamba voi laulaa vielä kauan aikaa, että vielä on kesää jäljellä… :)

Monet tietääkin Suomesta juuri tuon, että meillä on kylmää ja pimeää. Näinhän se on. Ja kun multa kysytään, että miten me pärjätään sen kanssa. Kerron saunasta, paikasta johon mennään virkistäytymään ja puhistautumaan ilman rooleja, ilman vaatteita. Kerron revontulista, jotka leiskuvat taivaalla kertoen iltasatujaan. Ja kerron tunnelmasta, joka talvessa on. Silloin kun aurinko ei nouse ollenkaan mutta sen värimaailman, jonka taivaanrannassa hehkuva aurinko luo, sen toivoisi kaikkien näkevän. Uskomattomat ovat värit sen. Kun saa avata kalenterista luukkuja, kuunnella talvilauluja ja leipoa pipareita. Saa nähdä ensilumen ja lasten (toivottavasti myös aikusten) tekemiä lumiukkoja ja lyhtyjä. Kun valkoisena on tienoo, on se vain niin hienoo. Se on talventaikaa. Ja toki lisään tähän usein kertomuksen meiän valoisista kesäöistä ja järvistä ja lapin tuntureista ja kansallispuistoista ja kaikille avoimista ilmaisista autiotuvista… Kotimaa. Kotimaa. Mulla kaunis on kotimaa. Laulaa Katri Helena.

Joten te kaikki rakkaat siellä jotka kärvistelette kylmyyden kanssa. Vietätte joka päivä ehkä noin kaks tuntia puhisten, että saatte ne kymmenet vaatekerrokset päällenne, puhumattakaan lasten pukemisesta. Pyöräilette pakkasessa varpaat ja poskipäät jäässä (muistakaa aina hymyillä noustessanne pyörän päälle, koska se ilme pysyy koko pyöräilyn ajan, me tarvitaan hymyjä siellä kylmässä ja pimeydessä!) Ja masennutte pimeästä ja harmaudesta. Ja valitatte siitä ku on niin pimeää ja koleaa ja luntakaan ei vielä ole… Kaikesta huolimatta kokeilkaa nähdä kauniita asioita ympärillä. Oon kuullu, että siellä ootetaan vielä innokkaina pysyvää lumipeitettä. Toivon todella, että saatte sen pian, se tuo loistoa ja toivoa pimeään. Ja menkää ulos ja pitäkää silmät auki pimeässäkin. Näin tässä taannoin facebook ystäväni kansiossa mahtavia kuvia oulun kuivasjärveltä, jossa järven pinnalle jääkiteet olivat muodostaneet kaunista taidetta. Kuura ja jää tulevat ennen lunta, nauttikaa niistä nyt! Kyllä se lumi tulee sitten kun on tarkoitettu. Ja kun luontoäiti tupruttelee vihdoin lumet tupaan ja tienoille, juoskaa ulos pyydystämään kielellä lumihiutaleita ja tekemään lumienkeleitä. Ja kolatkaa innoissanne pihojanne. Ja ku intoa riittää tai oma tuntuu liian pieneltä, siirtykää naapurin pihalle.

Nohjaa, mulla alkaa päivä taittumaan illaksi. Aurinko sukelsi kotivuoren taa tuossa hetki sitten ja värjää nyt taivaanrannan punaiseksi, kello on pian puoli kymmenen. Olen t paidassa ja shortseissa riippumatossa mean puutarhassa. Alkaa tulla vähän vilu. Suomalaiset biisit on viihdyttäny minun kirjoitushetkeä. Tällä hetkellä soi j karjalaisen on kaikki niin kuin ennenkin.

- Keväällä jälleen lähdetään. Tämä Suomi kiertämään. Ehkä mennään Turkkuseen, kaadetaan viinaa kurkkuseen. On kaikki niin kuin ennenkin.

Mä tykkään tästä juuri näin. Soitella kanssa ystäväin. San fransisco kuuskutyhdeksän, äkkiä kaiken ymmärrän. On kaikki niin kuin ennenkin.

Pilvet on kuin laivoja. Ne taivaanrannassa odottaa. Kerran kotiin minut vie. Tämä röpelöinen tie. On kaikki niin kuin ennenkin.

pst. kuvassa on iloinen Jenny ehkä noin neljä vuotta sitten ensilumen sadettua kuopiossa eräänä ihanien ystävien kesken vietettynä viikonloppuna <3 ikävä!