Irkutsk & Baikal

Valoisa aika meni junassa totuttuun tapaan aivot hibernaatiotilassa teetä juoden ja kaskuja kertoillen. Oltiin matkustettu yli viisi tuhatta kilometriä rautateitse, mutta virtuaalimatkailijoiden kovasti hehkuttamat henkeäsalpaavat maisemat olivat loistaneet poissaolollaan, ellei perisuomalaisia sekametsiä petäjineen ja koivuineen sellaisiksi lasketa.

Keskiyön aikaan tarkoituksenamme oli siirtyä yöpuulle, mutta tämä jäi haaveeksi. Joltain maitolaiturilta kyytiin hyppäsi juopuneet isä ja poika, joista ensin mainitulla oli peti loossissamme. Äijä oli kuin suoraan Sopranosista ja pojallakin oli kultaa suu täynnä. Uskoimme joutuvamme henkirikoksen kohteeksi, jos emme ottaisi vastaan heidän tarjoamiaan lihapiirakoita ja votkasnapseja. Ukot eivät juuri englantia bamlanneet, joten hoimme vain Da Da ja otettiin tarjotut eväät vastaan. Etiketin mukaan jouduimme luonnollisesti tarjoamaan heille salmiakkikossuamme, jonka he kumosivat kurkkuunsa jännittyneinä. Pian pöytään pamahti myös kokonainen paistettu kana. Isä löi siihen puukon pystyyn leveä hymy naamallaan näyttäen käsillään, että käykää kiinni. Junttina rupesin leikkaamaan palaa kanasta puukolla, johon ukko reagoi sekunnin kymmenesosissa ottamalla puukon kädestäni ja aloittamalla repimään brutaalisti lintua palasiksi.

Risto sai jossain vaiheessa kunniatehtävän toimia votkan annostelijana. Oltiin helpottuneita, kun saatiin ensimmäinen pullo tyhjäksi. Ajateltiin hivuttautua vaivihkaa nukkumaan, mutta kävikin niin, että poika lähti fiksaamaan provodnitzalta meille uutta lekkeriä. Ei auttanut kuin kaataa ääntä kohti. Onneksi isäukko sammui pian, jolloin seuraamme lyöttäytynyt juoppoporukka tajusi painella omille paikoilleen. Ristoa ei aamulla hirveästi hymyilyttänyt hänen herätessään siihen, että mafioson poika istuu hänen jalkopäässään suuntanaan humala ja vastapuolella samainen kovaääninen denaporukka. Sillä hetkellä ei hirveästi harmittanut lojua hankalasti kiivettävässä yläpunkassa.

Saavuttiin Irkutskiin pimeän aikaan vailla kämppää. Löydettiin iso hotelli, jonka wifillä onnistuttiin löytämään majapaikaksi Irkutsk Hostel. Google Maps näytti paikan täysin väärin ja etsittiin paikkaa varmaan tunti vesisateessa hermot kireällä kuin viulunkielet. Mesta osoittautui surkeaksi niin hinnan, sänkyjen kuin palvelunkin osalta. Lähdettiin aamulla hyvin liukkaasti toiseen paikkaan, jonka respan tytöt palvelivat meitä kuin valtionpäämiehiä. Ostimme minibussiliput seuraavalle aamulle Olkhonin saarelle Baikalilla ja lähdettiin katselemaan kaupunkia, joka osoittautui itsessään melko rumaksi ja tylsäksi ensivaikutelman perusteella. No, Baikalin takiahan me ensisijaisesti täällä olimmekin. Ajeltiin kaupunkia ympäri bussilla ja juotiin jääkarhuolutta. Tarkempi analyysi tästä toisesta ja viimeisestä illastamme Irkutskissa olisi kiinnostavuudeltaan hyönteistutkimuksen luokkaa.

Matka Olkhonille oli todellinen Via Dolorosa - kärsimysten tie. Kuusi tuntia minibussissa highway from hell -tyylisillä maanteillä saisi zeniläisimmätkin sisäisen valonsa saavuttaneet matkaajat vittuuntumaan. Retkikuntamme sai keskimäärin neljä välilevyn pullistumaa per henkilö tällä siirtymätaipaleella. Tosin ensimmäistä kertaa matkalla maisemat rupesivat olemaan oikeasti henkeäsalpaavaa luokkaa. Näin pirun syvälle Siperiaan piti näköjään vääntäytyä, että tämän kykenee kaiken kansan kuullen rehellisesti toteamaan.

Perille Khuzirin kylään päästyämme meidät kipattiin kukkulan laelle, jossa ennalta varaamamme ja maksamamme Sunny Hostel sijaitsi. Karma hoiti luonnollisesti kohdallamme asian niin, että kolme syntisäkkiä jäi ilman asuntoa. Paikan ovet olivat tiukemmin säpissä kuin Suomen Pankin holveissa. Joku paikallinen kylähullu saapui paikalle ja olisi käsityksemme mukaan majoittanut meidät, mutta tälle idealle emme lämmenneet.

Koko kylä näytti aivan autiolta johtuen muutama viikko sitten loppuneesta korkeasesongista. Tunnelma oli jollain tapaa aavemainen ja ensimmäistä kertaa oli oikeasti sellainen fiilis, että ollaan aika helvetin kaukana kotoa.

Törmättiin kahvilassa moskovalaiseen naiseen, joka oli osa kahdeksan hengen turistiporukkaa. Saatiin häneltä ohjeet miten löytäisimme heidän majapaikkaansa. Määränpäähän oli linnuntietä arviolta sata metriä, mutta sinne löytämiseen kului yli tunti. Ilman paikallisen kyläjuopon avustusta olisimme sinne tuskin edes löytäneet. Teimme nopeasti kaksi havaintoa Khuzirin kylässä: joka paikassa oli lasinsiruja ja kaikki kylän miehet olivat päissään.

Totesimme ensimmäisen päivän aikana, että täällä on ihan turha patikoida etäisyyksien vuoksi. Tehtiin päätös fillareiden vuokraamisesta seuraavalle päivälle. Olimme aikaisemmin löytäneet saunan majapaikastamme, joten illan ohjelma oli yhtä varma kuin Juha Föhrin sääennustukset. Tölkkikaupalla Baltikaa kyläkaupasta ja löylyihin.

Seuraavana aamuna herätimme moskovalaisporukassa ilmeisesti suuria empatiatuntemuksia, koska aamiaispöydässä edessämme komeilivat ainoastaan teemukit. Pöytään ilmestyi heidän toimestaan ensin paketillinen keksejä, jonka jälkeen kolme lautasta puuroa. Puuro oli hieman mannapuuron tapaista ja heitimme ne helttaan hyvällä ruokahalulla. Ilmeisesti vaikutimme niin avuttomilta, että emme osaisi hoitaa ruokaa tai mitään muutakaan itsellemme jatkossakaan, joten eräs nainen tästä porukasta lupasi auttaa meitä ihan kaikessa. Jätimme tämän option käyttämättä, mutta jälkiviisaana jeesi olisi voinutkin olla tarpeen. Ruokaympyrämme koostui pari päivää erään mummon kahvilassa nautituista taikinan sisälle piilotetuista lihapalloista, kun ei tajuttu ruokalistoista tai mistään muustakaan mitään.

Fillareiden vuokraus oli järkevä päätös. Neljässä tunnissa pääsimme kiertämään kylän läpi lähes läpikotaisin. Saatiin napsittua pakolliset maisemaotokset shamaanikivellä, jossa nautitut Baltikat olivat jostain syystä erityisen maittavia. Käytiin pyörähtämässä myös Nikita's Homesteadissa, joka on saaren johtava majoituspaikka ja aktiviteettien järjestäjä. Tämän oli tarkoitus olla meille majapaikka B, mutta ei oltu edellispäivänä saatu selville paikan sijaintia. Koitettiin Nikitan kautta saada järjestettyä meille venekalastusretki, mutta hengenvaarallisen aallokon vuoksi suunnitelma jäi teorian tasolle. Törmättiin Nikitassa ensimmäistä kertaa suomalaisiin. Kyseessä oli neljän hengen kouvolalainen miesporukka, jotka olivat vetämässä Trans-Mongoliaa kolmessa viikossa. Meillä oli viikon verran enemmän aikaa ja tämäkin tuntui aivan liian kiireiseltä aikataululta. Oli rentouttavaa päästä suurkaupunkien hulinasta pariksi päiväksi keskelle ei mitään. Tekemistä saarella ei juuri ollut, mikä oli toisaalta vain ja ainoastaan positiivinen asia. Huomattavasti vähemmän rentouttavaa taasen oli seuraavan päivän kuuden tunnin persesyyni edellistäkin surkeammalla minibussilla takaisin Irkutskiin.

Löydettiin perille päästyämme turisteille tarkoitettu informaatiokeskus, josta ostimme liput samalle illalle Ulan Udeen, kaupunkiin jossa Siperian radat risteävät. Trans-Siberian jatkuu itään Vladivostokiin ja Trans-Mongolian risteää etelään kohti Ulan Batoria. Matka oli onneksi vain yhdeksäntuntinen tempaisu yön yli. Ulan Udessa meillä oli alle tunti aikaa löytää Ulan Batoriin lähtevä bussi, eikä ollut mitään takeita saisimmeko edes lippua näin lyhyellä varoitusajalla. Matkalla spotattiin myös Ulan Uden vetonaula, eli maailman suurin Leninin pää.

Bussin lähtöpaikka selvisi nopeammin kuin olin osannut arvata. Sain kuin ihmeen kaupalla säädettyä meille viimeiset paikat linjurista tarjoamalla hieman ylihintaa. Eräs ranskalainen tyttö tuli anelemaan armoa, että voitaisiinko antaa paikat hänelle ja poikaystävälleen, koska heidän viisuminsa olivat menossa umpeen seuraavana päivänä. En antanut armoa, mutta he saivat ruinattua paikat bussin lattialta. Mahtoi olla miellyttävä neljätoistatuntinen. No, tyhmyydestä sakotetaan. Törmättiin samassa rytäkässä myös kahteen suomalaiseen tyttöön, jotka olivat tulleet Venäjän läpi lähes yhtä kyytiä. Venäjä oli kuulemma niin hanurista, että sieltä oli päästävä vikkelästi pois.

On lyhyen loppukaneetin aika. Ennen lähtöä sain osakseni paljon ihmetystä, että miten uskalletaan lähteä Venäjälle. Oletuksena tuntui olevan, että meiltä viedään jo rajan jälkeen vaatteetkin päältä ja lyödään sulakkeet kurkkuun. Kuinka ollakaan näin ei tapahtunut. Huomattavasti enemmän on saanut pelätä kotikaupungin yöelämässä, jossa ympärivuotisesta masennuksesta kärsivä päihdevammainen kansakunta purkaa tuntojaan viattomiin ihmisiin ravitsemusliikkeiden edustoilla. Venäjästä on jäänyt päällimmäisenä mieleen ainakin viisi asiaa:

1. Surrealistinen naiskauneus

2. Hämmentävä ystävällisyys ventovieraita kohtaan

3. Järkevämpi ryyppykulttuuri

4. Vankka kielimuuri

5. Valtavat elintasoerot

+ Bonuksena mainittakoon halpa rööki, josta kanssani matkustavat kaksi karstakeuhkoa ovat olleet tavattoman onnellisia. Paperossia palaa jatkuvalla syötöllä, näyttäähän se hienolta ja johtaa korkeamman arvostuksen saamiseen nuorisojengissä. Allekirjoittanutta on myös yritetty rekrytoida tähän mahorkkamiesten valittuun joukkoon, toistaiseksi vailla tulosta.

Kokemuksiimme nojaten Venäjän visiitti tuskin jää viimeiseksi. Toteamme Suomessa vallalla olevan yleisen mielipiteen itänaapuristamme yksimielisesti paskapuheeksi ja suosittelemme lämpimästi hankkimaan omakohtaista kokemusta.

Do svidanija!

Seuraavaksi nokat kohti Tsingis-Kaanin valtakuntaa.