Jekaterinburg

Lähdettiin Moskovasta livohkaan kreivin aikaan. Hostellille oli edellisiltana saapunut neljänkymmenen hengen venäläinen jätkäporukka, vaikka nukkumapaikkoja oli vain kolmellekymmenelle. Kuulemma osa oli kuin veljeksiä niin he voivat nukkua vierekkäin kapeissa sängyissä, no mikäpä siinä. Sakki yritti kovasti värvätä muita asukkaita ja jopa respan työntekijöitä johonkin kahvin ja teen jälleenmyyntibisnekseen, joka oli jonkinsortin Ponzihuijaus vaikka nämä ylimielisesti käyttäytyvät spedet sitä tuskin edes tajusivat. Kuulemma tienestit olisivat kuudensadan dollarin luokkaa viikossa. Eräs jenkkitoverimme sanoikin, että hostellilla oli mahtava meininki siihen asti, kunnes nämä f***tardit saapuivat mestoille tunnelmaa latistamaan.

Hommattiin junaliput Jekaterinburgiin ensimmäistä kertaa netin kautta ja respan flicka meitä tässä hommassa hieman jeesaili. Tsettien ostaminen ei sujunutkaan ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, kiitos Danske Bankin susipaskan Javapohjaisen verkkopankkijärjestelmän. Jouduin asentamaan respan koneelle Javan, että saatiin liput ostettua. Siitä huolimatta, että jouduttiin taas kolmannen luokan Platskart-karjavankkuriin, niin tilin saldo romahti Neuvostoliiton tavoin. Ne patologiset valehtelijat, jotka Pallontallaajien foorumeilla kovaan ääneen kailottavat hintojen olevan Trans-Siperialla lähinnä muodollisuus, ansaitsisivat avokämmenestä toistuvasti ja monta kertaa.

Moskovan juna-asemien paljoudesta lähtöasemaksi osui Kazansky. Junavaunumme oli täynnä eläkeläisiä ja lapsiperheitä, joten siirryimme harrastamaan aikamme kuluksi votkattelua röökikoppiin. Jossain vaiheessa iltaa samaan koppiin osui kaksi venäläistä sälliä, jotka puhuivat kohtuullisen hyvää englantia. Jäbät olivat kotoisin Jekaterinburgista, pelaavat työkseen pokeria ja olivatkin juuri olleet Moskovassa pelaamassa suljetulla klubilla laitonta turnausta. Vastaavia tapahtumia ratsataan usein aseellisesti ja klubeja suljetaan miliisin toimesta määräajaksi, jolloin joku iso pamppu maksaa jollekin miliisin isokenkäiselle, jotta klubin ovet saadaan jälleen auki. Rahalla saa ja hevosella pääsee.

Siirryttiin ravintolavaunuun, jossa saatiin lupa nauttia omista väkijuomistamme, mikäli tilaisimme jotain. Oleg tilasi meille kolme Zakuska-lautasta, joihin sisältyi mm. seuraavaa: silliä, sipulia, perunaa, paprikaa, suolakurkkua, kurkkua, kinkkua, metukkaa. Olemme erittäin tykästyneitä venäläiseen juomakulttuuriin, jossa näkäräisten lomassa juodaan aina myös jotain miedompaa, kuten vettä tai mehua, sekä nautitaan edellämainitun tyylisiä snackseja. Humalatila ei pääse lähtemään vanttuusta vaikka tärpättiä nautittaisikin totuttua suurempia määriä. Uskoisinkin vakaasti kyseisen tavan juurruttamisen härmäläiseen juomakulttuuriin supistavan väkivaltatilastoja rankasti. Illanvietto sujui mainioissa tunnelmissa. Oleg soitti jotain afrikkalaista pimputinta, jonka nimi jäi allekirjoittaneelle mysteeriksi. Alexei soitti kitaraa ja lauloi venäläisiä lauluja.

Koitettiin saada ujutettua itsemme jommankumman perheeseen traditionaaliselle aterialle. Tämä ei kuitenkaan toteutunut, mutta Oleg sanoi seuraavana päivänä junasta noustessamme fiksanneensa meille pari kaveriaan näyttämään kaupunkia. Jantterit tulivat meitä asemalle vastaan. Lähdettyämme äijien kanssa käppäilemään parkkipaikalle, siinsi silmissäni jo kaukaa hieno ajoneuvo ja salaa toivoin, että tulisimme hyppäämään juurikin tuohon kaunokaiseen. Ja kyllä, päästiin rundailemaan kaupunkiin vanhalla kunnon laatikkomallisella Ladalla. Rupesi olemaan myöhä, joten kävimme tekemässä sinä iltana vain kaksi ehdotonta toimenpidettä ennen hostellille lähtöä: syömässä ja vierailemassa Leninin patsaalla.

Seuraavana aamuna kello kahdeksan Moskovan aikaa soi puhelin. Kukaan ei jaksanut reagoida asiaan millään tavalla. Puhelin soi vielä uudelleen ja reaktio oli täsmälleen sama. Yritettiin herättyämme soittaa takaisin muutaman tunnin päästä, mutta emme saaneet enää yhteyttä. Lähdettiin käppäilemään kaupunkiin ja parantamaan maailmaa kahvilaan. Saatiin soittajaan yhteys kolmen aikaan päivällä ja soittaja oli Oleg. Sovittiin, että hän soittaisi meille sitten, kun oli saanut valmiiksi urakkansa äitinsä vihannesfarmilla. Ukko soitti meille vasta yhdeksältä illalla ja ilmoitti, ettei jaksa lähteä enää mihinkään. Mukava tietää. Samassa yhteydessä hän mainitsi äitinsä valmistaneen meille kattavan lounaan, mutta ei viitsitty vastata puhelimeen. Mitä helvettiä, ei oltu sovittu mitään aikoja, eikä käsittääksemme oltu sitouduttu mihinkään. Silti hävetti ja vitutti, hänen äitinsä oli nähnyt meidän takia turhaa vaivaa ja jäi hyvinkin todennäköisesti uniikki kokemus hankkimatta. Kuten kuuluisa suomalainen sananlasku kuuluu: Ei auta sano nauta.

Soitettiin sitten Mikelle, joka oltiin tavattu edellisiltana. Hän oli aivan innoissaan soitosta ja tuli noutamaan meidät pimeällä taksilla hostellilta. Käytiin syömässä ja lähdettiin johonkin privaattiklubille, jossa treenaa Venäjän biljardiammattilaiset. Ovella oli kolme todella kuumottavan näköistä vartijaa, enkä usko että meillä olisi ollut sinne mitään asiaa ilman Mikeä. Venäläinen biljardi on melko erilaista, kuin meille tuttu perinteinen kasipallo. Pöytä ja pallot ovat isoja ja reiät pieniä. Mitä tahansa palloa saa lyödä missä järjestyksessä tahansa. Voittaja on se, joka ensiksi pussittaa kahdeksan palloa. Sekä Mike, että hänen korealaislähtöinen kaverinsa olivat varsinkovia luita kyseisessä pelissä. Meistä ei juuri ollut kuin yleisöksi. Biljardi on kuulemma Venäjällä todella kova juttu ja tämä hänen kaverinsa oli maan kahdeksan parhaan joukossa. Emme epäilleet tätä hetkeäkään kaverin toimintaa katsoessa.

Lähdettiin klubilta kotiin tällä kertaa hieman modernimmalla Ladalla. Kiiteltiin kovasti Mikeä oppaana toimimisesta. On aina hienoa, kun löytyy englantia taitava paikallinen kontakti. Jekaterinburg kiittää ja kuittaa. Seuraavana aamuna nokka kohti Novosibirskiä, jes!