PERUKAA IDUL FITRI

Suunnittelimme lähtevämme Bandungiin maanantaina ja menimme ostamaan lippuja junaan jo su-iltana. Yritimme saada liput 10.30 junaan, mutta lipunmyyjä ilmoitti, että tulkaa aamulla 8.30 uudestaan. Olimme kuitenkin aikaisemmin lukeneet Lonely Planetista, että liput pitäisi saada ostettua 24h ennen lähtöä. Pienen tivaamisen jälkeen saimme ohjeet luukulle, josta ennakkolippuja sai ostettua. Kuinka ollakaan kaikki junat olivat täynnä, paitsi 6.10 juna, johon sitten ostimme liput. Lähtö olisi varmasti siirtynyt päivällä eteenpäin, jos olisimme luottaneet ensimmäisiin ohjeisiin.

Sunnuntai meni junalippujen ostoa lukuunottamatta lepäilyn ja lukemisen piikkiin, vaikkei krapulasta kärsittykään. Krapulaa ei vielä ole päästy kokemaan, koska viinaksia täällä ei kukaan juo ja kaupassakin myydään lähinnä pilsneriä.

Sunnuntaina sattui muutama hauska tapaus. Ensimmäinen oli se, kun olimme kävelemässä syömästä kotiin illalla ja yritimme ottaa kuvaa tuktukista. Kyydissä oli lapsia, jotka välittömästi kameran huomattuaan huusivat "photo, photo, photo" ja järjestyivät salamannopeasti ryhmäkuvaan. Olemme aikaisemminkin todennet tämän aasialaisten taidon, aina kuvia otettaessa porukka on kuvausvalmiina samantien. Kun kuva oli otettu niin tietysti lapset halusivat tulla katsomaan millainen kuvasta tuli. Sonja tietenkin pahaa aavistamatta näytti kuvaa lapsille ja yksi tyttö, joka kumartui katsomaan kuvaa unohti, että piti kädessään puolen litran kaakaomukia. Kädet pysyivät samassa asennossa kumartumisen ajan ja kaikki kaakaot kaatuivat suoraan kameran päälle. Muutama lapsi jo hiukan ehti panikoimaan tapahtunutta, ennenkuin saimme heidät ymmärtämään, että kyseessä on vesi- (ja kaakao)tiivis kamera. Tosin hotellihuoneella piti vielä huuhtoa kamera ja varmistaa, että mitään ei ollut tapahtunut, sillä kahden aikaisemman "vesitiiviin" kameran kohtalon varmaan muistattekin J.

Toinen epäonninen "tapaturma" sattui Heikin hampaidenpesun yhteydessä. Heikki huomasi suihkuhuoneessa suuvesipullon, jonka olemassaoloa ihmetteli, mutta silti päätti testata, jos kerta moinen turhake on mukaan otettu. Koostumus herätti jo annosteluvaiheessa kummastusta, muttei mitään sen kummempaa. Puolen minuutin purskuttelun kohdalla alkoi voimakkaasti tuntua siltä, että nyt ei kaikki ole kohdallaan. Vaikka suuvedet varmaankin ovat vuosien mittaan kehittyneet ja uudet maistuvat erilaiselta kuin vanhat, niin tuskin kehitys on tähän suuntaan mennyt. Yhtäkkiä palaset loksahtivat paikoilleen Heikin pikku päässä voimakkaan yökkäysrefleksin saattelemana. Pakkausvaiheessa kotona laitettiin suuvesipulloon Fairya ja Heikki vielä mietti, että pitäisikö suuvesipullon tarra repiä irti, ettei vaan vahingossa tulisi otettua.. No ei kai nyt tälläistä asiaa voi unohtaa... Nyt on siis alku- ja loppuvuoden kiroilut kuitattu.

Maanantaiaamun junamatka Bandungiin sujui kivuttomasti Executive-luokassa. Taso oli ehkä jotain Suomen ykkös- ja kakkosluokan väliltä. Vaunussa oli lisämaksullinen ruokatarjoilu, sekä mahdollista ostaa Armanin ja Guessin tuotteita, joiden aitoudesta ei hinnan perusteella ollut takeita. Jakartan suuruuden tajuaa ehkä parhaiten vasta poislähtiessä. Kaupunki vain jatkuu ja jatkuu. Noin puolen tunnin junamatkan jälkeen alkoi näkyä ensimmäisiä havaintoja rakentamattomista tai viljellyistä pienistä maa-alueista. Kaupunkimaisemat junan ikkunasta näyttävät monin paikoin kaatopaikalta. Muovijätteen määrä on käsittämätön ja monin paikoin ihmiset polttavat roviota hökkeliasuntonsa kulmalla ja yrittävät päästä eroon loputtomista jätevuorista.

Bandungissa meillä oli hiukan vaikeuksia löytää Lonely Planetista katsottuja budjettihotelleja. Osasyynä tähän oli varmaankin se, että Sonjalla oli kartta väärinpäin ensimmäisen puoli tuntia. Lopulta pääsimme Hotel Arimbiin juna-aseman viereen jossa yö maksoi 6 euroa ja fasiliteetit olivat sen mukaiset. Tiistaina suuntasimme kohti lähellä olevaa Tanguban Perahu -tulivuorta. Matkaa sinne oli hotelliltamme noin 30km ja bussilla sinne piti päästä 45 minuutissa. Toisin kuitenkin kävi.. Lomailuamme piinaavan Idul Fitrin takia liikenne oli täysin jumissa ja lopulta matkaan kului 4 tuntia. Keskinopeus oli siis hurjat 7,5km/h. Tulivuori oli todella erikoinen ja vaikuttava paikka. Kävimme katsomassa pääkraaterin, joka on huipulla ja rinteessä olevan sivukraaterin. Sivukraateri varsinkin oli vaikuttava kokemus, sillä maan sisuksista tuli tulikuumaa rikinkatkuista höyryä ja joka puolella oli kiehuvia lähteitä, joissa paikalliset keittelivät kananmunia. Paluumatkaan kului vain 3 tuntia.

Tähän asti näkemämme liikenne Jaavan saarella on täysin käsittämätöntä. Tilanne on usein sama kuin kehäkolmosen autot olisi tungettu jonnekin pienelle pihatielle. Kun tähän lisätään molemmilta puolilta jatkuvasti hulluja ohituksia tekevät mopoilijat (joilla yleensä vielä koko perhe sylivauvoineen kyydissä), on meno varsin roisia.

Illalla osuimme sattumalta läheiseen Satay-ravintolaan (Sate steak Suniaradja), joka osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Satay, eli lihaa tai kanaa pieninä paloina grillitikussa pähkinäkastikkeen kera, on täällä jonkinlaista kansallisruokaa. Sitä on tarjolla jokaisessa ravintolassa ja useat katukeittiöt myyvät pelkästään sitä. Paikan omistaja Hadi halusi treenata englantiaan ja jutustelimme meitä askarruttaneista asioista indonesiassa. Autokoulu täällä voidaan suorittaa esim. lukion yhteydessä ja se sisältää pelkän kirjallisen kokeen. Jotenkin emme tiedosta yllättyneet. Hadi taas puolestaan kyseli meiltä asioita Suomesta ja arvioi mm. ajomatkan Helsingistä Turkuun 8 tunniksi kuultuaan, että matkaa on vajaa 200km. Hyvän aterian jälkeen siirryimme yöpuulle ja hotellilla Lounaria lukiessamme tajusimme, että olisimme päässeet seuraavaan kohteeseemme Pangandaraniin myös minibussilla. Sen sijaan olimme jo päättäneet mennä yleisellä, joten istumista oli taas tiedossa..

Herätys viideltä aamulla, soittoyrityksiä minibussifirmaan josta ei vastausta, tyytyminen kohtaloon ja yleiseen bussiin. Sen jälkeen suosiolla aamupalalle ja rahannostoon. Mistään ei löytynyt isoja vesipulloja myyviä kauppoja, visaa hyväksyvää automaattia, aamupalapaikkaa. No lopulta kumminkin 2km kävelyn jälkeen saatiin kaikki hoidettua. Bussilla pääsimme 8km päähän isommalle bussiasemalle, josta pääsimme suoraan Pangandaranin bussiin kello 8 aikaan. Matkaa 300 km ja arvioitu matka-aika 6 tuntia.

Matkaan selvittiin samantien. Bussi tuntui pyörivän keskustan alueella ja eteneminen oli järkyttävän hidasta. Bussi tosin yllätti odotuksemme; ilmastointi ja reilusti jalkatilaa. Busseissa tosin on täällä mahdutettu 5 istuinta rinnan, eli 2 toisella ja 3 toisella puolella. Tunnin ajon jälkeen pysähdyimme jollekin asemalle ilmastoinnin hajoamisen takia. Odottelun jälkeen perästä tuli toinen bussi, jossa ei tosin ollut laisinkaan ilmastointia ja surkea jalkatila. Tässä oma logiikkamme hiukan eroaa paikallisesta, mitä eroa on bussilla, jossa ei ole ilmastointia verrattuna bussiin, jonka ilmastointi ei toimi. Kyydin hinta ei päätä huimannut; 300km ja lippu maksoi 2,5€/hlö. Etenemistahti ei vaihdonkaan jälkeen päätä huimannut ja perille päästiin klo 16.30, eli 2,5h arvioitua myöhemmin. Hauskuutusta matkalla tarjosivat erinäiset myyjät, joiden myyntitekniikka on erittäinen omintakeinen. Kaikille jaetaan myytävä artikkeli (suklaapatukka, donitsipussi, tms.) ja sen jälkeen kierretään porukka uudestaan läpi ja kerätään takaisin tuote tai rahat. Kauppa tuntui käyvän hyvin ja hyppy tavaroiden kanssa pois liikkuvasta bussista muodosti oman jännitysmomenttinsa.

Pangandaran on tupaten täynnä jaavalaisia lomailijoita ja hintataso on tuplattu Idul Fitrin ajaksi. Onneksi saimme mukavan huoneen tingittyä kymmeneen euroon 25 euron lähtöhinnasta. Pangandaran vaikuttaa todella mukavalta paikalta, mutta jatkuvassa tungoksessa ja pärinässä mieleemme tulee väkisinkin erään Afrikanvalloittajan sanat: Afrikka olisi paratiisi maan päällä, jos täällä vaan ei asuisi noita hiton afrikkalaisia. Sunnuntaina tilanteen pitäisi helpottaa, kun Idul Fitri loppuu ja arki alkaa.

Aallot vaikuttavat todella hienoilta ja rannassa on surffiopettajia, joiden oppiin menemme heti rantojen tyhjennyttyä. Tällä hetkellä rannassa liehuu punaiset liput ja uiminen on kiellettyä, koska kukaan valvoja ei ehdi kaikkia juhlijoita vahtimaan ja paikallisten uimataito tuntuu olevan hiukan puutteellista. Matalassa vedessä lutraajia on siis paljon. Edelleenkin meitä kummastuttaa todella paljon paikallinen rantamuoti. Venäläiset kyllä vetävät homman överiksi, Indonesialaisten taas ollen toisessa ääripäässä. Kaikki paikalliset ovat pitkissä vaatteissa rannalla. Jossain vaiheessa Indonesiassa oltiin puuhaamassa lakia, joka kieltäisi bikinit rannalla, mutta eipä tuolla yksiäkään näkynyt, vaikkei mitään lakia olekaan. Tämä luonnollisestikin aiheuttaa Sonjalle päänvaivaa, missä vaatteissa rannalle oikein uskaltaa tulla aiheuttamatta pahennusta. Tuntuu vain aivan käsittämättömältä, kuinka voi mennä täysissä vaatteissa uimaan ja sitten viettää loppupäivän samoissa märissä hiekkaisissa vaatteissa.

Ruoka täällä on todella edullista, ihmiset ystävällisiä ja majoituspaikat laadukkaita ja siistejä. Paikan erikoisuutena voi ehkä mainita tandempyörät (vuokra 1€/päivä), joilla pääsee tutustumaan paikkoihin, mutta tämäkin saa odottaa sunnuntaihin.