Musouri tai miten se sitten ikinä kirjoitetaankaan

Matongo 14.1.2009

Musouri tarkoittaa "hyvää". Kaikkihan täällä vastaa automaattisesti tervehdykseen musouri tai fine thanks, vaikka olisi ihan perusmorot ilmoille asetellut. No, mitä siihen sitten vastaa? No kiitos joo, mullekin kuuluu hyvää joo. Ja sää oletkin just taas aloittanut päivän vähän nälkäisenä eikä oikein ole mitään, mutta tosi hyvin menee siis. No, kai mullakin menee sitten aika hyvin.

Eilen tosiaan koululla oli Hulina 610 eli koulun kaikki 610 oppilasta juoksentelivat perässämme miltei koko ajan. Siinähän alkoikin olla aika rokkitähti olo. Onkos Apiskukon keikoilla ollut ikinä niin paljon jengiä... On muuten ollut, tsekkaa vaikka (www.myspace.com/apiskuko). Naurettava väli mainostaa omaa bändiä, mutta pienen on pakko yrittää. No asiaan Anita.

Ja ennen asiaa on taas pakko harhautua ajatuksissa, sillä täällä on jännittävä tapa noilla porttivartijoilla tulla esittäytymään ja juttelemaan. Ideana on se, että oikeasti opittaisiin hieman tuntemaan ja he haluavat sitä tehdä. Eilen illallakin hieman Bonnie Tyleria ääneltään muistuttava yövartijamme Joshua tuli vaan koputtelemaan, että olisiko teillä hetki aikaa rupatella. Ihmiset ovat välittömiä, mutta sillä tuntuu olevan ikävä kääntöpuoli. Jotkut sanovat ihan suoraan ja jotkut hienosti kiertäen, kuten aikanaan siinä Pikku-Kalle vitsissä. Eli myös Erik alkoi eilen kertoa elämästään, joka ei ollut missään nimessä ruusuilla tanssimista. Hän oli jäänyt perheen vanhimmaksi jo 22-vuotiaana ja huolehti omasta perheestään sekä myös kahden siskonsa ja veljensä perheestä. Eli suoraan hän kertoi, että raha riittää juuri ja juuri ruokaan, mutta koulutukseen ei meinaa riittää mitään. Hän ei pyytänyt suoraan mitään, mutta itselleni tuli se tunne, että hän vähän vinkkasi, että apu olisi tarpeen. Ja vaikka hän saakin suomalaisilta palkkaa jo, niin ajattelimme avustaa hänen lastensa koulunkäyntiä, sillä hän on ollut korvaamaton apu. Mutta sitten sana leviää ja musungu tuntuu tarkoittavan täällä, että rahaa roikkuu puista. Äsken meitä odotti portilla joku poika, jota ei oltu ennen nähtykään ja hän halusi lainata tonnin eli siis kymmenen euroa veljensä koulun käyntiä varten. Hän oli menossa tapaamaan setäänsä, joka oli luvannut rahat. Hänen piti saada rahaa bussiin. No, minä en usko tarinaa, mutta Ville heltisi antaamaan 200 shillinkiä. Saas nähdä onko rahat takaisin lounasaikaan mennessä huomenna, kuten oli luvattu.

Täällä on kahdenlaista tyyppiä selkeästi näin nopeasti katsoen. Ne jotka ovat oikeasti kiitollisia saamastaan avusta (vaikka ei tässä kenenkään kuulu siis jaloissa kieriskellä, en tarkoita sitä). Ja sitten on ne, jotka haluavat vaan lisää ja lisää ahneesti, vaikka ovat ehkä jo saaneet enemmän kuin muut. Siitä tulee itselle aika tyhmä olo. Vaikka antamamme apu on varmasti pientä, mutta olemme koittaneet pitää sen tasapuolisena ja järkevänä. Myös niin, että se ei herättäisi kateuden tunteita. Mutta se taitaa olla mahdotonta. Harmin paikka, mutta itseensä siitä ei voi ottaa, koska ihmiset tekevät yleensä hädissään aika paljon ihan mitä vaan. Onhan tuolle Villellekin tullut aika paljon kaikenlaista pyyntöä ihan Suomessakin. Mulle ei kovin moni ole kysellyt mitään yhteistyödiilejä. Paitsi aika monet lehtimyyjät ovat koittaneet saada hyviä diilejä ja lähetelleet koko suvulle terveisiä. Että onhan tämä ilmiö maailmanlaajuinen.

(Myöhemmin tänään muuten tuo Joshua yövartija tuli sitten pyytämään rahallista apua ja perhana, kun alkoi harmittaa. He ovat saaneet mahdollisuuden työpaikan muodossa ja kun he ovat aitojen sisällä, niin kerjääminen on sitten helpompaa. Portin ulkopuolelle jää varmasti ne, joilla menee vielä huonommin. Onneksi hänen mukanaan oli Omar, toinen yövaksi, joka ymmärsi, että täällä apu on kohdentunut kylälle, ei yksityisille. Pienen poliittisen tuokion jälkeen se oli sitten "hyvää yötä, jeesusmyötä kiitos tästä päivästä", kuten he vähän niinkuin totesivat.)

Päästäisköhän tuonne koululle jo pian... No, rehtori oli silminnähden tyytyväinen, kun saavuimme koululle. Ensin taas tutustuttiin ja aika legendaarista oli se, että sihteeri toi kassillisen limppareita rehtorin kansliaan (pieni vähän likainen koppi). Ei sitten ollut avaajaa, niin suomalainen mieshän osaa avata pullot miten vaan. Eli availin sitten toisen pullon avulla pullot ja se sai valtavaa ihastusta aikaan miehissä. Wau Tuomas ;)

Päätimme mennä enemmän tutustumaan ensin luokkiin yksi, neljä ja kahdeksan saadaksemme paremman leikkauksen koko koulun lapsista. Myöhemmin sitten kiersin kaikki muutkin luokat, kun Ville jo kaiveli nenäänsä eikun kuoppia koulun pihalle.

Lapset olivat luonnollisesti hurjan ujoja, mutta kun olin hieman kertoillut meistä ja mitä teemme, niin päästiin piirtämään uusilla värikynillä ja sitten homma lähti paremmin käyntiin. Luokassa olevat lapset käyttäytyivät todella hyvin ja siististi. Myöhemmin ns. prefect-oppilaat aiheuttivat hieman yleistä sähläystä mm. istumalla oppilaitten joukkoon saadakseen lisää kyniä käyttäen asemaansa hyväksi. Sitten mun oli pikkuisen pakko ottaa tilanne haltuun ja hieman ojentaa näitä tyyppejä ja pistää koko ylimääräinen jengi pihalle luokista. Sitten homma taas sujui.

Taisin muuten väläyttää valtavaa piirtotaitoanikin eilen yhdessä luokassa piirtämällä maailman kartan taululle ja näyttämällä siitä missä Suomi sijaitsee. Lasten piirrustukset olivat siitä jänniä, että suurin osa piirsi jostain syystä talon. Mutta kun on värikynät ensimmäistä kertaa käytössä, niin se oli jännittävä tilanne. Ja kun värejä sai vielä vapaasti vaihtaa ilman opettajan piiskaamista, niin lasten ilmeet olivat hyvin priceless. Saimme ja sain monet iloiset vilkutukset, kun lähdin luokasta. Niin se menee, että juuri kun joku on lähdössä, uskalletaan sanoa se, mitä on halunnut sanoa koko ajan ja miettinyt sanovansa. Osalta se tietenkin jää sanomatta ja sitten sitä pähkäillään jälkikäteen.

Kasiluokkalaisten kanssa sain jo aikaiseksi jonkinlaista keskustelua esim. tulevaisuuden unelmista ja koulutuksen tärkeydestä. Pidin myös muutamassa isompien luokassa aika kovat palopuheen koulutuksen tärkeydestä lapsille ympäri maailman ja siitä, että se antaa mahdollisuuksia, vaikka elämä olisi välillä todella kurjalla pohjalla. Kun kysyin millaista elämä on Matongossa, niin yksi tyttö vastasi hyvin suoraan, että life is really hard here. Niin, sitä se kyllä varmasti on, vaikka lapset osaavat iloita paljon elämästä silti. Lapsi on terve, kun se leikkii, on kansainvälinen ilmiö ja sellaisena lapsen elämä olisi pidettävä. Täällä se ei aina toteudu, mutta koulutuksella siihen saadaan varmasti muutosta parempaan.

Ville, Erik ja Francis olivatkin saaneet jo alkumittausten jälkeen keinutelineitten kuopat kaivettua hyvään alkuun. Tosin ostamamme lapiot olivat todettu ihan vitseiksi ja Ransu oli käynyt hakemassa kotoa parempia välineitä eli kuokalla (se oli meiltä, jee) ja sellaisella pystyhakulla kuopat sitten hakattiin. "Muutaman" hikikarpalon jälkeen sitten kuopat olivat valmiit ja sitten vaan odottelemaan, että telineet saapuisivat paikalle. Valtavia aplodeja ei urakan jälkeen kuulunut. Ihmeellistä. Yleisöä oli nimittäin todella paljon paikalla koko ajan. Kuten tässä on joskus todettu, ihan ärsytyskynnykseen asti... No, kai se on suurta huvia, kun valkoinen mies vielä ilman paitaa kaivaa hiki hatussa kuoppaa. Eihän sitä varmaan ihan oikeasti ole täällä nähty. Mutta rikotaan rajoja ja tyhmä stereotypiahan se olisikin. Ja eihän meidän hommasta olisi tullut mitään ilman Ransua ja Ekiä. Tänään sitten valuhommat edessä. Sekin on niin tuttua puuhaa meikäläiselle, että ei varmaan mitään ongelmaa. Nimim. Isovarpaat keskellä kämmentä

Iltapäivällä, kun kuopat oli kaivettu, niin rehtori oli sitten käynyt keräämässä kaikki lasten piirustukset oppilailta, kun ideana oli nimenomaan, että he saisivat laittaa ne jollain kotinsa seinälle. Siellä kun ei paljon koristeita varmasti ole. Eikä värejä. No, ne pitää tänään jakaa jotenkin takaisin, kun mennään tästä pian taas tuonne laaksoon.

Tuomas

Olenko sittenkin hyödyllinen? Pienistä asioista isoihin tunteisiin

Keinukuoppien valmistuttua suuntasimme takaisin Matongon "keskustaa" kohti. Matkalla bongasimme pihapiirissämme asuvan orpokodin johtajaladyn, jonka kanssa olimme jo edellisiltana sopineet käyvämme orpokodissa vierailulla. Sovittiin sitten treffit täksi iltapäiväksi. Hän näytti silminnähden iloiselta, kun lupasimme viedä heille "jotain" tarvikkeita.

Sitä ennen naatiskeltiin kuitenkin tuoreet katukauppiaalta melkein lennossa auton ikkunasta ostetut ananasat. Tuomas naatiskeli vapaasta parituntisesta yrittämällä päikkäreitä, kun itse innostuin vääntämään vielä tunnin mittaisen kuntopiirinkin pihalla pienten mustien miesten ihmetellessä parin metrin päässä puuskuttavaa musungua eli valkoista miestä. Pyykkiteline toimi loistavana leuanvetomestana ja vierasmajasta lainattu räsymatto alustana punnerruksille sun muille. Veikkaanpa että olivat muuten tämän pihapiirin ensimmäiset leuat ja punnerrukset, sen verran monta ihmettelevää pikku miestä kävi hihittelemässä lähituntumalla - tosin musunguja täällä ihmetellään kovasti aina muutenkin.

Varttia vaille viisi sitten pakattiin muovipallo, kyniä, värikyniä ja paperia sekä vähän muuta sälää reppuun ja Elisabethin toimiston kautta orpokodin ovelle. Ensimmäisenä vastaan juoksenteli muutama pikkuihminen jotka katselivat palloamme kaihoisin katsein. Riemu ratkesi, kun ojensimme pallon symppisten näköisten pikkukavereiden "päällikölle", ainakin siltä hän vaikutti ottaessaan melkein itsensä kokoista palloa vastaan. Elisabeth oli aiemmin maininnut, ettei palloa orpokotilaisilla entuudestaan ollutkaan, joten ensimmäinen puolituntinen hurahti iloisia ilmeitä ihmetellessä, kun pallo pomppi edestakaisin lapsilta toisille. Käsittämättömän koskettavia fiiliksiä tuli pintaan itsellä, kun kuunteli tarinoita lapsien kohtaloista ja orpokotiin joutumisesta. Tai oikeastaan pääsemisestä pitää kai puhua, kun vanhempia ei kerran kaikille pienoikaisille enää olemassa ollut. Saman päivän aikana tuli vielä aamuisten iloisten ilmeiden jälkeen siis vieläkin iloisempia ilmeitä vastaan, sillä nämä kaverukset kyllä nauttivat silminnähden vieraista ja tuomistamme värikynistä ja muista tarvikkeista.

Tuli sellainen olo, että ehkä tämä roudaaminen ja raahaaminen on kannattanut, kun ilmeitä katseli. Lapset kun tuntuvat aina olevan todella aitoja ja nuo hymyt, joita tänään nähtiin, olivat varmasti sydämen pohjasta asti. Täytyy myöntää, että vuosisuunnitelmaa töissä vääntäessä, exceliä hakatessaan tai päivän kolmatta powerpointtia väkertäessään tämänpäiväiset fiilikset ovat olleet aika kaukana tuonpäiväisistä. No mutta, sitähän täältä tultiin hakemaan. Ja sitä saatiin.

Ville

Iso ilo pitkästä ilosta

Ville jo kertoikin orpokoti vierailusta, jonne olemme menossa tänään uudestaankin. Se oli ehdottomasti paras kokemus tällä reissulla. Menee itse asiassa jopa safarin edelle. Istua vanhempansa menettäneiden lasten keskellä yhdessä piirtämässä vaaleanpunaista elefanttia, jolla on aurinkolasit. Saada lapsilta piirrustuksia, jotka he ovat hymyt naamalla vääntäneet minua varten. Tai jutella sujuvasti ilman yhteistä kieltä iloisten lasten kanssa. Ja kuinka kohteliaita he olivat toisiaan kohtaan ja myös meitä kohtaan. Kehuinkin vuolaasti Josephinelle, paikan johtajalle, että lapset ovat aivan mahtavia ja että hän tekee hyvää työtä. Hän asetti myös itsensä lasten tasolle leikkimällä lasten kanssa ja olemalla silti se, joka laittaa rajat. Matongo primary voisi ehkä ottaa muutaman vinkin vastaan Emmanuelin orpokodista. Ei auktoriteettia saavuteta pelkästään olemalla pelottava, mielestäni aika eri keinoilla. Saamalla luottamus.

Nyt tuli keinutelineet, joten tää hehkuttelu jää nyt tähän. Jos laittaisi vaikka vähän rasvaa, että keitetty hummeriselkä pärjäisi tämän päivän muutamat toplesshetket.

Tuomas