School-in-a-bush ja kovana pysymisen taito

7.1.2009 Etelä-Kenia lähellä Tansanian rajaa

Aamu valkeni kovin löysästi, mutta vakaasti. Melkein kahdentoista tunnin yöunet tekivät makeaa, vaikka olo oli kovin tunnusteleva. Suomalainen Sley:n lähetti Reija soitteli ennen yhdeksää ja kyseli, että pääsenkös minä hänen kanssaan matkaan avustuskierrokselle Maasai-alueelle Etelä-Keniaan lähelle Tansanian rajaa. Ilman minua hän ei olisi mieluusti halunnut lähteä, kun yksin on noilla alueilla kuitenkin vaalean naisen hieman ikävä kulkea. Tosin hän on kyllä sitäkin tehnyt.

Selvää aamulla oli se että herra Iivonen ei lähtisi mihinkään. Ville oli vetänyt yöllä aika kovan sulkijalihaskuntopiirin eli hän ei ollut oikein pysynyt kovana. Tuohon vaivaan otettiin sitten hieman Imodium Plussaa, joka ei sekään toiminut sitten yhtään. Mikan ja Hannaleenan (mukavat suomalaiset, joiden luona asumme) kokemukseen perustuvasta ehdotuksesta, Ville saatteli näytteen sitä itseään lääkärille. Siitä sitten testailtiin vähän ameebaa ja parasiittia, josta paratiisi oli kovin kaukana. Luulenpa, että Ville kertoo tästä piikkejä joka lähtöön kokemuksesta itse hetken päästä. Ja jos oma ruumiinlämpötila on sama kuin ulkona, niin eipä ole herkku tilanne. Ja ulkona ei ollut kylmä.

Oloni tuntui sitten suihkun ja tee-se-itse-parturin jälkeen siltä, että voisin lähteä, vaikka olo ei ollutkaan kovin kaksinen. Muuten mahdollisuus tehdä ylimääräinen kouluvierailu valuisi hukkaan, koska sitä ei tiedä vielä kauanko siellä Matongossa (päähyväntekeväisyyskohteemme) menee. Reijan kanssa lastattiin hänen projektisuojattinsa avustuspussit maasturin perään ja lähdettiin ajamaan pois Nairobista kohti Tansaniaa. Taas jälleen tuli nähtyä todellista Nairobia ja Keniaa eli todella kurjan näköistä peltihökkeliä tiiviisti yhteen rakennettuna huonoilla hygienisillä oloilla. Slummista jotkut alueet erottaa se, että pihapiiriin tulee naapurien kesken jaettavaksi jonkinnäköinen vesihana. Se, että monet ihmiset haisevat täällä todella paljon hieltä, johtuu usein ihan luonnollisista syistä. Vaikka kainalopyykille pääsisikin, niin vaatteiden pesu on sitten taas jo eri juttu. Näitten alueiden läpi ajaminen olisi suositeltavaa kaikille Nairobissa kävijöille. Silmät rävähtävät auki ymmärrykseen. Samaan aikaan alueissa on jotain hyvin surullista, säälittävää ja avustamisen halu herää ja kuitenkin myös jotain hyvin pelottavaa ja äh, tätä on todella hankala selittää oikeilla sanoilla. Ihmiset elävät todella suuressa kurjuudessa, mutta silti alueen lapset heiluttavat iloisesti välillä ohi ajaville ihmisille. Monen ihmisen kohdalla tulee mieleen, että mitäköhän tuo nainen tekee ja mikäs on tuon miehen tarina. Miksi hän on juuri tuossa vetämässä aasilla vesitynnyreitä? Miten tuo hiiliä myyvä poika saa oikeasti elantonsa tai mikä on hänen tulevaisuutensa. Kaikilla heillä on oma tarinansa ja niihin olisi niin idealistista kirjoittaa onnellinen loppu, mutta se on vaan mahdotonta. Siksi on hyvä keskittyä siihen, että pystyisi edes avustamaan jotain. Kuten todettu, yhden ihmisen elämä saattaa muuttua toisen yksittäisen ihmisen antamasta avusta. Koko maailmaa ei voi yksin auttaa. Ja tämä ajatus ihan ilman mitään koko maailman syleilyä. Raaka fakta, jonka koin jo pelkästään kouluvierailuilla, joista alankin nyt kertomaan, kun tämä pieni sivulause on kirjoitettu ;)

Kun Reijan kanssa pääsimme kohdealueelle, niin aloimme jakaa tarvikepusseja tietyille lapsille, jotka ovat mukana kansainvälisessä kummiohjelmassa. Kävimme tätä tekemässä monessa eri koulussa. Kummiohjelmaan kuuluu tyttöjä, joita on alaikäisinä koitettu pakottaa naimisiin ja tehdä siihen liittyvä ympärileikkaus. Tytöt ovat karanneet kotoa, koska ovat halunneet jatkaa koulunkäyntiä. Naimisiin mennessä tyttöjen koulunkäynti katkeaa lopullisesti ja he alkavat hoitamaan perhettä ja karjaa. Ohjelmassa on mukana n. 50 tyttöä tällä hetkellä ja heitä tukee kummeja ympäri maailman. Suomestakin. Tyttöjen ympärileikkaus on mielestäni aivan käsittämätön tapa ja eivät edes Maasait itse oikein tiedä mistä se tulee, mutta on pysynyt silti yllättävän sitkeästi heidän kulttuurissaan. Kaksi prosenttia ympärileikatuista tytöistä kuolee verenvuotoon ja suurelle osalle tulee pysyviä vaurioita ja tulehduksia sukupuolielimiin. Siitä sitten rakentamaan eheää aikuisuutta... Näimmekin matkallamme tytön, joka oli puettu mustaan kaapuun, joka tarkoitti, että hänet oli juuri ympärileikattu ja hänet oltiin naittamassa jollekin luultavasti paljon vanhemmalle miehelle. Näihin kohtaloihin pystytään tämän kummiohjelman kautta vaikuttamaan. Ensimmäiset ohjelman tytöt ovat juuri valmistumassa mm. lentoemännäksi. Myös myöhemmin vastahankaiset vanhemmat ovat nähneet tyttöjen valinnan kannattavuuden ja perhesuhteet ovat ottaneet positiivisia askeleita parempaan suuntaan.

Näitten tarvikepakettien (saippuaa, kirjoitustarvikkeita, kenkäplankkia, vessapaperia, terveyssiteitä yms.) jakamisen lisäksi kurvasimme päätieltä suoraan pusikkoon. Sieltä piti nimittäin löytyä koulu, johon minun oli tutustuman. Ensimmäinen vaihtoehto olikin sitten tyhjä oppilaista, koska opettajan poika oli murtanut kätensä ja oppilaat oli pistetty kotiin. Toisella tärppäsi, vaikka ensin tuntui siltä, että täällä pusikossa ei voi olla koulua. Ajoimme nimittäin mm. lehmäaitauksien läpi, välillä tietä ei ollut ollenkaan ja jossain kohtaa puskat raapivat auton molempia kylkiä. Sieltä se sitten kuitenkin löytyi ja koko koulu oli pihalla ottamassa meitä vastaan.

Paljon uteliaita katseita kohtasin, kun astuin autosta ulos. Näin myös pari nuorta heppua lasten kanssa ja ihmettelin hieman missä heidän opettajansa on. Kävi ilmi, että nämä 20- ja 21-vuotiaat kaverit olivat opettajina koulussa, jossa toimi luokat 1-4. Oppilaita oli 80, mutta moni ei ollut koulussa, koska kuivuus oli saanut lasten perheet muuttamaan lehmien perässä Tansanian puolelle kuivuuden takia. Koulu siis jäi heti kakkoseksi.

Saapumisen jälkeen, kun kättelyt ja kohteliaisuudet oli vaihdettu, istuimme alas luokkaan ja luokkaan laskeutui hiljaisuus. En oikein tiennyt miten tässä toimia, kun olimme sinne yhtäkkiä saapuneet. Kysyinkin Reijalta nopeasti suomeksi, että hei mitäs nyt pitäisi tämän kulttuurin sääntöjen mukaan tehdä. Kävi ilmi, että kerrotaan kuka kukin on ja kun minä pääsen puhumaan itsestäni pari sanaa, niin pari saa ihan uuden merkityksen ;) Minulla oli näiden kahden herrasmiehen, Albertin ja Stephanin, kanssa oikein antoisa keskustelu siitä millainen koulu on ja mitä he siellä tekevät. Kerroin myös Suomen koulujutuista ja he olivat oikein kiinnostuneita. Kehuin vuolaasti heidän tekemäänsä työtä ja ideioita. Hehkutin opettajan työn tärkeyttä ja huomasin kuinka heidän ryhtinsäkin oikein nousi uuteen uskoon, kun joku valoi heihin uskoa oman työnsä tärkeydestä. Kulttuurivaihto koettiin molemmin puolin tärkeäksi ja se oli antoisaa myös minulle suomalaisena korkeakoulutettuna luokanopettajan. Nämä kaverit vetivät kuitenkin ilman mitään koulutusta koulua kovalla innolla. Ja vanhemmat yleensä antoivat vaan negatiivista palauttetta opettajille päin. Koin itse, että onnistuin oikeasti vaikuttamaan heidän opettajuutensa vahvistumiseen. Ainakin sellainen tunne jäi. Ja vaihdoimme yhteystietoja, jotta kontakti ei jää vaan yhteen kertaan.

Pyysin sitten heitä jatkamaan opetusta normaalisti ja osallistuin siihen myös hieman. Jaoin koululle kyniä väreillä ja ilman, paperia, vihkoja, saksia, kartonkia ja muutaman frisbeen. Oppilaiden ilmeet saadessaan tussit käteen oli aika mahtava. Heillä ei ollut värejä ikinä aikaisemmin ollut. Nyt he pääsivät heti värittämään Kenian karttaan eri alueita, jotka he olivat taitavasti vihkoonsa kopioineet koulun ainokaisesta sen aineen oppikirjasta. Friba aiheutti myös omaa kummastustaan sekä opettajissa että oppilaissa. Nimittäin eiväthän he sellaista olleet aiemmin nähneet. Otin pari poikaa vapaaehtoiseksi ja opetin muiden katsellessa heittämistekniikkaa. Hivi hivi eli so and so, vähän niin ja näin se meni alkuun, mutta yksi poika kekkasi kyllä hienosti heti homman. Heitin myös oppilasjoukkoon kevyesti frisbeen yhdelle pojalle, joka oli kädet ojossa. Hän tietenkin väisti ja liitokiekko kolahti komeasti yhtä poikaa päähän. No, ei sattunut oikeasti ja saatiin porukalla hyvät naurut. Vinkkasin opeille vielä pari peliä ja pojat jäivätkin heittelemään hetkeksi pihalle ja tutustumaan uuteen ihmeeseen. Ehkä tulevaisuudessa nähdään Avarassa luonnossa kuinka Maasait nykyään metsästävät valkoisilla Björn Borg-frisbeillä...

Itseeni kokemus loi vahvan jäljen siitä, että haluan osallistua juuri tälläiseen hyväntekeväisyystyöhön, jossa pääsen oikeasti näkemään mitä tapahtuu omalla avullani. Koulun tarvikekaapissa ei ollut juuri mitään, nyt se tuli yli puolilleen. Koululla on kyniä moneksi vuodeksi ja tärkeimpänä koin vaikuttamisen opettajiin. He olivat kovin kiinnostuneita kurssittamaan itseään pätevimmiksi ja kun kerroin omasta koulutuksestani, niin he saivat lisämotivaatiota myös kouluttautumiseen. Ja tämä kaikki kuulostaa nyt jotenkin kovin jeesustelulta ja hei, eihän ne nyt oikeasti mitään siellä motivoitunut ja toi jätkä puhuu nyt vaan lämmittääkseen omaa mieltänsä. No, kaikilla on oikeus mielipiteisiinsä, mutta minä olen täällä paikan päällä tekemässä ihan oikeasti tätä mistä kerroin. Se konkretisoituu aika eri tavalla, kun näkee tätä kurjuutta ja pystyy siihen edes jollain tavalla vaikuttamaan. Ei tässä olla maailmaa pelastamassa, mutta pieniä pelastuslauttoja voi lähettää avuksi ja hypätä hetkeksi itsekin kyytiin näkemään sitä hurjaa menoa, jota tämän maailman myrskyissä todella monet joutuvat kohtaamaan. Ja tämä oli nyt ensi askel. Lisää seuraa.

Joku oli jollain nettikeskustelupalstalla nähnyt meidät Huomenta Suomessa, haukkunut koko homman ja arvostellut vielä Reeta-Leenankin siinä samassa huonoksi suojelijaksi. Reissaamme vaan ja ostamme hyvän omantunnon viemällä yhdet värikynät kouluun. Kätevä idea kuulemma. Mutta hetkonen, voisimmehan reissata ilman mitään hyväntekeväisyysosiota. Ja käytämme tähän ihan oikeasti paljon aikaa. Jätän muuten tuollaiset kommentit oman onnensa nojaan, mutta kaipa sitä kotisohvalta on aina helppo kommentoida ja olla sarkastinen. Se taito on monella. Ja hyvä vaan, antaa tulla arvotelua ja kritiikkiä. Kunhan siinä samalla sitten vaikka heräisi oma halu tehdä jotain hyvää. Mutta minkälaisen panoksen arvostelija on itse laittanut hyväntekeväisyyteen? Projektimme tarkoitus onkin antaa yksi esimerkkiä siitä, miten hyväntekeväisyyttä voi harjoittaa ja että ihmiset - herätkää siihen, että tämä maailma tarvitsee apua siellä turvallisen kotisuomen ulkopuolella. Onko se sitten euro keräykseen kotimaassa tai kummilapsen ottaminen - molemmat ovat ihan yhtä arvokkaita ja kaikki tehkööt sitä tavallaan. Jep, mennääs nyt lataamaan tavaraa nettiin. Ja pitäis tuonne Kisumuunkin päästä.

Tuomas