Viimeisen blogin lopun lupaus ei näemmä ole taaskaan toteutunut, reilu kk vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta.Kyllä minä perkeleeni kesytän, ajan pääni jäädyksiin, mutta ensin menen kylälle ja pyydän kaikilta anteeksi.

Paikallisen uuden vuoden (TET) kunniaksi saimme muutaman ylimääräisen vapaapäivän viikonlopun jatkoksi. Tämän paikallisen suurjuhlan kunniaksi sain myös seurakseni ystäväni Manen, Kimmon ja Jyrkin. Mane vieri paikalle Nepalista, jossa hän oli valloittamassa jotain kukkulaa, oliks se joku Mount Everest tai joku..? Kimmo loikkasi rajan yli Kampodzasta ja Jyrki saapui Thaimaasta. Kun porukka oli saatu kasaan oli tarkoituksemme lähteä viettämään uutta vuotta Con Daon saarelle, mutta päästyämme Vung Taun satamakaupunkiin saimme iloksemme huomata että laivakuljetuksia ei TET:n takia mennytkään enää saarelle. Hätä ratkasuna otimme suunnaksi Mui Ne beachin joka sijaitsee n. 200km päässä Saigonista. Löysimme loistavan mestan, Saigon cafe guesthousen, huoneemme terassilta oli tasan 0cm rannalle. Päivät kuluivatkin hyvin pitkälle omalla rannallamme köllien ja riippumatoissa kookoospähkinöiden putoamista pelätän. Kaljaa virtasi loman aikana kiitettävään tahtiin ja meinattiin muutamana iltana hukkua 5L viskikolaämpäreihinkin, pojat on poikia. Kaiken kaikkiaan loma oli juuri sitä mitä siltä halusinkin: ystävät, juhlimista ja lepoa! Suuri kiitos jätkille!

Loman jälkeen työharjoittelua oli jälellä kaksi viikkoa, ensimmäinen viikko sujui täysin rutiinilla. Toisella viikolla talo täyttyi uusista vapaaehtoisista ja viikko menikin opettaessa uusille talon ja Vietnamin tapoja. Mui Neella pojat ilmaisivat kiinnostusta vapaaehtoistyötä kohtaan ja sainkin järkättyä heidät ilmaiseksi kolmeksi päiväksi orpokodille lapsia kaitsemaan.

Viimeiseksi viikonlopuksi siirryimme Karin kanssa asumaan Saigonin keskustaan. Mane ja Kimmo sinnittelivät seuranamme viikonlopun ajan. Viikonlopusta muodostuikin äärimmäisen kostea ja paikalliskuppilasta meinasi ämpärit loppua kesken kun neljä janoista suomalaista nautti viime hetkistä Saigonissa. Sunnuntaina hyvästeltyämme pojat raahauduimme Karin kanssa järkyttävässä darrassa yöbussiin ja keula kohti Dalatin vuoristokylää. Dalat sijaitsee 1500 metrin korkeudessa ja on ilmastoltaan kovin erilainen kuin muut etelä Vietnamin kaupungit. Kahden aikaan yöllä Dalatin katuja tallasi alle 10 asteen lämpötilassa kaksi suomijunttia shortseissa ja t-paidoissa etsien yöpaikkaa. Ja arvaahan sen, flunssanhan se sitten löi krapulan seuraksi. Dalatista ei hirveästi saatu mitään irti, kun podimme olojamme lähinnä hotellihuoneessa. Tiistaina Tanjakin saapui seuraksemme Dalattiin ja joutui pettymään kun ei flunssan heikentämistä pojista ollut lähtijöiksi minkään moisiin aktiviteetteihin. Dalat olisi tarjonnut hienoja mahdollisuuksia patikoinnin, pyöräilyn, vesiputouslaskeutumisien ja muiden lukuisten aktiviteettien voimin.

T:Esko-Tapani

Hei vaan kaikille!

Eihän tää blogin kirjottaminen oo oikein viime aikoina lähteny, mut se johtuu siitä et on ollu niin rankkaa töissä ja joutunu niin paljon kirjottaa koulutehtäviä ettei yksinkertaisesti vaan ole ollut voimia. Jepjep...oikeesti oon vaan laiska kuten muutkin delegaation jäsenet. Esa sai jotain vähän jo kirjoiteltua viimeisten viikkojen tapahtumista ja kauheesti ei itsellä ole tuohon kertomukseen lisäämistä. Vähän kuitenkin jotain omasta minilomasta Kamputsean rajojejn sisäpuolella.

Aloitin loman yhtämatkaa tyttöjen kanssa Saigonista Phnom Penhiin, josta tytöt lähtivät Siem Reapiin heti kun pakolliset Killing Fields ja S-21 vankila oli käyty katsastamassa. Melkoisen rankkaa tarinaa oli luettavissa molempien paikkojen seiniltä ja kylteistä. Killing Fieldseillä veti aika hiljaiseksi teloitettujen ihmisten muistolle pystytetty noin 30m korkea muistomerkki joka oli täynnä pääkalloja, luita ja muuta jäämistöä mitä suurista joukkohaudoista oli ylös kaivettu.

Vuosien 1975-1979 aikana Kambodzassa Khmer Rougen toiminnan seurauksena noin neljäsosa (n. 2 miljoonaa ihmistä) väestöstä kuoli nälkään, sairauksiin ja järjettömiin teloituksiin. Khmer Rougen takana oli mies joka tunnetaan nimellä Pol Pot. Kaverin ajatuksena oli tehdä Kambodzasta täydellinen kommunistinen agraariyhteiskunta, joka olisi täysin omavarainen ja eristäytynyt muusta maailmasta. Niinpä kaikki ulkomaalaiset tapettiin, kuten myös kaikki Pol Potin vastustajat ja heidän lapsensa, jotteivat nämä tulisi myöhemmin kostamaan vanhempiensa kohtaloa. Sivistys oli Pol Potin mielestä melkoisen huono homma, joten parasta oli tappaa myös kaikki kouluttautuneet ihmiset, kuten opettajat, lääkärit, poliitikot jne... Kaikki kaupungit tyhjennettiin ja ihmiset pakotettiin maalle kyliin ja työleireille painamaan 16 tuntista työpäivää. Samalla kun ihmiset kuolivat nälkään, möi Khmer Rouge riisin Kiinaan ja osti siitä saaduilla rahoilla aseita, jotta voivat tappaa lisää ihmisiä. Sairaudet olivat usein kohtalokkaita, sillä sairaat ihmiset päätyivät sairaaloihin, joissa ei ollut yhtään lääkäriä sillä heidäthän oli kaikki jo niitattu...

Tyttöjen jatkaessa matkaa Siem Reapiin jäin itse vielä tutustumaan Kambodzan pääkaupungin villiin menoon päiväksi ja jatkoin sitten tyttöjen perässä Siem Reapiin ihmettelemään Angkorin temppeleitä. Temppelit olivat ehdottomasti näkemisen arvoiset, mutta vaikka monet ovat sitä mieltä että niiden näkemiseen pitää varata vähintään viikko niin itselle yhden päivän kierros oli ihan riittävä. Siem Reapissa törmäsin tyttöihin, jotka olivat juuri lähdössä rannikolle Sihanoukvilleen.Itse päätin suunnata koillis-Kambodzaan Ban Lungiin, joka on hieman vähemmän suosittu matkailukohde, mutta jonka luonto kutsui minua luokseen enemmän kun etelän aurinkorannat.

Ban Lungiin pääseminen osoittautuikin sitten hieman hankalaksi. Juhlittuani edellisiltana kiinalaista uutta vuotta Siem Reapin Pubikadulla melkoisen myöhään oli kello viiden herätys todellinen haaste, mutta niin vain sain raahattua itseni ja reppuni hotellin aulaan sovittuun aikaan. Lopulta tämä osoittautui turhaksi, sillä minut unohdettiin poimia kyytiin ja kun viimein minulle annettuun puhelinnumeroon vastattiin oli bussi jo kaukana. No sain korvaukseksi ilmaisen yön todella räkäisessä guest housessa ja lipun seuraavan päivän bussiin. Olin buukannut lipun V.I.P bussiin joka olisi tavallista nopeampi, penkit normaalia leveämmät, bussia ei tarvitsisi vaihtaa ja siinä olisi vessa. Kuulosti hyvältä ja maksoin mielelläni hieman ylimääräistä mukavista oloista matkan aikana.Todellisuus olikin sitten neljä eri bussia, joista yhdessä oli vessa. Osassa busseista oli matkustajia enemmän kuin istumapaikkoja ja välillä vaihdettiin bussia skootterin selässä matkaten.

Matka kesti yhteensä 13 tuntia (alkuperäisen 9h sijaan) ja missään välissä en kerennyt ostamaan juomista tai syömistä, koska aina kun bussi pysähtyi täytyi minun kiirehtiä seuraavaan. Perillä jouduin vielä toden teolla metsästämään yöpaikkaa, sillä paikallisten loman takia lähes kaikki paikat olivat täynnä. Löydettyäni hieman kalliimman puoleisen huoneen Vietnamilaisten omistamasta guest housesta suuntasin välittömästi täyttämään vatsaani läheiseen ravintolaan. Ruoka oli niin suuri pettymys, että jatkoin aterian jälkeen suoraan toiseen ravintolaan, jottei jäisi ns. ulosteen maku suuhun, mutta toinen paikka oli ehkä jopa suurempi pettymys kuin ensimmäinen. Ei auttanut muu kuin painua nukkumaan alahuuli väpättäen ja kyyneliä pidätellen...

Ban Lungissa kävin ratsastamassa norsulla, katsomassa vesiputouksia ja tutustumassa paikallisen heimon elämään 30 perheen kylässä, jossa ei osattua puhua edes khemriä (Kambodzaa), vaan heimolla oli täysin oma kielensä. Kylässä ei ollut ollenkaan lääkäriä, eikä heimo käytä ollenkaan lääkkeitä sairauksien yllättäessä. Ainut hoito sairauksiin on lepo ja eläinten uhraaminen jumalille. Kylän lapset olivat ihmeissään nähdessään valkoisen miehen kylässään ja yrittäessäni saada heitä valokuvaan he juoksivat piiloon aina kun katsoinkin heihin päin. Lopulta yksi poika uskaltautui viereeni mukanani olleen oppaan napatessa valokuvan muistoksi.

Ban Lungista suuntasin takaisin Saigoniin töiden pariin pariksi viikoksi. Matka oli jälleen hyvin mielenkiintoinen ja sisälsi muun muassa neljätuntisen 13 paikkaisessa minibussissa, 20 muun ihmisen ja 21:n repun/laukun seurassa. Viimeiset kaksi viikkoa töissä meni todella nopeasti (Kiitokset Manelle, Kimmolle ja Jyrkille avusta, pankaahan menemään Filippiineillä!!!) ja haikeat jäähyvästit olivat edessä perjantaina 18.2. Kuten Esa kirjoitti, töidenloputtua olimme viikonlopun Saigonissa kohtuullisen tutkalla ja käytyämme Dalatissa sairastumassa flunssaan suuntasimme matkamme Nha Trangiin, joka muuten on aika mesta paikka!!! Lisää Nha Trangista ja tapahtumista täällä, EHKÄ jo lähiaikoina....

-Kari Johannes-