Xin chao!

Nyt on eka viikko sodittu meidän Vietnamin sodasta. Pieniä loukkaantumisia ja sänkypotilaita on ollut, mutta mies- tai naistappioita emme ole vielä kärsineet!

Alku viikosta saimme perehdytystä paikalliseen elämäntapaan ja tulevaan työmme kuvaan paikallisen LTK sairaalan päiväkodissa ja Pagodan orpokodissa. Jo heti alkumetreillä saimmekin huomata Saigonin katujen armottoman meiningin, liikenteen seassa ei tosiaan halua tehdä yhtään väärää liikettä tai muuten paluu Suomeen tapahtuu sinkkiarkussa. Meitä myös varoiteltiin niin sanotuista drive by-ryöstöistä ja eräs jenkki tyttö joutuikin sanomaan hyvästit järjettömän kalliille järjestelmäkameralleen, joka lähti skootterilla ohi ajaneen herrasmiehen matkaan. Surullisinta näissä ryöstöissä onkin että uhri saattaa usein kaatua riuhtaisun voimasta tielle ja jäädä muun liikenteen alle...onneksi tällä kertaa selvittiin pelkällä materiatappioilla.

Sitten koitti päivä nimeltä arki ja lähdimme LTK sairaalan päiväkotiin, joka on suunnattu vammaisille lapsille. Paikalliset vapaaehtoiset olivat alkuun mukanamme neuvomassa kuinka täällä tuppukylässä liikutaan bussilla töihin ja takaisin kotiin, apu olikin tarpeen koska kaikki kadut näyttävät tismalleen samalta. Myös neuvot työn parissa olivat tervetulleita, koska hoitajat eivät juurikaan lontoota suustaan päästä. Alkuun työ lasten parissa tuntui äärettömän vaikealta, mutta jo iltapäivästä totesimme yhteen ääneen nauttivamme työstä. Lapset ottivat meidät loistavasti vastaan ja vaikkei yhteistä kieltä olekkaan kuin muutaman kanssa, niin kommunikointi eleillä ja äänillä toimii loistavasti.

Seuraavana päivänä lähdimme Pagodan orpokotiin, jossa on tällä hetkellä yli sata orpoa lasta. Osa heistä vaikeasti vammaisia, kiitos jenkkien jotka kylvivät kemikaaleja Vietnamiin sodan aikana. Tästä vitsauksesta täällä varmasti kärsitään vielä monen sukupolven ajan :( Paikkana orpokoti on edelliseen verrattuna paljon karumpi paikka, siisteystaso, ruuanlaatu ja hoitajien taso on aivan eriluokkaa kuin LTK:ssa. Yhteistä näissä kuitenkin on se miten hyvin lapset orpokodissakin ottivat meidät vastaan.
Loppu viikosta kuljimme töihin jo ominemme ilman paikallisten vapaaehtoisten apua. Työmme kuvaan on kuulunut lasten kanssa leikkiminen ja syöttämisessä auttaminen, Pagodassa olemme myös käyneet ulkoiluttamassa lapsia.

Arki-illat ovat kuluneet Bobby Brewersissä, jossa muutaman euron naurettavaan hintaan syöt mahasi täyteen herkkuruokia ja kaikenmaailman pirtelöitä. Ja mikä parasta edessäsi on oma leffateatteri, josta saat valita haluamiasi elokuvia pyörimään!

Lauantaina lähdimme aikaisin hyvin nukutun yön....eikun siis eihän me perjantain ryyppäämiseltä keritty montaa silmäystä nukkumaan..no kuitenkin,suuntasimme sivistämään itseämme sodan aikaisille tunneleille. Suosittelemme jokaista Saigoniin eksyvää käymään tutustumassa tähän kohteeseen. Ei ihme ettei jenkit oikeen pärjänneet sodassa Vietnamille. Niin yksinkertaiset mutta loistavat strategiat Vietnamilla oli käytössä, tunnelit ovat näytelleet suurta osaa Vietnamin sodassa. Kari ja Esa kuitenkin voivat todistaa ettei megaluokan krapulassa kannata lähteä ryömimään näihin ei länsimaalaisen raameille rakennettuihin hyvin vähän ilmaa sisältäviin madon reikiin. Paha olohan siitä tuli...ihan kun sitä ei jo olisi valmiiksi ollutkaan.

Sunnuntai päivä kului leppoisasti vesipuistossa, Hannamarin jäädessä ikävä kyllä potemaan flunssaansa sängyn pohjalle. Jos Kuala Lumpurissa koimme suuren pettymyksen vastaavassa paikassa, niin tämän rinnalla kalpenee oma pikku Serenamme mennentullen. Tästä paikasta kiitos jenkeille, jos jotaa pahaa niin jotaa hyvääkin. Olimme hetken aikaa kuin kolme pientä 7-vuotiasta juoksemassa ja kokeilemassa mitä hauskempia vesileikkejä. Esa loukkasi hieman selkäänsä ja Kari päätään kaiken huvin keskellä, itku pitkästä ilosta!

Tam biet!