Buenas Tardesta vaan! Se on kuulkaas aika herätellä pitkään hiljaiseloa viettänyt blogi henkiin ja kuulostella minkäslaista on useiden vuosien jälkeen palata juurille, kun poika ja reppu reissaavat maailmalla. Reppu on edelleen sama kuin ensimmäisellä reissulla vuonna 2012, mutta tämä reissu mieleltään edelleen hyvin sama poika on saanut vuosien mittaan hyvin setämäisiä piirteinä. Ja niin perinteiseen tyyliin, lähdetään kronologisesti kahlaamaan reissun tapahtumia läpi.

Pääkohteena siis hyvin oppikirjamainen kompakti stintti Kolumbiaan. Kolme kohdetta kerralla, kaikki eivät ole Karibian rannalla. Kolumbian kohteisiin tarkemmin seuraavissa kappaleissa, kahlataan ensin läpi matka sinne, sillä niin sanottu aikavyöhykkeelle totuttauminen tapahtui Yhdysvaltain keskisen vyöhykkeen alueen suurimmassa kaupungissa Chicagossa. Päädyin Chicagoon pehmeästi pompun kautta Lontoosta ja tämä oli kolmas kertani Michigan järven länsirannalla ja nämä kerrat on tälläkin forumilla käsitelty. Chicago on oikein toimiva kohde näin marraskuussakin, vaikak ei sitä turhaan windy cityksi kutsuta, mutta kivasti pärjäsi isellasissa Suomen syyskuun vaatteissa kiertää kaupunkia. Siinä ei niinku yhtään mikään ole muuttunut vuosien varrella, että kohteiden sisältö rakentuu vahvasti ruuan ja juoman ympärille. Heti paikallista aikaa iltapäivällä hotellille chekkaamisen jälkeen oli tärkeä pysyä liikkeessä, että aikaero saataisiin käännettyä mahdollisimman nopeasti. Niinhän siinä kävi, että ruoka ja viime blogi postauksessa hyvin valokuvauksellisen hetken aiheuttanut 3 Floyds vain korostivat väsymystä. Rakastan amerikkalaista ruokaa ja himpun vielä enemmän ranchia, mutta ei se tee ihmiselle hyvää syödä niitä annoksia tuossa koossa. Kanadasta lainattu poutine sisälsi pellillisen ranskalaisia, parmesaania, friteerattuja juustopalloja, pulled porkia ja sienikastiketta. Tämän jälkeen oli pakko pysyä vielä hetki liikkeessä, kunnes unikorjasi hetkeksi. Ei minua suuresti haittaa herätä Amerikassa hieman ennen aikojaan, sillä aamutv ja etenkin näin pressanvaalien jälkeen olivat oikein viihdyttävää aamuohjelmaa. Seiskalta olin heti paikallisen aamupalasuuruuden oven rivassa kiinni kun avasivat ja pääsin ähky fiilikseen ennen kuin kello oli edes kahdeksaa. Meksikolaishenkeen tehty muna-peruna-chorizo pannu ja paikallinen loputon pannukahvi saivat minut tarmoa täyteen. Pieni väli freesaus hotellilla ja sitten päivän agendaan kiinni. Se sisälsi onneksi myös reilusti kävelyä ja aika syvällä naapurustossa käymistä. Vahvan joukkoliikenne taustani vuoksi luovin näppärästi metrolla ja bussilla muun muassa Montroseen ja Wicker Parkiin. Näissä paikoissa pääsin kiinni alueen parhaisiin oluisiin ja hampurilaisiin. Tätä teemaa jatkui loppupäivän, toki illasta hampurilaiset vaihtuivat toiseen amerikkalaiseen suosikkiini eli paikalliseen grilliruokaan. Tunnin jonotus kannatti ja vadille lyötiin uunituoretta naudanrintaa ja suolalihaa eli briskettiä ja pastramia. Sitä oli taas illalla hyvin valmista nukahtamaan masunsa viereen. Seuraavana päivänä kevyesti alkoi jo näkymään kova tankkaus, sillä aamupalan jälkeen etenkin nautittu välinäppänen kinuskidonitsi ja pumpkin spice kermavaahtokahvi kadottivat huolestuttavasti nälkäni. Kattelin paikallista jalkapalloa kuppilassa ja odotin nälkäni heräävän, mutta se ei oikeen tuntunut nostavan päätään. Suunnitelmista pidetään kiinni, joten kävin vetämässä kahden pihvin grillijuustoleivän. Sitä oltiinkin sitten loppuilta tukossa. Soitettiin Moses Lakeen kuulumiset ja muistuteltiin, että miksi en voisi ikinä asua täällä.

Maanantaina aamupäivästä suunnattiin takaisin O'Haren kansainväliselle kentälle ja edessä olisi reipas viisi tuntinen Kolumbian pääkaupunkiin Bogotaan. Matkaa määrittävä ruokahalu oli kiitos palautunut, kävin vielä paikalliseen tyyliin aamupalalla ja kentälläkin maistui lemppari kanaravintolan friteeratut kanapalat. Tykittelin koneessa sarjoja, joten matka taittui pehmeästi tähän mantereen neljänneksi suurimpaan kaupunkiin. Ilta oli jo pitkällä kun sain taksin alle ja hieman olin mietteissä, että miten käy meikäläisen käteisvarojen kun taustapeilissä ollut numero juoksi sellaista vauhtia, että kauhistutti kääntää sitä Euroopan valuuttaan. Kuitenkin perille päästyä kuski näytti hinnan puhelimesta ja se oli ihan kohtuullinen, myöhemmin opittuna toki korkea, mutta oli tärkeä päästä turvallisesti lepäämään. Aamu valkeni utuisena yli 2500m korkeudessa ja maailman parasta kahvia lähdettiin metsästämään. Tässä osuin heti ytimeen ja mairea hymy valtasi suupielet, kun kahvia sai maistaa. Siihen kylkeen tuore puristettua appelsiinimehua, niin ei aamu kyllä valoisammin voinut alkaa. Bogotan(kin) ensimmäisen päivän määritti pitkälle ruokailut. Lounaaksi kävelin hyvän matkan asuinalueeni kaupalliselle puolelle, jossa otin ensi puraisut yhteen suosikki fuusiokeittiöstäni eli perulais-japanilaiseen. Tiraditosta, cevicheä ja tartaria - kaikki meren parhaimmista herkuista ja huuhdottuna alas piscolla. Edelleen tällä istumalla reissun top kolme ravintoloita. Otin taas välikahvit ja täytyi oikein alkaa rakentamaan illalle nälkää kun olin hieman innostunut tuossa edellisessä ruokalassa. Illalla olisi nimittäin tiedossa mantereen toiseksi parhaaksi valitun ravintolan maistelumenuu. Maailman laajuisellakin listalla kahdenkympin korvilla. Tätä fiilistä söi hieman lopulta se, että sellainen monsuunikuuro kasteli minut kymmenen minuutin kävelymatkalla, että nautin tätä hyvin fiiniä menuuta sukkasillani yrittäessä kuivatella kenkiäni. Vaikka lähimarketista ostettu sateenvarjo suojasi jotain, niin housuni olivat polvista asti aivan litimärät. Kokemus oli mainio, mutta paikalliset erikoisuudet, jotka ovat jo ihan tarpeeksi ihmeellisiä sellaisinaan, niin vielä yhdistettynä toisiinsa olivat ehkä makuuni hieman liikaa. Tykkään rakuunasta bearnaisekastikkeessa pihvin kanssa, mutta jäätelössä suosin karamellia ja hedelmiä. Tykkään toffeesta, mutta paikallisesta sienestä tehty konvehti on hyvin eksoottinen, muotoilkaamme näin. Tämä matkahan oli mennyt ihan syömiseksi, joten nyt olisi aika hieman retkeillä ja seuraava Bogotan päivä rakentui tämän ympärille. Paikallinen funkulaari vei aamulla yli 3000m korkeuteen, josta avautui upeat näkymät tämän massiivisen miljoona kaupungin ylle. Pisti hengästyttämään siinä korkeudessa kävely, mutta itselle ei tullut korkeasta ilma-alasta oireita. Osa matkaajista oli kuulemma kärsinyt pahastikin Bogotaan saavuttaessa. No iltapäivän retki oli seitsemän ravintolan kautta kulkeva ruokaturnee oppaan kanssa. Näppäset olivat oikein mainioita ja mielenkiintoisia, mutta retken parasta antia oli päästä sosialisoitumaan muiden matkaajien kanssa. Retken jälkeen pääsin istumaan tuopposten ääreen aussien ja hollantilaisten kanssa. Hymyilytti kuunnella hieman itseä nuorempien suurista, useamman kuukauden eri puolella maailmaa ja mantereita koluavista matkoista. Tämä hento kosketus reppureissaamiseen tuntui siinä hetkessä oikein sopivalta.

Tak**** it oli aika jättää taakseen seuravaana aamuna, kun matka suuntaisi tropiikkiin, Karibian meren rannalle Cartagenaan. Bogota ei ole sortsikelikaupunki näin yhtenä sadekausikuukausina kuin kuivanakaan, sillä päivän keskilämpötila on korkeimmillaankin vain 14,3 huhti-toukokuussa. No tämä oli muisto vain kun tropiikin hönkäys painoi vasten Kolumbian ensimmäisen presidentin mukaan nimetyllä kentällä. Nyt mentäisiin mahdollisimman alkulähteille reppureissaamisen kanssa, sillä majoittuisin hostellin 12 punkan jaetussa huoneessa. Olihan se alku hieman shokkia - ei ilmastointia eikä omaa vessaa. Mutta heti alkuun mukavia ihmisiä kehen tutustua. Belgialaisen Mathiaksen kanssa päästiin jutulle ennen kuin kerkisin reppuni laskea ja jo tovin päästä tässä oltiin matkalla kuuluisalle linnoitukselle. Linnoitukselle, jossa muun muassa Suomen Amazing Racen etapin päätepisteen mattoa pidettiin tämän viime lauantain jaksossa. Aurinko laski täälläkin nätisi länteen ja lähdimme cevichelle hieromaan tulevien päivien suunnitelmia. Bookkasimme siitä hetkestä ylihuomiselle retken Rosarion saarille, joissa pysähtyisimme muutamalla saariryhmän saarista nauttien merestä ja auringosta. Ennen kuin retki koitti, niin olin saanut nauttia kuvan kauniista historiallisesta vanhasta kaupungista ja syönyt kaksi annosta cevicheä. Monesti meriä seilanneena eri kokoisilla paateilla, niintämä pääsee matkan 50 sykähdyttävimmän hetken joukkoon, mutta ei finaali kymppiin. Ihan hauskaa bilemeinikiä oli viimeisellä saarella, mutta meriretkillä (pois lukien Itämeri) veden turkoosius on se juttu ja täällä ei kyllä päästy lähellekkään saman lammen rannalla olevan Meksikon maastoissa tai Itä-Afrikan tasolle. Oli aika hyvästellä lyhyt Suomi-Belgia liitto ja jatkoin matkaa Boca Granden asuinalueelle kahdeksi yöksi. Tämä oli oikein mainio veto tähän kohtaan matkaa. Majoitus oli napsun laadukkaampi hotelli, jossa otin iisiä jalkapalloa ja realityjä katsellen unohtamatta kuitenkaan syödä. Kävin väkisin tinttaamassa yhden King Pollon kitusiin alkupalana osana sunnuntain lounasta, jotta saataisiin vanhaan tyyliin uusi Burger King maa. Hieman kuitenkin menty niistä ajoista eteenpäin. Silloin syötiin Burger Kingiä pääruokana, nyt käytiin vähän fiilistelemässä ja tämän perään mentiin vasta viralliselle lounaalle syömään tonnikalaa ja mustekalatacoja. Illalla söin perulaisen keittiön yhden lemppareista Lomo Saltadon, jota on varmasti hypetetty aiemminkin alustan kirjoituksissa. Olin oikein tarmoa täynnä tästä muutaman päivän rötväilystä. Varasin illalla seuraavaan kohteeseen kunnolla aktiviteettia.

Maanantaina puolen päivän jälkeen tropiikki sai jäädä ja kohteena Aburran laaksossa noin puolessa toista kilometrissä sijaitseva Medellin. Medellin tunnetaan yleisesti 80- ja 90-luvun alun pahamaineisesta kartellista, jota johti kulttimaineeseenkin noussut Pablo Escobar. Mutta nykyään kaupunki on oikein nuorekkaan vivahteikas, vehreä ja vetreä pitäjä erinomaisine palveluineen. Sitä ei voi kuin kuvitella minkälaisen matkan tämä kaupunki ja maa on ylipäätään käyneet sotaisista vuosista, jolloin täällä oltiin maailman murhatilastojen kärjessä. Maan historia on erittäin mielenkiintoinen ja palstatilamme ei riitä sille täysin arvoa tuoden, mutta otetaan lyhyesti. Medellinin ja Calin huumekartelli aikakausien jälkeen sissiryhmittymä FARC piinasi maata. Kuitenkin 2000-luvun puolella sissit ja hallituspääsivät sopuun ja FARCin jäsenille tarjottiin syytesuojaa ja apua lain paremmalla puolella tapahtuvaan elämään. Kolumbia on selvästi tajunnut, mitä kaikkea hyvää turismi voi maalle tuoda ja on tähän tarttunut. Minuakin jännitti hieman tänne matkaaminen juuri historian takia, mutta en ole kokenut missään turvattomuutta täällä. En toki tietenkään enää vanhana ukkona hillu pilkun aikaan kaupungilla, vaan herään silloin yöpissalle. Mutta pointti - kannattaa tutustua maan historiaan! Mutta päiväretkiin - Guatape (kuvassa) oli luonnon kaunis koko päiväretki, joka tunnetaan 50-luvulla patoamisen seuraamisesta syntyneistä vesialueista sekä maailman kolmanneksi suurimmista kivestä. Nyt kun on kahdella top kolmesta käynyt niin oishan se kova, jos ois cv:ssä kaikki maailman top 3 kivet. Isoin on haastava ja hyvin pitkällä keskellä ei mitään. Saa nähdä tuleeko sieltä koskaan blogipostausta. Päiväretken parasta antia olivat naurut kahden floridalaisen pariskunnan kanssa. Toiset olivat tulleet naimisiin tänne taustansa puolesta ja tulimme sen verran hyvin juttuun, että saatoin kääntää heidän päänsä häämatkakohde Norjasta Suomeen. Illallispöydässä paljastivat, että olivat hotellilla jo ottaneet yhteyttä matkatoimistoonsa ja pyytäneet suunnitelmaa häämatkasta Suomeen. Aikamoinen suurlähettiläs olo tuli tämän jälkeen. Annan vinkin, jos koette, että amerikkalaisten kanssa on vaikea päästä juttuun, niin puhukaa ranchista. Kaikki on joko Hidden Valley tai Ken's, vähä niinkuin demokraatti tai republikaani. Mutta jos puhut jälkimmäisestä niin riko jää eka ranchilla. Syötiin illasta tacoja, toista kolumbia ruokailujeni säännöllisesti esiintyvää ruokalajia. Etelä(väli)-Amerikkalainen keittiö meren herkkuineen ja pikanttine mausteineen on kyllä ihan suosikkejani. Tähän vielä herkulliset möyskyt cachacasta, piscosta ja tequilasta ovat parhaimmistoa. Oluessa täällä ollaan vielä hieman perässä, kun aletaan oikein hazy neipoja latomaan tiskille. Toinen päiväretki oli asuinalueelle, jossa valo oli syrjäyttänyt pimeyden. Maailman yksi aikanaan vaarallisimmista asuinaluieista ollut Comuna 13 on nimeltään San Javier ja on yksi 16sta Medellinin naapurustosta. Tätä aluetta hallitsivat sissit, puolisotilaalliset joukot ja kartelli. Viattomat saivat kärsiä tämän vuoren rienteillä näiden ryhmien taistellessa vallasta. Nykyään alue tunnetaan värikkäistä grafiteista, kaikkialla soivasta rap musiikista ja liukuportaistaan. Kyllä, asuinalueella on liukuportaat, jotka helpottavat hyvin jyrkkään rinteeseen rakennetulla asuinalueella liikkumista. Viimeisen täyden päivän iltana hellin itseäni vielä yhdellä extra fiinillä ravintokokemuksella, kun kävin X.O. ravintolassa maistelumenussa. Kovasti kuolaa erittävä makumatka kiersi Kolumbian rantoja pienten merenelävistä koostuvien annosten kautta. Nämä maut tulen muistamaan!

Lähtöpäivä. Kotia kohti, mutta ei vielä kotia. Tämän päivän omistin reflektoinnille ja tälle kirjoitukselle. Kohta siirtyminen vuoren taakse Medellinin kansainväliselle kentälle ja yölento vie sykkivään New Yorkiin. En säästänyt sitä blogiin, niin monta kertaa on näillä sivuilla luettu Katzissa syömisestä ja painin kattomisesta. Niin, mitä jäi tästä käteen muuta kuin pulleat posket? Olen seikkailija, olen sitten kolmannella tai neljännellä kymmenellä ja varmasti vielä tulevillakin kymmenillä. Tykkään kohtaamisista, uuden kokemisesta ja erilaisuudesta. Mutta sen mitä ikä on tuonut, niin tietynlaista helppoutta ja rauhallisuutta osaa arvostaa. Ehkä tärkein oppi on, että maailmaa voi kokea niin monella erilaisella tapaa ja jokaiselle on aikansa. Kymmenen vuotta sitten hilluin baareissa pilkkuun asti, niin että en edes herännyt seuraavan päivän retkelle ajoissa. Tällä retkellä olen tilannut ravintolassa ruokaa siihen tyyliin, että tarjoilija kysyy, että oletko ihan varma että otat kaikki juuri luettelemasi annokset. Aika näyttää minkälaisia reissut ovat kymmenen vuoden päästä! Blogi hiljenee, kunnes taas maailma kutsuu!