Matka on vienyt reissaajat jo korkeuksiin. Saa ihan tosissaan haukkoa happea ja totutella ohueempaan ilmaan. Olemme 3400 metrissä totuttelemassa vuori-ilmastoon ennen Machu Picchulle siirtymistä, joka kylläkin on reilusti alempana. Mutta Cusco on lähin kenttä parin tunnin päässä, joten valmistaudumme loppuviikon suorituksiin täältä. Tämän narratiivin pääosissa on kuitenkin Chile, joten palatkaamme toviksi meren rannalle.

Tyynenmeren merivesi oli sopivan virkistävää. Rantakaupunki oli täyttynyt ihmisistä ja etenkin pääkaupungin asukit olivat karanneet hirmuhelteitä hieman leudomman sään piiriin. Me nautiskelimme rantakatua kävellen, välikahvit vaihdoimme kansallisjuomaan Piscoon, joka on rypäilestä tehty tisle. Paikallinen brandy, joista tulee herkullisia drinksuja sekoittamalla limeä, siirappia ja munan valkuaista. Vähintään kerran päivässä nautimme myös cevicheä. Tämä merten herkku on kauniin monisyinen ja jokaisella on siitä oma versionsa. Keskiviikolle bookkasimme tourin Valparaisoon, tämä merkittävä satamakaupunki on lisätty maailmanperintöluetteloon vuonna 2003. Onneksi olimme kuulleet, että tour kannattaa, sillä olisimme olleet pulassa lukuisien mäkien kanssa. Meidän oppaana oli vapaapalokuntaa harrastava Hector, joka myös näytti meille paloasemansa ja autot, mitä hän vpk:n kuskina ajaa. Hector oli oikein lupsakka pappa, joka tyydyttävästi pystyi selostamaan meille englanniksi kaupungin pääpointteja. Olimme aamupäivän Hectorin ja kuljettujan seurassa, ja vasta iltapäivällä lounaan jälkeen ryhmämme kasvoi 20 henkeen. Valparaison kukkuloilta oli upeita näkymiä, talot ovat todella värikkäitä ja katutaide kiinnittää huomion monessa kohtaa.

Torstaiaamuna laitoimme leirin kasaan ja hyppäsimme pariksi tunniksi bussiin, suuntana maan pääkaupunki, suuren suuri Santiago de Chile. Ymmärrettiin hyvin nopeasti, että miksi ihmiset ovat kaikonneet kaupungista. Sehän oli aivan pätsi. Meillä oli kiva kompakti huoneistu keskustassa 21. kerroksesta, josta näkyi suurelti kaupunkia ja Andien siluetti taustalla. En ollut yhtään huomioinut, että tämä kämppä ei sisällä ilmastointia ja pieni pöytätuuletin oli noissa +35 paahteissa aivan rekvisiittaa. Aamupalaksi kun kuorin kananmunaa niin hiki vaan valui. Aika nopsaan lähdimme aina liikkeelle ja perjantaina vedettiin ihan kunnon kävelykierros: Parit torit talsittiin läpi, käytiin ajelulla funikulaarilla Cerro San Cristobalin huipulle, jossa Neitsyt Marian patsas levitti kätensä meille. Käytiin illasta maistelemassa paikallisia viinejä ja kyseinen ravintola oli kietonut viinien ympärille ihan näppärän maistelumenun. Fresitaa ei ollut tarjolla, mutta oikein kivasti suussa pyörähteleviä valkkareita ja vahva luonteista Carignan rypäleestä mehustettua punkkua pääruuan pihvin kanssa. Toisena päivänä ajelimme metrolla ja kävimme viilentymässä kylän isoimmassa ostoskeskuksessa.

Sunnuntaina luovutimme huoneen kello 12 ja suuntasimme lentokentälle. Olimme mielestämme hyvissä ajoin kentällä reilua kahta tuntia ennen koneen lähtöä, mutta eihän se meinannut riittää. Kävin eilen monta laskelmaa ja pohdintaa siitä, että onko halpalentoyhtiö oikeasti niin halpa. Check-in tietokoneita löytyy joka kohdasta, mutta eihän niillä voi JetSmartin lennoille tsekata sisään. Jono kiemurteli melkein kolme varttia ja sitten kun vihdoin pääset tiskille, niin vielä aletaan syynaamaan reppujen koot ja painot ennennäkemättömän tarkkaan. Maksuksihan se täällä menee naurettavan kuuden kilon käsimatkatavaralimitin kanssa. Tässä vaiheessa aikaa boordauksen alkuun oli 20 minuuttia ja ajattelimme, että kyllähän tämä tästä iloksi muuttuu, mutta mitä vielä. Passin tarkastusjonot olivat sen verran pitkät, että alkoivat kämmenpohjat hikoamaan. Meillä kävi pieni hillo, kun avasivat uusia kaistoja ja olimme siinä hereillä. Kun olimme astumassa turvatarkastukseen, niin muutama minuutti aikaa lastauksen aloittamiseen. En normaalisti olisi näin kuumottunut tilanteesta, mutta boordausaika viittasi bussikuljetukseen, joten olisi kiva keritä, koska portillekin on vielä matkaa. Turvatarkastus on eurooppalaisen näkökulmasta täysi vitsi täällä. Ei tarvitse ottaa tietokonetta tai nesteistä erilleen. Avoimen puolen litran vesipullon kanssa voi kulkea aivan rauhassa läpi. Nyt ei ollut ollenkaan muovi tarjottimia tarjolla, johon laittaa lompakko ja kännykkä, joten survasin ne äkkiä kangaskassiin, jossa kulkeutuu eväät. Nopeasti läpi portista, reppu selkään ja näen jo Iidan painelevan kohti lähtöporttia. Alan itsekin kiihdyttämään vauhtia, samalla kaivan kassista puhelimen ja lompakon takaisin taskuun, toisella silmällä huomaan ihmisten pööpöilevän edessä, joten lähden ohittamaan heitä oikealta. Oikeassa yläviistossa odotti Samsungin tv, joka kolahti suoraan oikeaan otsolohkoon. Kuulin kun muovia tippui lattialle, mutta jatkoin määrätietoisesti matkaa, tajuamatta mitä tämä lähtevien lentojen näyttöruutu oli tehnyt otsalle. ''Sulla on otsa ihan veressä, ei ne päästä sua koneeseen tollasena'' Äkkiä vessaan ja olihan siihen ihan nätti vekki tullut. Laitoin laastarin ja päästiin matkaan. Koko tilanne otti kyllä päähän. Meillä oli vaihto Perun pääkaupungissa Limassa, olipahan sellanen show sielläkin lippujen saaminen. Tämä toinen yhtiö veloitti jopa siitä, että he tulostivat liput. Otin vähän itteeni, kun en ollut tällaista huomioinut.

No mutta perille on päästy, ja haava näyttää umpeutuneen, seurailemme tilannetta ja käymme hakemassa joltain poppamieheltä rohtoja, jos alkaa oireilla. Eniten meitä jännittää miten vuoristoilma meitä kohtelee. Ihan vaan blogin kirjoittaminen hengästyttää. Otamme iisisti ja hörpimme kokateetä, jota paikalliset on siemailleet vuosisatojen ajan helpottaakseen ja estääkseen vuortistotaudin.

Tämän reissun viimeinen viikko potkaistu käytiin, ja loppuviikosta on yksi reissun odotentuimmista momenteistä, kun matkaamme Machu Picchulle. Jännäämme kovasti minkälainen sää on, kun hieman sadekautta kuulemma tämä ajankohta. Palataan näihin tapahtumiin viikon päästä Limasta!