Kuvakortin pistin kotiin, terveisiä Andeilta, kun nuoren neidon lanteilta lohdutusta hain. Näin lauloi Göstä vuonna 1993. Lohdutusta ei ole tarvinnut hakea, sillä matka on lähtenyt oikein mallikkaasti käyntiin. Muutama kuvakortti kyllä laitetaan matkaan mahtavista maisemista. Eilen tultiin tämän jylhän nuoren poimuvuoriston yli sellaista serpentiiniä, että eipähän ollut ennen koettu.

Matka alkoi viime tiistai aamuna Buenos Airesista, hyvin päästiin heti rytmiin kiinni, koska pitkän lennon aikana nukutti yllättävän hyvin. Otettiin pirssi kämpille Palermon kaupunginosaan ja käytiin taloksi. Illalla käytiin jo maistelemassa vähän minkälaista lihaa sitä paikallisesta parillasta irtoaa.

Keskiviikkona alkoikin sitten kaupungin valloitus, saimme oppaaksi opiskelukaverini Wienistä, Lautaron. Lauti, näin kaverien kesken, tuli aamutuimaan kämpille ja lähdimme siitä vetämään makeat aamupalat Argentiinan tyyliin. Olihan vohveli makealla pekonilla hyvää, mutta kahvi täällä ansaitsee hypetystä. Cafe con leche eli perus maitokahvi on nannaa. Jos haluaa vähän vähän twistiä niin voi listä dulce de lecheä eli paahdettua karamellitahnaa, joka on todellista herkkua. Buenos Airesissa on kauniita puistoja, tallusteltiin muun muassa botanical gardenin läpi ennen hautausmaalle menemistä. Olimme hieman ihmeissään aamulla, kun Lauti mainitsi ohjelmasta, johon kuului hautausmaalla vierailu. Se muodostui keskiviikon mieleenpainuvimmaksi hetkeksi, sillä paikka ei ollut ihan sellainen kun olimme kuvitelleet. Perinteisten hautakivien sijaan, paikalla oli hienoja rakennelmia, joissa saattoi olla kymmeniäkin arkkuja yhdessä paikkaa. Suurimmissa oli alttarit sisällä, sisään ei päässyt, mutta lasiovien läpi pääsi kurkistelemaan. Tämä kun on kaupungin keskushautuumaa, niin siellä lepäsi arvovaltaista porukkaa. Lauti ei muistanut ulkoa, missä Evita lepäsi, mutta kun alettiin seurata turistiryhmiä, niin tiemme vei Eva Peronin haudalle. Jatkoimme matkaa ytimeen, näimme upeita rakennuksia helteeksi luokiteltavassa ilmassa. Tämän jälkeen jälleen kahviteltiin. Illalla seuraan liittyi myös koulukaveri Wienistä, Stephanie ja kävimme illallisella ja muutamalla drinksulla.

Torstaina olisi vuorossa Lauti-tour no 2. Aloitimme Docklandsilta, joka on suhteellisen uutta modernia asuinaluetta pilvenpiirtäjineen Rio de la Platan rannalla. Meitä suosi jälleen kaupungin nimen mukaan hyvät ilmat. Lounasta syötiin grillibuffetissa, joissa hyvien lisukkeiden lisäksi mentiin grillin eteen osoittelemaan mitä sitä lautaselle laitettaisiin. En ollut siinä vaiheessa vielä opiskellut espanjankielisiä lihan leikkuuosien nimiä, joten aika arvalla mentiin. Parasta oli asado eli short ribsit, joissa suussa sulavan lihan ympärillä oli kunnolla rasvaa. Täällä on huomannut, että aika harva liha on puukkoa nähnyt sen jälkeen kun se on leikattu irti toisesta osasta eli työtä saa tehdä syötävän osan kimppuun pääsemiseksi, mutta maku on parempi kun valmiiksi putsatussa. Tämän jälkeen jatkoimme kuuluisaan La Bocan kaupunginosaan, joka tunnetaan sinikeltaisesta jalkapallojoukkueesta, josta muuan Diego Maradona siirtyi maailman parhaaseen jalkapallojoukkueeseen vuonna 1982. Kaupunginosa on värikäs niin visuaalisesti kuin kulttuurisellisesti. Aivan keskustan kupeessa sijaitsevan asuinalueen pääkadulta ei ole mitään asiaa turistilla sivukadulle. Kysyin Lautilta, että voidaanko käydä katsomassa stadionia, joka näkyi muutaman korttelin päässä pääkadulta, niin ei kuulemma ollenkaan hyvä idea, emmekä luonnollisesti menneet. Juotiin taas välikahvit ja ihmeteltiin miten jokaiselle lukuisalle matkamuistomyymälän pitäjälle riittää bisnestä, kun kaikki näyttivät pitkälti kauppaavan samaa tavaraa. Illalla jälleen Stephanie liittyi remmiin töidensä jälkeen ja käytiin syömässä chorizo-sämpylät. Oli aika sanoa heipat ja kiiteltiin vuolaasti Lautin laittamaan panostusta meidän vierailuun muutaman päivän ajan. On se vaan niin, että paikallisen avustuksella saa lyhyessäkin ajassa paljon irti, varsinkin Buenos Airesin kokoisessa miljoonametropolissa.

Perjantaiaamuna koneen keula näytti kohti etelää, kun lensimme pampan halki Patagoniaan San Carlos de Barilocheen. Olin ihaillut tätä kuvissa ja paikka oli juuri sitä, ellei livenä jopa kauniimpi. Sää oli oikein sopiva pohjoisen kesiin tottuneille, tämä eteläisen 40 leveysasteen ilma tuntui oikean sopivalle. Valoisat illat tuntuivat meikäläisistä myös kivoilta näin Tammikuussa. Auringon lasku näytti huumaavalta huoneistomme ikkunasta, kun mollukka painui vuorten taa.

Buukkasimme retken lauantaille. Bariloche tunnetaan retkeilijöiden keitaana, koska ympärillä on kaikkea luonnonmonimuotoisuudesta kertovaa. Vaikka nyt en ihan nappaskengissä tällä kertaa ole liikkeellä, niin repustani ei silti löydy vaellusvaatteita, joten päädyimme koskien lasku aktiviteettiin. Kokeneelle Ruunaan kävijällekin näistä tyrskyistä löytyi haastetta. Meitä oli kumiveneessä ohjuri Panchon lisäksi kaksi hong kongilaista kypsempää leidiä ja argentiinalais pariskunta. Kyllä hieman mietin, että mitäköhän tästä tulee kun Pancholta tuli koko ajan kaikkia ohjeita miten toimia kun tiputte veneestä. Varsinkin kun Pancho kertoi, että miten toimia silloin kun vene kaatuu ja kääntyy ympäri ja jäätte alle niin miten toimia. Tässä vaiheessa Iidan ilme kysyi, että voidaanko kääntyä takaisin. Hyvin se meni, kerran jouduttiin kunnon mankeliin ja luulin jo tippuvani, mutta juuri kun olin lentämässä veneestä niin pyörre nosti veneen takaisin pintaan. Iidakin alkoi parien ekojen tyrskyjen jälkeen olemaan kuin kala vedessä, vaikka välttikin viimeiseen asti veteen joutumista. Itse hyppäsin veteen loppuvaiheessa, koska yhden kevyen kosken läpi sai turvallisesti kellua. Mielestämme tämä oli nappivalinta aktiviteetiksi, lasku oli 12 kilometriä kauneutta aina Chilen rajalle asti. Turkoosia vettä ja ympärillä korkeita vehreitä vuoria.

Illasta söimme tähän mennessä parhaan illallisen, menimme pihviravintolaan ja päätimme testata miltä se sisis täällä oikein maistuu. Enpä turhaan ala sitä sanoin kuvailemaan. Siihen kylkeen Malbecia punaviinien kehdosta Mendozasta. Kaikille lihan ystäville vielä kertaalleen jos ei ole tullut selväksi, niin hiiohoi tähän suuntaan! Niin ja 300gr sisäfilettä oli 12€.

Jätskin teon osaavat täällä myös erinomaisesti. Iidakin jopa sanoi, että Cortona on valitettavasti kakkonen tämän jälkeen. Sunnuntaina otimme lepoa tulevaa pitkää siirtymää varten käyskennellen Barilochen keskustassa. Illasta lensimme suoraan pohjoiseen Mendozaan puolentoista tunnin verran. Meillä ei valitettavasti ollut aikaa viinimaisteluille, jota ihmiset tulevat sinne ympäri maailmaa tekemään. Me painuimme suoraan yöpuulle, koska aamulla starttasi operaatio Andien ylitys. Matkaa Vina del Mariin noin 400 kilometriä ja aikaa meni rajamuodollisuudet mukaa lukien yhdeksän tuntia. Argentiinan puolella matka taittui suhteellisen jouhevasti, mutta Chilessä rajan ylityspaikalta lähdettiin sellaista serpentiiniä alas, että ei oltu ennen nähty. Maisemat olivat matkalla henkeä salpaavia, näimme lähes seitsemään kilometriin kohoavan Aconcaguan huipun. Rajanylitys oli 3200 metrissä, joten samaistuin hiihtäjiin, mitä on käydä korkeanpaikan leirillä. Minua jo hengästytti pelkästä passintarkastus pisteestä matkatavaroiden tarkistuspisteeseen siirtyminen. Chileläiset ovat tarkkaa porukkaa, mitä tänne saa tuoda, onneksi olimme syöneet banaanit pois matkalla, niin ei jouduttu puhutteluun.

Tyynimeri on täällä taas. Katselemme ikkunasta Valparaisosta maailmalle lähteviä rahtilaivoja. Olemme Valparaison kupeeessa Vina del Marissa ja taitaa ranta kutsua. Nautimme muutaman päivän meren pauhusta ennen kuin siirrymme loppuviikosta maan pääkaupunkiin Santiagoon. Sitä jos sais lihan jälkeen joitain Ahdin aarteita suuhunsa.

Ja kun aloitettiin blogi laululla niin päätetään se myöskin. Vieläkö on villihevosia? Näin lauloi Hanna Ekola vuonna 1991. Ja vastaan, että kyllä niitä on.