Muutamien pyyntöjen (painostuksen) jälkeen kaipa sitä voisi muutaman sanasen jakaa tästä retkestä. Pääosaa tässä matkassa näyttelee tuttujen ja ystävien tapaaminen tietysti höystettynä hyvällä ruualla ja juomalla. Pääosin matkalla on tuttuja, minulle ei niin tyypilliseen tapaan, jo aikaisemmin vierailtuja kohteita, mutta mahtui mukaan muutama uusikin.

Saavuin viikko sitten maanantaina Seattlen kentälle aamupäivästä, perus kuumottavat maahantulohaastattelut sujuivat tällä kertaa nopeasti, ihmetystä virkailijoissa herätti että olen pelkällä repulla matkassa. Olin alta aikayksikön jo suuntaamassa vuokra Nissanin keulan etelään vievälle I-5 moottoritielle. Toki ensimmäisestä liittymästä kurvasin jo syömään kun Jack in a Box kutsui viehkeästi maistamaan ribeye burgeriaan. Kylkeen ranut ja tuhdisti dippiranchiä ja iso lemonaden serkku limenade. Kävin vielä bensikseltä hakemassa Gatoradea, vitamiinivettä ja Starbucksin kahvia lasipullosta, niin olikin auton juomapidikkeet asiallisessa käytössä. Fiilistelin Washingtonin kaunista luontoa ja mielen valtasi hyväolo, olipa kiva olla täällä taas!

Matka taittui Vancouveriin kahdessa tunnissa. Tämä on Vancouver, WA, Washingtonin ja Oregonin rajalla oleva kaupunki, ei Vancouver, BC joka on pohjoisessa ja aivan eri maassa. Vancouver, WA on Columbia joen pohjoispuolella ja hieman edullisempi asua kuin Portland, joka on Oregonin puolella joen eteläpuolella. Matkasin Portlandiin tapaamaan Jarredia ja Lilyä. Jarred on vanhempi Amerikan veljistäni ja on asunut alueella muutaman vuoden opintojen jälkeen. Toissa kesänä avioliiton auvoon astuneella parilla vaikutti menevän oikein mallikkaasti. Heti ensimmäisenä iltana he lähtivät näyttämään minulle kaupungin parhaita puolia eli ruoka- ja juomakulttuuria. Oregon tunnetaan maailman pienpanimo-oluiden kotina, ja kuulkaas sellaisia hienouksia sai maistaa, että kaikki kunnioitus kylmälle saunasantulle, mutta ollaan ns. nextillä levelillä kun puhutaan vuosia tammitynnyreissä kypsyneistä souraleista, joissa maut hippastelevat elegantisti tasoilta toisille. Parhaita, hienosti korostettuja humaloita yhdistettynä hedelmien ja marjojen aromeihin, tätä jopa hieman vaikea pukea sanoiksi. Vedettiin viitisen panimon maistelumenut ja sitten kruunattiin ilta kunnon BBQ-mätöillä. Ei olisi homma voinut lähteä paremmin käyntiin.

Vahva edellinen oli varmasti osittain takeena, että nukuin jopa aamukuteen ensimmäisenä aamuna. Olin todella tyytyväinen, sitä on aikaisemmin näillä leveysasteilla mietitty aamu neljältä että mitäköhän sitä tekisi. Big J & Lily painuivat aamusta töihin ja mitä lähdin Walmarttiin ostamaan adapterin, juu kyllä minä tiesin että tällä on erilainen pistoke, mutta sattui nyt unohtumaan. Fiilistelin hyvän tovin soosihyllyllä hieroen sotasuunnitelmaa, että ketkä kaikki on valtuutettuja nousemaan aikanaan Euroopan koneeseen. Kävin myös katsomassa matkalaukkuja ja mietiskelin että kuinka monta litraa ranchiä ja vanillan makuista kahvimaitoa mahtuu mihinkin laukkuun. Tapasin Jarredin lounastreffeillä siipiravintolassa ja se sai minut vakuuttumaan, että jotain siipikastikettakin pitäisi hamstrata mukaan vanhalle mantereelle. Illasta tapasin high school aikaisen parhaan ystäväni Carin, joka on asettunut Portlandiin personal traineriksi. Painoimme play-nappia ja jatkoimme siitä mihin olimme vuosia sitten jääneet. Aina yhtä ilotulitusta viettää aikaa hänen kanssa, kiersimme muutamat panimot ja vietimme huikean illan. Kovasti yritin houkutella häntä Suomeen, koska vähän useammin olisi kiva nähdä häntä.

Keskiviikkoaamusta starttasi road trip määränpäänä noin tuhannen kilometrin päässä etelässä sijaitseva San Francisco. Matkareitti oli luotu tietenkin parhaiden panimoiden ehdoilla, joten aivan suoraan etelään en suunnannut vaan ensiksi painelin kakkoon vuorien yli Bendiin, jota pidetään pienpanimo-oluiden pääkaupunkina. Paras tarina minulla on kerrottavana Ale Apothek nimisessä paikasta, joka oli epäonnekseni kiinni. Kun tartuin ovenripaan, joku kuuli minut ja tuli avaamaan oven ja kertoi että olemme suljettu. Ystävällisesti hän kysyi mikä minut toi paikalle ja kerroin, että olin kuullut heidän erityisistä aleista (olut tyyppi, ei mikään hintasirkus). Nainen kertoi, että hän on paikan toinen yrittäjistä ja hänellä olisi aikaa sen verran että saisin maistaa. Kun hän kuuli, että olin Suomesta, hän innoissaan alkoi esitellä paikkoja ja kertoi heidän yhdestä tunnetuimmasta tuotteesta, josta itse en tiennyt ennen hänen kertomaansa. He valmistavat sahtia, jossa maltaat mäskätään kaiverretussa tukissa ja laitetaan sen jälkeen lepäämään vuosiksi tynnyreihin. Pullotuksen yhteydessä joukkoon lisätään paikallista hunajaa tuomaan happamuuden pariksi kaunis makea tasapaino. Tämä oli kokemus vailla vertaa.

Seuraavana aamuna matkani jatkui kohti Pohjois-Kalifornia, oli pitkä ajopäivä edessä, reilut viisi tuntia. Yksi vastoinkäyminen matkaan sattui, kun pohjoisen tieosuus hypetetylle kraaterijärvelle (laitoin siitä nyt kuitenkin kuvan nyt postaukseen) oli suljettu, ja en pitkän ajomatkan takia jaksanut lähteä kiertämään eteläiselle sisäänkäynnille, joten se jäi näkemättä. Matkalle sattui vuoria, järviä, metsiä ja kuivaa aroa, juuri sitä monimuotoisuutta mitä tämä alue tarjoaa. Välillä on suoraa tietää silmän kantamattomiin, välillä kurvaillaan vuoristoteitä vehreiden metsien keskellä. Matkalla kerkesi ajatella maailman menoa, kuunnella kristillistä rokkia, laskea mailimerkkejä ja kumota erivärisiä urheilujuomia. Kiwi-ananas on aika kiva kombo. Pohjois-Kalifoniassa vuorilta laskeuduttaessa laaksoon alkoi näkyä palon jäljet. Savua oli suhteellisen sankasti, ilman laadusta varoiteltiin ja näinkin aikaisemmin tänä vuonna runneltuja paloalueita. Yövyin Reddingin pikkukaupungin motellissa ja katselin Seattlen fudisjengin pelin.

Aamusta oli vielä edessä kolmen tunnin tylsähkö siirtymä peltojen halki kohti Friscoa. Savu oli läsnä koko matkan ja yllätykseksi Friscokin oli savun peitossa. Palautin auton lentokentälle ja junailin itseni keskustaan hotellille. Käppäilin lounaalle Chinatowniin ja huomasin mäkiä talsiessa, että kyllä ilma käy kurkkuun. Minä en haistanut savua, kuten jotkut ovat sanoneet. En kyllä muista, että Frisco olisi viime käynnillä ollut näin sotkuinen mitä nyt. Enkä siis puhu savusta vaan tuhansista kodittomista jotka tuovat hieman epäsiistin ilmeen katukuvaan. Jotkut ovat selvästi todella huonossa kunnossa ja ovat selvästi nauttineet muutakin kuin keski ketterää. Hotellille palatessa ja hieman lepoa ottaessa oveeni koputettiin. Tiesin kuka siellä olisi. Oli aika nähdä melkein kahteen vuoteen Australian Stephanieta, tätä räiskyvää ilopilleriä. Hän olin kahden kaverinsa kanssa Länsirannikon kiertomatkalla ja viettäisimme viikonlopun yhdessä. Kiertelimme viikonlopun aikana perus nähtävyydet, kuten kävimme kävelyllä Golden Gatella, tsekattiin Mrs. Doubtfiren koti ja laiturit. Syötiin herkullista meksikolaista ja mahtava burgeri mikä oli täytetty tryffeliranskalaisilla, Gruyere-juustolla ja täysjyväsinapilla. Maanantaista heidän matka jatkui kohti Las Vegasissa, kun itse suuntasin Enkelten kaupunkiin.

Olin käynyt kerran aikaisemmin Los Angelesissa ja silloin ainakin en juurikaan nähnyt kaupungin hohtoa samanlaisena mitä yrittävät populaarikulttuurissa syöttää. Oikeastaan vain kahden illan painishow sai minut pistäytymään Losissa. En kirjoita tänne painista, koska epäilen että kaikkia ei juurikaan kiinnosta kuka sai tuolista ja kuka laitettiin pöydän läpi. Toisena päivänä heitin pienen ruokaturneen keskustassa syöden yli 100 vuotta leipää lihaliemeen dippaavassa sandwichbaarissa ja J-townissa oli ihan ok gyozat ja ramenit. Mielenkiintoiset tapahtumat olivat edessä, kun palasin vuokrakämpälleni tiistai-illan painien jälkeen. Ihmettelin, kun pihalla oli poliisiauto ja rapun ovi oli auki. Pari konstaapelia kysyi minulta, että asunko täällä ja sanoin, että minulla on vielä yhden yön osoittamani asunto käytössä Airbnb:n kautta. Toinen tokaisi oudosti, että täällä ei pitäisi olla Airbnb:tä, mutta jatkoi nopeasti, että kaikki hyvin, hyvää yötä. Yritin udella, että onko täällä turvallista ja mitä on oikeastaan meneillään, saamatta siihen vastausta. Menin huoneistoon ja olin käymässä yöpuulle, kun oveen koputettiin. Siellä oli toinen konstaapeleista ja lyhyehkö englantia Etelä-Euroopan murteella puhuva ikäihminen. Nyt minulle vasta valkeni tämä asia. Poliisit olivat hälytettynä tänne tässä huoneistoissa tapahtuvan majoitusbisneksen takia. Ja siinä sitten selvisi, että tämä ranskalaismies omisti tämän asunnon, mutta hän ei tiennyt että kuka hänen selän takanaan vuokraa hänen omistamaansa asuntoa. Annoin hänelle jotain tietoja, mutta en halunnut todellakaan puuttua tähän isommalti ja asiaa vahvisti konstaapelin hokiessa jokaisen omistajan kysymyksen jälkeen ''sinun ei tarvitse vastata mitään''. Tulimme hyvin juttuun kuitenkin omistajapapan kanssa, hän antoi minun nukkua kämpässä yön ja sanoi tulevansa aamulla vaihtamaan lukot. Joku koputti aamulla 0645 useaan otteeseen oveeni, en avannut, huutelin vaan sängystä saamatta selville kuka siellä. Kun tsekkasin ysin jälkeen ulos niin pappa odotteli talkkarin kanssa, että pääsisi puuhiin. Kysyin häneltä, että kävikö oven takanani aikaisin tänään, niin ei kuulemma. Kiinnostaisi tietää, mitenköhän tälle majoitustoiminnalle on käynyt, ainakin edelleen on vuokrattavissa. Kiitin sovelluksen kautta naista joka oli tämän vuokrannut minulle ja sivusin aihetta lyhyesti. Hän sanoi asian olleen väärin käsitys ja hoidossa. Niin vissiin.

Tässä vaiheessa tarinaa eletään Kiitospäivän aattoa. Amerikan lentokentät täyttyy kotiin palaavista ihmisistä. Mulla oli juoksuvaihto Seattlessa. Pieni pelko hiipi puseroon, että pääsenköhän ''kotiin'' kun kone saapuu ajallaan, mutta kenttähenkilökunta on lakossa ja kukaan ei tule tyrkkäämään putkea kiinni koneeseen. Kerkesin pikku potkurikoneeseen, joka pomputti sen verran että lentoemot mukaan lukien istuttiin vöihin köytettyinä kolme varttia. Justin ja Madie olivat minua vastassa Pascossa neli kuisen labradorinnoutajan kanssa. Ajoimme Moses Lakeen tunnin verran ja menimme illallistamaan porukoiden luokse. Tuntui hyvältä olla tutussa seurassa tutussa ympäristössä. Uskomatonta, että siitä on jo yli 10 vuotta kun asustelin täällä. Torstaina kävimme aamulla ampumassa tauluihin Justinin ja Isä Markin kanssa ennen Kiitospäivän lounasta. Äiti Juleen suvun puoli on laajahko, pitkien pöytien ääreen istuutui ruokailemaan noin 70 henkeä. Tarjolla oli perinteisiä herkkuja kuten kalkkunaa, stuffingia (selleri-leipämössöä), muussia, maissia ja kurpitsapiirakkaa. Elo ollut mukavan rentoa täällä, paljon ollaan katsottu jalkapalloa, nähty sukua ja syöty hyvin. Salillakin käytiin helpottamassa niin fyysistä kuin henkistä hyvinvointia.

Viikon verran vielä jatketaan, muutamia tuttuja on vielä tarkoitus nähdä. Torstaina matkataan viitisen tuntia kaakkoon Idahoon katsomaan siskon korispeliä ja sieltä siirryn vielä muutamaksi päiväksi Seattleen.