Jahas, sitten edellisten seikkailujen jälkeen tuli lauantaiaamu ja aika hakea meidän ratsumme seuraavaksi neljäksi päiväksi. Olihan meillä Tuomon kans 48 tuntia aikaa käydä katsomassa missä se CamperVan vuokraamo sijaitsee mutta siihen tuli pari muuttujaa matkaan. Ei siis auttanut kuin pistää kamat kasaan ja lähteä keskustaan etsimään kyseistä mestaa. Vanivuokraamo löytyi noin puolen tunnin etsimisen jälkeen (Muut olivat jo saapuneet kentälle) ja pääsimme odotushuoneen sohville venaamaan kunnes edellinen asiakas saisi ensin oman kulkupelinsä. Tuli meidän vuoro ja vanin vuokraaja taisi jo vähän hymyillä kun tiesi millaista kulkuneuvoa hän on meille lainaamassa. Hän kyseli vähän matkamme määränpäätä. Kerroimme samat kohteet kuin mitä tuhannet muutkin matkailijat: "Kings Canyon ja Uluru". Tähän mies tuumasi, että "I have to tell you guys something. The sunrise in Uluru is the worlds most overrated sunrise ever! I was a tourist guide for 5 years there and I think I saw maybe 5 beautifull sunrises that whole time. So do not have any big expectations of it! Now that I have told you that it is s***, you might even be a bit amazed when you see it." Hyvältä siis kuulosti :D Itselleni ainakaan ei ollut niin tärkeää se auringonlasku tai nousu vaan itse kiven päälle kiipeäminen. Kun saimme ajokorteista ja luottokorteista tarvittavat kopsut, lähdimme pihalle katsomaan meidän kaunotarta. Sielähän se seisoi, Mazda, tuo kauneuden tyyssija ja luotettavuuden perikuva. Autosta huomasi jo etukäteen, että vähän se on kyllä nähny jo maailmaa. Rekkarikin oli Queenslandista eli itärannikolta. Vani vuokraaja tuumas tässä kohtaa, että "If you think it's funny now, it gets even funnier with this car, you see none of the instruments works". Elikkä siis koko kojelauta oli pimeänä, ei nopeusmittaria, öljyn lämpötiloja, bensamittaria tai muitakaan turhia valoja siis häiritsemässä matkan tekoa. Matkamittarikin oli pysähtynyt 428000km kohdalle. Täytyihän siinä nyt hetki sitten naureskella tälle :D Noh kaveri kysy, että niin kahdestaanko te tällä meette, teillä on aika hyvin tilaa täällä takana. Tuumasimme tähän, että eeei kun vielä pitäis kolme hakea lentokentältä ennenkuin päästään matkaan. Vuokraamomiehen silmät suurenivat ja pienen rykimisen jälkeen hän sai sanottua "hmm, well I will go then get you guys a tent and some other stuff". Mies tuli takaisin halpahallin 10 euron teltan kanssa, kylmälaukku täynnä astioita sekä tuolit ja pöytä viidelle. Näillä pitäisi siis selvitä 5 päivää aavikolla. Ryhdyimme miettimään, että mitäköhän sitä vielä puuttuu. Aaah navigaattori! Kysyimme, että mites se navigaattori, jonka olimme tilanneet? Vuokraamomies naurahtaa ja toteutaa "Hey man, if you need a navigator here, you really should not rent a campervan. There is basically one road to Kings Canyon and one road to Uluru and you are not allowed to drive on uncovered roads which differs from those." Pyysimme kuitenkin navigaattorin koska olimme semmoisesta maksaneet. Saimmekin ihan pränikän vehkeen suoraan paketista ja ei muutakuin lentokentälle! Kyllä oli pojilla ja tytöllä naurussa pitelemistä kun he astuivat pihalle terminaalista ja tutkailivat kulkuneuvoamme. Päätimme ajaa suoraan Alice Springs kyltille ihmettelemään lisää.

Ja siinä se on! Kaikkien 512 dollarin arvoinen ellei jopa vähän enemmänki. Paremmat kuvat on ottanu taas Tuomo tai Juho.

Seurueemme koostuikin neljästä suomipojasta ja yhdestä ruottitytöstä. Minä, Miikka, Juho, Tuomo ja Emilie. Nyt kun meillä auto kerran oli käytössä niin päätimme lähteä kaupan kautta käymään jossain. Koska Alice Springs ei tosiaan ole mikään turvallisin paikka yöpyä päätimme varata itsellemme myös paikan camping alueelta. Kävimmekin sielä ensin syömässä ennenkuin jatkoimme matkaa.

Suuntasimme vanhalle telegraphstationille, josta koko Alice Springsin kylä oli lähteny liikkeelle. Kyseessä oli siis pieni asema, josta välitettiin viestejä Adelaiden ja Darwinin välillä. Kumpaankin kun oli se 1500km, niin viestien välittäminen ei ollut ihan niin helppoa kuin nykypäivänä. Tuohon aikaan eli 1872 se oli siis "uusinta tekniikkaa" niinkuin Faktis sanoisi! Aivan turha turistikohde ainakin omasta mielestäni. Onneksi ei maksettu penniäkään samasta historiakierroksesta mitä voin heittää Tasmanian kokemusten perusteella ihan lonkalta. "Ensin me pakotettiin vangit rakentamaan tää mesta siin 1800 luvun loppupuolella, sitten tuli metsäpalot ja tuhos kaiken, sen jälkeen tuli tulvat ja huuhto loputkin pois ja me tossa viime vuosikymmenellä sit raavittiin kasaan tämmönen "replica" siitä miltä täällä suurinpiirtein näytti ja nyt me pyydetään typeriltä turisteilta 20 dollaria näistä kuulokkeista, joista voitte kuunnella tarinoita samalla kun kävelette tuola pellolla."

Yllä olevassa kuvassa kävelemme joessa, jossa ei nähdä vettä kuin muutamana päivänä vuodesta.

Tämän jälkeen suuntasimme kameliratsastus rangelle! 50 dollaria kameliratsastuksesta auringonlaskussa - paras diili ikinä!

Australia on maailman ainut paikka maailmassa missä vielä on villejä yksikyttyräisiä eli dromedaarikameleita. Alunperin ne tuotiin Intiasta tänne rakentamaan mm. se kuuluisi junarata Australian lävitse mutta nykypäivänä näitä samoja kameleita kuitenkin roudataan takaisin Intiaan siinä toivossa, että ne saisivat elämän halusta kiinni sielä päässä. Nämäkin kamelit siis puhuivat hindiä ja yhden käskyn ainakin muistavat kaikki meidän retkueemme jäsenet: "Hus Huska Hus" tarkoittaa istu :D

Ajelun jälkeen tulikin jo pimeä ja suuntasimme takaisin leirintään koska tarkoitus oli vielä illan tullen suunnata keskustaan. Kävimme samassa baarissa kuin mitä viime päivityksessä esittelin, joten en jaksa laittaa uudestaan kuvia siitä. Alla näkyy uskollinen vaunumme, jossa katossa näkyy kahden nukuttavat hammockit ja alla leveät ja pehmeät makuutilat kolmelle.

Aamulla herättiin sitten rauhassa ja päätettiin kerrasta rykästä Kings Canyonille eli noin 480km päähän. Kaikkien mielessä oli mielikuva siitä millaista maiseman pitäisi tuola aavikolla olla. Kuvitelmamme osoittautuvat kuitenkin varsin vääriksi. Nimittäin juuri tämä triangeli Alice Springs-Kings Cayon-Uluru on ainut paikka keskellä aavikoita, jossa kaikki elämä on. Maisemat eivät siis mitenkään ihmeellisen paljo erottunut ihan Canberran lähiöistä, paitsi sitten ihan viimeiset 100km ennen Ulurua. Koska auton bensamittari ei toiminut jouduimme myös tankkailemaan joka asemalla koska asemia oli noin 180km välein emmekä halunneet ottaa riskiä, että jäätäisiin keskelle erämaata odottelemaan avun tuloa. Kings Canyonille päästyämme taivas olikin muurautunut täyteen pilviä. Löysimme "Sunset viewing arean", jossa yöpyminen ja telttailu muutenkin oli kuulemma ankarasti kielletty, itse asiassa koko luonnonpuiston alueella yöpyminen oli kielletty. No tämähän ketutti! Kokkailimme hämärässä nuudelit ja päätimme suunnata retkueemme pois luonnonpuistosta koska olimme kuuliaisia kansalaisia. Löysimme mukavan levähdyspaikan ehkä 10km päästä luonnonpuistosta ja avasimme kaljat. Aamulla sitten heräsimme ennen auringonnousua ja yritimme päästä takaisin Kings Canyonille katsomaan "mahtavia maisemia". No eihän se aurinko sieltä mihinkään noussut..

Oli kylmä ja tuuli voimakkaasti. Ei siis ihan semmoinen tunnelma kuin mitä aavikolla piti olla.

Edessämme kulkeva turistiopas jaksoi hehkuttaa yllä olevassa kuvassa olevia ghost gumtreitä, jotka olivat kuulema maagisen kauniita valkoisessa olemuksessaan punaista kiveä vasten, .... nojaa.

Canyonin keskellä oli myös "water hole", johon alunperin meinasimme mennä uimaan mutta päästyämme lähemmäksi aikeemme muuttivat suuntaa hyvin äkkiä.

Olihan Kingi kanioni ihan cooli mutta efforttiin nähden minkä joutui antamaan sen näkemiseksi ei ehkä ollut kauhean tyytyväinen olo kun matkasimme samalle sunsetin pällistelypaikalle kokkailemaan. Niin tosiaan, meillä oli Tuomon kanssa todella hyvät säät ennenkuin loput ryhmästämme saapuivat Aliceen. Käytännössä siitä hetkestä kun heidän lentokoneensa laskeutui Aliceen ja kun se vihdoin nousi niin taivas oli täynnä pilviä, paitis tietysti yöllä jolloin lämpötila laski pahimmillaan 8 asteeseen. Noh ei se auttanut kuin painaa eteenpäin.

Minestrone keittoa corn beeffillä eli nötkötillä!

Ajattelimme seuraavaksi sitten sutkauttaa naapuriin eli Kata Tjuta national parkkiin katsomaan Ulurua. Matkaa oli vaivaiset 300km. Yhtäkään villiä kamelia ei matkalla nähty vaikka niitä pitäis olla sielä jopa miljoona kappaletta. Villejä lehmiä, hevosia ja dingoja kuitenkin nähtiin. Myös punaselkä kengurut jäivät kokonaan bongaamata vaikka se 2000km päristeltiin ristiin rastiin keskellä kuuluisaa Australian Outbackia.

Huoltoasemalla, josta sai huokean hintaista 2,5 dollaria litralta bensaa, sai ilmeisesti hyvityksenä rahojen menettämisestä, myös mahdollisuuden rapsutella pikku vasaa.

Ja siinä se nyt on. Kun pääsimme vihdoin perille ja maksettuamme 25 dollarin sisäänpääsymaksun luonnonpuistoon huomasimme mukavan kirjoituksen kivelle kiipeämiskohdalla. "Climbing prohibited due to high wind" tai jotaki. No kyllähän se söi miestä. Vaivaiset kaks päivää matkustettu paikalle ja eipä sinne sitten saakkaan kiivetä.. Noh ei auttanu ku pyöriä vähän aikaa ympyrää ja mennä auringoslaskumestaan odottelemaan josko sitä saatais edes hienoja kuvia otettua.

Noh eipä se aurinko sieltä pilvien välistä mihinkään näkynyt. Paikalla oli myös muutama kymmenen muutakin autoa ja ryhmää odottelemassa samaa ihmettä, jos se vaikka aurinko sieltä vähän pilkahtaisi. Jotkut olivat ajaneet autoilla Sydneystä asti (3000km) tänne tämän takia, joten siinä meillekkin tuli pienet hymyt kasvoille kun näimme, että emme olleet ainoita keitä onni potkii ohimoon oikein olan takaa.

Vieressä maisteltiin keksejä, juustoja ja hedelmiä. Me tyydyimme nuudeleihin ja kaljaan!

Ei auttanut sittem muutakuin suunnata taas pois luonnonspuistosta, tällä kertaa jopa oikein "ilmainen leiriytyminen"-alueelle, eikä tarvinnut olla ihan tuli perseen alla koko aikaa, että tekeeköhän sitä jotain väärin taas.

Seuraavana päivä elättelimme toivoa, että olisikohan Ulurulle kiipeäminen auki. Menimme auringonnousun ziigauspaikalle, jossa ei kyl näkynyt sitten yhtään mitään.

Päätimme mennä kokkailemaan Ulurun kiipeämispaikan eteen, jos vaikka kiipeäminen olisi sallittua tänään. Noh pistämme eräänlaisen trangiamme tulille ja toteamme, että eihän se ole. Tähän väliin meiltä loppuu kaasu.. Noh ei muutakun kaikki tavarat takaisin autoon ja yleiselle grillauspaikalle Information Centterin viereen. Pääsemme sinne ja huomaamme, että lähin grilli on poissa käytöstä..... Ei muutakun roudaamme kamamme seuraavalla grillille ja saamme vihdoin ruokaa napaamme.

Noh, tuuli oli hieman tyyntynyt mutta vettä uhkasi ruveta satamaan. Päädyimme siis ajelemaan Kata Tjutalle joka on tämmöinen vähän vähemmän tunnettu mutta paljon isompi kivi.

Kata Tjutalle kun päästiin niin vettähän sitä rupesi sitten satamaan, aavikolla... Noh mielet maassa kävimme vähän ziigailemassa Katatjutaa. Huomasimme myös kyltin "please do not walk outside the path", joka tietenkin suomalaisen mieleen kuulostaa, että voisitko nyt pysyä polulla koska nää aboriginaalit pitää tätä pyhänä paikkana ja niin pois päin. Noh mehän sitten päätettiin kiivetä semmoseen koloon siinä kivessä ja olihan siinä vähän rikollinen olo. Toki reitti sinne oli selvästi näkyvissä, että emme varmasti olleet ensimmäisiä emmekä viimeisiä, jotka sinne olivat kiivenneet. Noh, otimme pari kuvaa ja lähdimme talsimaan takaisin autoille. Matkalla Tuomo, mieli masentuneena siitä kun emme päässeet kiipeämään Ulurulle, ryhtyi ehdottamaan, että mitäs, jos käytäis tossa pienellä nyppylällä noin 100m päässä polusta, että jos vähän katseltais sieltä maisemia. Ei kukaan meistä nähnyt siinä mitään pahaa joten päätimme käväistä sielä. Otimme pari kuvaakin:

Noh päästessämme autolle meitä vastaan tulee mies virallisen näköisessä puvussa ja näyttää rangerlätkää meille ja kysyy, että tiedättekö mitä te juuri menitte tekemään. Oltiin huuli pyöreinä, että no jaa nii käveltiin vähän polun ulkopuolella. Rangeri osottaa kylttiä, jossa lukee "Please don't walk outside the path" ja toteaa, että se oli kuulkaa erittäin kiellettyä ja hänen on pakko antaa sakot teille. Tässä kohtaa varmasti jokaisen mieleen juolahti kuva Ulurun kiipeämiskieltokyltistä, jossa luki, että voidaan antaa jopa 5500 dollarin sakot, jos näitä kieltoja ei noudateta. Kysymme paljonko tämä nyt sitten maksaa. Rangeri toteaa, että no tämä on aika kallis paukku ja kaivaa sakkovihkosen taskustaan. Hän osoittaa meille kahden sivun pituistaa listaa erilaisista rikoksista ja mahdollisista sanktiosta. Kysyn, että miksi tätä listaa ei ole missään näkyvillä tai miksei tuossa please-kyltin perässä lue, että tästä voi saada sakot, jos ei sitä tottele. Ranger toteaa, että no nämä ovat Federal governmentin tekemiä sääntöjä ja teidän oletetaan tuntevan nämä säännöt kun tulitte puistoon sisään. Ne olivat kuulemma sisääntuloportilla, jossain seinään hakattuna (Juho tarkisti jälkikäteen eikä kyllä löytänyt niitä sieltä). Ranger vertasi kylttiä myös ajonopeuden rajoituskyltteihin, että ei niissäkään lue paljonko sakkoa voi tulla mutta ihmisten oletetaan tietävän, että lujempaa ei saa ajaa kuin kyltissä lukee. Ranger tuumailee ja ilmoittaa, että On the Spot sakko on 330 dollaria per naama eli noin 250 euroa. Kyllä pojjat siinä kohtaa kivi vierähti sydämmeltä, ei nyt kuitenkaan sitä 5500 dollaria. Tässä kohtaa joku virkaintoinen tourist guide tulee kameran kanssa, että "look look, I have a picture of them climbing!", tähän rangeri toteaa vähän häpeissään, että "yeah yeah, they confessed already, we dont need that". Rangeri toteaa, että muuten hän voisi kyllä päästää meidät puhuttelulla mutta koska meitä tuijotti turistioppaat ja heillä oli oikein kuvatkin meidän rikkeistä niin hänen on pakko antaa meille sakot. Hän kuitenkin huomasin myös, että ei me nyt mitenkään tahallamme haluttu aiheuttaa kellekkään mielipahaa eikä oltu ihan tietoisia rikkeemme vakavuudesta hän päätyi antamaan meille eräänlaisen opiskelija-alennuksen. Hän on antoi meille, viidelle henkilölle, vain kaksi sakkoa, jolloin hinnaksi tuli 130 dollaria eli noin 100 euroa per naama. Hyvän hintaset kuvat tuli siis otettua! Tästä suivaantuneena ja jotenkin myös toivottomina ja jollain lohduttomalla tavalla huvittuneina lähdimme ajamaan kohti porttia, jotta voisimme maksaa sakon pois ja lähteä pois näiden "punaisten" kivien keskeltä, kohti sivistystä ja ehkä illan tullen vielä Alice Springsiin asti.

Kyllä siinä oli hiljaista poikaa ja tyttöä ja jokaisella oli vähän semmoinen itsetutkiskelun paikka. Miten tässä nyt näin pääsi käymää? Onneksi siinä synkistellessämme jollekkin tuli mieleen, että mitenköhän ne meidän mazdan öljyt voi. Olimme nimittäin ostaneet jo litran verran öljyä Kingicanyonin huoltoasemalta ja olimme huomanneet, että menopelimme syö sitä aikamoista vauhtia. Noin puolivälissä Uluru-Alice akselia pysähdymme tiensivuun ja nostamme etupenkit pystyyn, joiden altaa nousee nätti sienisavupilvi. Taisi olla viimeisiä hetkiä kun mazdamme vielä jaksoi näillä voiteluilla.. Lisäämme viimeiset tilkat omasta öljypönikästämme ja käymmä pummimassa lisää joltain kanssamatkaajilta, jotka olivat pysähtyneet viettämään yötä kyseiselle levikkeelle. Lisäilemme öljyt, ajamme seuraavalle huoltoasemalle noin 50km päähän ja ostamme lisää öljyä. Hetken aikaa ajeltuamme näemme hätävilkut horisontissa. Oli jo pimeä ja vaikka meitä kiellettiinkin ajamasta pimeällä niin päätimme uhmata kieltoa koska halusimme päästä MacDonnell Rangelle Alicen toiselle puolen huomisaamuksi. Pysähdymme auton kohdalle, jolla on hätävilkut päällä. Heidän renkaansa on räjähtänyt eikä heidän tunkkinsa toimi. Kyseessä on Aborginaaleja, jotka työskentelevät "MacDonnell Shiressä" eli järjestössä joka auttaa aboriginaaliyhteisöjä ympäri outbackia.

Pojat vaihtaa renkaan ja minä ja Emilie pidämme valoa ja juttelemme tädin kanssa. Täti kertoo, että tilanne on aika vaikea näillä kyseisillä yhteisöillä. Paljon ongelmia eikä heillä oikein ole halua tai kykyä tehdä asialle mitään. Kuulemma Alicen eteläpuolella yhteisöt puhuvat periaatteessa kahta eri kieltä mutta pohjoispuolella jokaisella yhteisöllä on käytännössä oma kielensä eli he eivät ymmärrä edes toisiaan saatikka sitten valkonaamojen enklantia. Saamme renkaan vaihdettua ja lähdemme jatkamaan matkaa. Totesimme, että tämä oli selvästi jokin karman asettama testi. Haluammeko hyvittää kävelymme pyhillä mailla vai jätämme abikset pulaan. Toivottavasti hyvitime syntimme.

Tuomo johdatti ratsumme uljaasti takaisin viimeiset 120km pimeässä kulkien 60 kilometrin tuntivauhtia ja vielä 30km ylitsekin Simpson Gapille, jossa esitteiden mukaan oli leirintää, grillit ja kaikkea mitä ihminen nälkäisenä ja väsyneenä tarvitsee. Noh päästyämme perille törmäämme taas isoihin "leiriytyminen kielletty"-kyltteihin. Onneksi grillit löytyi joten pistimme nuudelit tulille.

Näimme myös julmetun ison hämähäkin. Kyllä oli fiilis niin matalalla tolla hetkellä. Juho tiesi kertoa jälkeenpäin, että jopa mulla loppu vitsit kesken ja se oli kuulemma jo hälyyttävä merkki. Olo oli kuin intissä. Päätimme, että kyllä yhdet sakot riittää tälle päivälle, joten emme jää yöpymään tänne vastoin kieltoja vain lähdemme etsimään majapaikkaa, jossa saisi hyvillä mielin ummistaa silmänsä hetkeksi ennen viimeisen päivän urakkaa. Onneksi tällainen paikka löytyikin heti luonnonpuistosta pois päästyämme. Ei muutakun leiri pystyyn, pari kaljaa ja unta palloon. Varsinainen päivä! Oli kyllä semmoinen reissu, että oon onnellinen, että se tuli tehtyä mutta en kyllä tiedä lähtisinkö uudestaan.. :D Ei taida Kilroyn sivusto antaa kirjottaa pitempää stooria, joten jatketaan loppu reissu eri päivitykseen.