Vihdoin ja viimein immigration paperit hyväksyttiin. Meillä on Johnin kanssa menny viikko siihe, että metsästettiin yhtä allekirjoitusta. Maanantaina mentiin taas terveysministeriöön, mutta henkilö, jonka olisi allekirjoitus pitänyt laittaa, oli tietenkin jo ehtinyt häipyä kokoukseen. Sovimme sihteerin kanssa, että tulemme hakemaan paperit iltapäivällä ja he soittavat, kun allekirjoitus on valmis. Olimme taas toisella puolella Swazimaata pitämässä koulutusta ja saavuimme takaisin Mbabaneen vasta viiden jälkeen iltapäivällä, joten ministeriöön oli enää turha lähteä. Sovimme Johnin kanssa, että tiistaina menemme heti puoli kahdeksan jälkeen aamulla hakemaan allekirjoitusta. Noh, minähän olin toimistolla tasan 7:30, mutta muuten siellä ei näkynyt ristin sielua. Ulkona satoi vettä ja oli melkoisen kylmä päivä, joten odotettavaa oli, ettei kukaan saavu töihin ennen kahdeksaa. John tuli 20 yli, ja kovasti kyllä pahoitteli myöhästymistään ja kyseli, ehdinkö pitkään odottaa. Totesin vain, että suomalaisten kanssa, jos sopii jonkin ajan, niin he ovat kyllä paikalla tasan sillä kellon lyömällä.

Lähdimme taas ties monennenko kerran ministeriöön ja eihän etsimämme henkilö ollut taaskaan paikalla. Tässä vaiheessa aloin olla ja aikamoisen turhatunut, Pamela oli sinä päivänä ehtinyt lähettää minulle jo ainakin neljä vihaista viestiä, että missä paperit mahtavat viipyä. Ministeri oli menossa Mountain Inn hotellille HIV-konferenssiin, joten lähdimme metsästämään häntä sieltä. Edelleenkään ei rouvaa näkynyt, mutta jäimme hotellin pääoville odottamaan ja varmistamaan, että tänään allekirjoitus on saatava. Viimein hän tuli ja kertoi kyllä nähneensä paperit pöydällään jo viime viikolla, mutta ei viitsinyt laittaa nimmaria, koska ei ymmärtänyt paperin sisältöä. Niinpä niin…

Nimikirjoituksen jälkeen piti vielä tuhannen kerran mennä ministeriöön hakemaan leima paperiin, koska täällä leimausoikeuttakaan ei ole kuin harvoilla ja valituilla. Viimein sain paperit Pamelan pojanpojalle Benjaminille ja ehdin juuri huokaista helpotuksesta, kun tuli puhelu, että toinen passikuva puuttuu. Onneksi se löytyi toimistosta ja nyt toivon, etten ikinä enää näe papereita. Tosin koko tämä prosessi oli vasta ensimmäinen askel. Nyt pitää odottaa kolme viikkoa, että immigration käsittelee paperit ja toivoa, että se tapahtuu, ennen kuin lähdemme maasta, jotta ehdimme maksaa ne. Voi byrokratia sanon minä.

Tiistaina John jäi toimistolle valmistelemaan esitystä ministereitä varten ja minä ja Charles lähdimme kuskin ja lava-auton kera parin tunnin päähän Mbabanesta tapaamaan RHM:ä. Perillä meitä odotti 61 koulutusvaiheessa olevaa RHM:ää. Paikanpäällä taas esittelin itseni perinteisesti, taas muutama sana SiSwatia ja sain taputus- ja vihellyskonsertin aikaan. Aika siisti fiilis tuli. Charles jäi hoitamaan omia töitään ja minä lähdin RHM:n kanssa tekemään kotikäyntejä. Päivässä riitti taas yksille aivoille aikamoisen paljon sulateltavaa. Tässä raporttia kuvien kera.

Koulutuskeskus ;)

Ensimmäisessä paikassa meitä odotti nuori nainen, joka oli syntynyt ilman jalkoja. Perhe asui hyvin köyhästi perinteisessä swazimökissä, ei sähköjä, ei juoksevaa vettä. Perheessä oli tytön lisäksi useampia pieniä lapsia, joista äiti huolehti. Sukulaisia ei ollut ja valtion maksama avustus vammaisille on täällä 200 emalgenia kuukaudessa eli noin 15€. Pihassa oli World Visionin lahjoittama pyörätuoli, mutta joku oli vienyt siitä jarrut tai ne olivat rikkoutuneet, joten se oli käyttökelvoton. Naisen jalat olivat niin kierot, että proteesit olisivat täysin mahdottomat ja mitään kuntoutusta hän ei ole koskaan saanut.

Seuraavassa paikassa meitä odotti iäkäs nainen, joka oli saanut aivohalvauksen kaksi vuotta sitten. Oikea puoli oli vaurioitunut niin, että oikea käsi ei toiminut ollenkaan ja kävely oli mahdotonta. Naista hoiti tytär ja samassa talossa asuvat kaksi lasten lasta. Toinen lapsista ilmoitti heti saavuttuamme, että rakastaa minua ja haluaa kanssani naimisiin. Tässähän tarvii jo kohta ison talon, jos aikoo kaikkien kanssa naimisiin mennä ;) Nainen istui päivät pitkät sisällä pimeässä savimajassa pienen ohuen kaislamaton päällä. Täälläkin oli pyörätuoli, mutta siinäkään ei ollut jarruja, joten se toimi lähinnä vaatetelineenä.

Kolmannessa paikassa oli noin 70-vuotias 2-tyypin diabetesta sairastava mies. Miehen vasen jalka oli aikaisemmin jouduttu amputoimaan polvesta alaspäin ja nyt hänellä oli ollut helmikuusta saakka ikävän näköinen haava oikeassa nilkassa. Haavaa oli hoidettu aiemmin terveysasemalla, mutta nyt lääkkeet ja hoitotarvikkeet olivat loppuneet, joten haava oli täysin avonaisena kaikkien kärpästen ja muiden eläinten ulottuvilla. RHM:t eivät tee vierailulla haavanhoitoja tai muita vastaavia toimenpiteitä, koska he eivät ole koulutettuja hoitajia ja näissä olosuhteissa huonosta hoitamisesta saattaisi aiheutua vain pahempaa tuhoa.

Seuraavaksi menimme kylään, joka sijaitsi paikallisten mukaan vaarallisella paikalla, aivan vuoren rinteellä. Kylässä oli yhteensä 45 kotitaloutta, joten näin suurta määrää ei noin vain siirretä. Vuorelta saattaa tulla kivivyöryjä ja lisäksi kaikki villieläimet, kuten apinat ja kudut asuvat heti vuorenrinteellä. Kylä on kuumalla alueella, joten ongelmana ovat myös vaaralliset käärmeet, kuten musta mamba. Tämän kuultuani en todellakaan istu täällä enää minkään puun alla. Kylässä oleva potilaskäynti jäi tällä kertaa väliin, koska kylän asukkaat olivat juuri rukoilemassa asiakkaamme kotona ja se tuntui kestävän, joten lähdimme seuraavaan paikkaan. Pihassa totesimme, ettei auto starttaa. Onneksi edessä oli alamäki, joten ei muuta kun kaikki vaan työntämään. Myös käsijarru oli rikki, joten loppupäivä olikin mielenkiintoista, mihin mäkisessä maastossa laittaa auton, jos sitä ei halua sammuttaa. Sellaisia valtion autoja täällä…

Viimeinen talo oli RHM:n oma kotitalo ja menimme katsomaan hänen miestään. Mies sairastaa HIV:tä ja lisäksi hänellä oli kaksi vuotta sitten todettu ihosyöpä. Miehen jalat olivat todella turvonneet ja käveleminen oli tuskaisen kivuliasta. Silti mitään kipulääkitystä hänellä ei ollut. Mies matkustaa kerran kuukaudessa vajaan 10 kilometrin päähän kombilla hakemaan injektion syöpää vastaan.

Kaikki näkemämme paikat sijaitsivat todella huonojen teiden takana vaikeakulkuisessa maastossa. En ymmärrä, miten näillä teillä edes pystyy ajamaan, epäilen, että harvasta suomalaisesta olisi siihen. Meidän kuski vain sanoi, että kyllä osaa, kun on syntynyt ajamaan näitä teitä. Päivän aikana tuli vastaan äärimmäistä köyhyyttä, sairautta, kipua ja tuskaa. Silti ihmiset jaksavat olla iloisia, tervehtiä, nauraa ja elää. Tässä meillä on paljon opittavaa. He, joilla ei ole mitään, ovat siitä huolimatta valmiita antamaan omastaan. Miten tämän asenteen saisi vietyä kotiin?

Päivän jälkeen oli paljon sulateltavaa ja päivä venyikin taas niin pitkäksi, ettei illalla ehtinyt paljon muuta tehdä, kuin syödä ja mennä nukkumaan. Ensi viikon torstaina meidän porukka suuntaa 9 päiväksi Mosambikiin, Tofon aurinkorannoille. Oli aikamoisen säädön takana saada viisumit maahan, mikä nyt ei sinänsä täällä ole yllättävää. Cathmarissa on viimeisen kahden viikon aikana ollut enemmän ja vähemmän sähkökatkoja ja kahtena aamuna ei tullut, kuin jääkylmää vettä. Netti ei ole toiminut täällä kahteen viikkoon, mutta onneksi on nettikahvilat ja Spur- ravintola, jossa on ilmainen wifi. Kaikkeen kuitenkin tottuu ja pari aamua jääkylmässä suihkussa ei edes jaksa järkyttää enään. ;)

Huomenna lähden Manziniin tutustumaan RFM sairaalan toimintaan. Sairaala on paikallinen aluesairaala, jossa hoidetaan kaikenlaisia potilaita vauvasta vaariin. Luvassa luultavasti erilainen ja mielenkiintoinen päivä, opiskelukaverini kertoi eräästä harjoittelupäivästä, jolloin oli löytänyt liinavaatevarastoon unohdetun vauvan ruumiin. Kaikkea voi siis tapahtua.