Profile
Blog
Photos
Videos
Palattiin tänään takaisin Ulaan Baatariin Mongolian maaseudulta lännestä. Oltiin reissussa yhteensä kahdeksan päivää ja meitä oli mukana minä, Jaakko, ranskalainen pariskunta Sebastian ja Ann-Cecil sekä Jean, joka oli myös Ranskasta. Kuljettajamme oli mongolialainen Ogi, joka ei puhunut englantia.
Ensimmäisenä päivänä ajettiin UB:sta Mini Gobille, joka oli hiekkaista puoliautiomaata. Kun päästiin perille, lähdettiin Jaakon kanssa kävelylle ja otettiin videokamera mukaan. Ei mennyt kauan, kun horisontissa alkoi näkyä jotain. Hiekkamyrsky! Saatiin äkkiä jalat allemme ja juostiin kiireen vilkkaa takaisin jurttaan. Saatiin ovi juuri ja juuri kiinni, ennen kuin hiekkamyrsky pyyhkäisi ylitsemme. Jurtan katossa olevasta reiästäkin lensi hiekkaa sisään. Ranskalaiset eivät ehtineet jurttaan myrskyn kourista, vaan joutuivat myöhemmin tyhjentämään vaatteensa hiekasta. Myöhään illalla käytiin Jaakon kanssa vielä kävelyllä dyyneillä. Takaisin tullessa meitä seurasi outo valo ja yritettiin löytää nopeasti takaisin jurtalle. Onneksi täysikuu valaisi muuten pimeää autiomaata.
Seuraavana päivänä ajettiin Kharkhoriniin, jossa on Erdene Zuun muinainen buddhatemppelialue. Ennen temppelivierailuja käytiin syömässä paikallisessa pikkuravintolassa. Tilaaminen oli vaikeaa, kun ravintolassa puhuttiin vain mongoliaa. Minä ja Jaakko onnistuttiin tilaamaan suht ok ruuat. Ranskalaiset yrittivät tilata mahan kunnossa pitävää riisivettä juomaksi, mutta saivatkin ruuaksi vedessä lilluvaa riisiä kulhossa!
Syönnin jälkeen mentiin tutustumaan temppeleihin, yksi niistä oli Dalai Laman. Erdene Zuussa vierähti muutama tunti. Illalla syötiin jurtassa koko reissun parhainta ruokaa, kasviksilla täytettyä pastaa. Kasvisruoka oli nimittäin kiven alla maaseudulla ja yleensä jouduin kokkaamaan omat safkani kaasuhellalla. Mulla oli mukana viiden kilon pussi makaroonia, muutama purkki papuja ja tietenkin ketsuppia. Ruuan jälkeen kiivettiin läheiselle kukkulalle katselemaan auringonlaskua Jaakon kanssa. Myöhemmin illalla nautimme täysikuusta.
Aamulla päästiin muuten koko reissun ainoaan (ghetto)suihkuun. Vesi oli lämmintä, mutta se paine tai sen puute! Oli kuitenkin mukava virkistäytyä ennen ajoa vesiputoukselle, joka olisi seuraavassa paikassa. Maisemat matkalla olivat mahtavia, samoin kohteessa! Jurttamme vieressä oli paljon jakkeja ja hevosia. Jaakon kanssa oli jotakin pientä kränää ja päätimme olla hetken omissa oloissamme. Lähdin yksin etsimään vesiputousta. Kun saavuin sinne, menin istumaan kivelle nauttimaan luonnon hiljaisuudesta. Missään ei ollut ketään. Pian pienen mäen takaa saapui kuitenkin paikallinen, vanha mummu viininpunaisessa viitassa, jonkinmoisessa kansallisasussa (niitä on siis erivärisiä). Mummu käveli luokseni ja istui viereeni kivelle ja tervehti. Nautimme yhdessä vesiputouksesta ja luonnosta, vaikkei meillä ollut yhteistä kieltä. Pian seuraamme liittyi mongolialainen perhe, joka esitteli itsensä. He alkoivat ottaa perhekuvia vesiputouksen äärellä ja pyysivät minua ottamaan kuvat. He halusivat ottaa lisäksi kuvan, jossa minä olisin perheen kanssa yhdessä.
Kun perhe ja mummu olivat lähteneet, jatkoin vaellustani. Kävelin seuraten jokea ja hypin sen yli kiviä pitkin. Kävin silittelemässä laiduntavia hevosia ja pian löysin valtavan kanjonin. Alhaalla virtasi joki ja sen varrella laidunsi kymmeniä villihevosia. Nautin näkymistä ennen kuin palasin vielä vesiputoukselle, tällä kertaa aivan putouksen ylävirralle. Istuin siinä nauttimassa illasta vielä pitkään. Myöhemmin ranskalainen Jean palasi omalta retkeltään putoukselle ja palattiin sen kanssa takaisin jurtalle. Aurinko oli laskenut ja jurttaan tarjoiltiin juuri illallista. Illalla pelattiin koko porukka yhdessä korttia.
Seuraavana päivänä edessä oli pitkä, useiden tuntien ajomatka Great White Lakelle. Välillä pysähdyttiin Tsetserlegin pikkukaupunkiin syömään ja ostamaan lisää juotavaa. Matkalla pysähdyimme ihastelemaan myös Chuluutin avaraa kanjonia. Saavuimme Valkoisen järven kansallispuistoalueelle auringonlaskun aikaan. Paikka oli aivan mieletön! Onneksi olisimme siellä kolme yötä eikä tarvitsisi istua hetkeen autossa.
Aamulla heräsin innostukseen - tänään lähtisimme ratsastamaan koko porukka! Puin ratsastuskamppeet päälle ja pian meille jaettiin hevoset. Oli kyllä työ saada hevoset liikkeelle, kun mongolialaiset vaikuttivat käyttävän pohkeita ja raippaa koko ajan. Hevoset eivät olleet siis tottuneet herkille avuille. Sain oman hevoseni toimimaan, mutta kokemattomien hevoset vain matelivat. Opas nousikin välillä pois oman hevosensa selästä ja poimi maasta kiviä, joilla heitteli muiden hevosiin vauhtia. Huhhuh! Vaellus kesti yhteensä viisi tuntia. Kävimme katsomassa muutamaa luolaa ja valtavaa tulivuoren kraatteria, jonka päälle kiipesimme jalkaisin. Kotimatkalla innostuimme laukkaamaan Jaakon ja Jeanin kanssa.
Toisena päivänä kaikkien muiden perse tai jalat olivat kipeenä ratsastuksesta. Päätin siis lähteä ratsastamaan yksin. Mukaan lähti paimentolaisperheen ikäiseni poika. Ratsastettiin kauas vuoren päälle, josta oli aivan huikeat näkymät alas järvelle. Takaisin tullessa laukattiin viimeiset pari kilometriä kilpaa täyttä kiitoa - nyt oli helppo mennä lujaa, kun ei ollut kokemattomia mukana. Oli aivan huippuhauskaa!
Ratsastuksen jälkeen lähdettiin Jaakon kanssa vaeltamaan kauniisiin maisemiin. Meillä oli tosi kivaa, mutta taisimme haukata vähän liian suuren palan. Loppumatkasta tajusimme, että aurinko olisi pian alhaalla ja meillä olisi vielä monta kilometriä kuljettavana takaisin jurtalle. Kuoppaiselle pikkutielle päästyämme takaamme tuli onneksemme pakettiauto, jonka kyytiin liftasimme. Mies asui toisella puolen järveä ja hänen vaimonsa oli englanninopettaja. Vaimo ei tosin ollut kyydissä, mutta mies soitti hänelle ja puhuimme naiselle muutaman sanan. He olisivat kutsuneet meidät kylään, ellemme olisi lähteneet seuraavana päivänä. Kukkulaa ylitettäessä auto oli välillä tosi jyrkässä kulmassa ja siitä meni pahalla hetkellä kardaani paskaksi. Kyyti päättyi siihen, eikä mies suostunut ottamaan rahaa kyydistä, vaikka tarjosimme. Kiitimme ja lähdimme.
Iltasafkan jälkeen nautimme vielä maailman kauneimmasta tähtitaivaasta ennen nukkumaanmenoa.
Aamulla kyytiimme liittyi itävaltalainen Olga, yli nelikymppinen yksin reissaava nainen, joka oli jäänyt Valkoiselle järvelle jumiin. Busseja ei mennyt eikä muita matkaajia syksyllä paljon näkynyt. Tapasimme Olgan tulivuorella ja kuskimme lupasi ottaa hänet kyytiin, jotta nainen pääsisi Ulaan Baatariin. Ajoimme koko pitkän päivän ja saavuimme auringonlaskun aikaan Ogiy-järvelle, jossa vietimme retken viimeisen yön.
Reissu kokonaisuudessaan oli hieno kokemus, vaikka ruokapuoli olikin hankala. Nukuimme kaikki yöt vierasjurtissa. Yöt olivat kylmiä, asteet kun kävivät silloin pakkasen puolella. Myöskään sängyt eivät olleet hääppöisiä, vaan melko kovia tai muhkuraisia. Tyynyjä voisin kuvailla sanalla betonisäkki. Jaakon kanssa laitettiin yleensä makuupussit yhteen ja tungimme itsemme samaan sänkyyn. Ensimmäiset yöt olivat vähän lämpimämpiä, mutta useimmiten yöllä sai varautua pukemaan poolopaidan, villapaidan, pipon, pitkät alushousut, tavalliset housut ja vielä toppahousut. Lämmitimme jurttaa iltaisin polttamalla pesässä puita tai jakinpaskaa, mitä missäkin käytettiin. Jakinpaska tosin paloi melko nopeasti.
Jo automatka itsessään oli melkoinen kokemus. Emme ajaneet läheskään aina teitä pitkin, vaan kuski ajoi milloin pellolla, milloin joessa tai mitä ihmeellisimmissä maastoissa. Teitäkään ei teiksi voinut juuri kutsua, sillä ne olivat tosi huonossa kunnossa ja pomppuisia. Vielä haasteellisemmaksi automatkan teki se, että edessä oli vähän väliä villihevosia, jakkilaumoja, lampaita, vuohia ja mitä vipeltäjää milloinkin. Silti vaan istuimme auton kyydissä yhteensä satoja kilometrejä. Kuljettajaamme täytyy kyllä kehua. Hän oli nimittäin tosi taitava kuski ja vielä mekaanikko. Muutaman kerran hän joutuikin autoa korjaamaan.
Nyt ollaan takaisin Ulaan Baatarissa. Meinattiin lähteä vielä Tereljin kansallispuistoon, mutta lepo täällä taitaa viedä voiton, sillä junamatka Kiinaan on edessä jo perjantaina.
- comments