Vihdoinkin ollaan Ulaan Baatarissa, Mongoliassa!! Palataanpa kuitenkin muutama päivä ajassa taaksepäin.

Lauantaina istuimme vielä onnellisina junassa. Kaikki oli mennyt mukavasti, emmekä osanneet odottaa matkallemme äkkikäännöstä, joka kuitenkin tapahtui lähes viiden päivän rennon junaelämän jälkeen. Oli jo ilta, kun juna saapui viimein Naushkiin, pieneen venäläiskylään juuri ennen Mongolian rajaa. Venäläiset tullivirkailijat astuivat junaan ja meille annettiin täytettäväksi maastalähtölappuja, joiden kanssa tuskailtiin siinä. Ei oltais varmaan tuskailtu, jos oltais tiedetty, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Meidän hyttiin tuli tumma, luihun näköinen tullimies, joka kysyi passeja. Pian sen tylsä ilme levisi sellaiseksi virneeksi, että koko naama oli revetä. "Problem", se sanoi meille. Mitä ihmettä? Oltiin aivan pihalla. Pian selvisi, että meidän kolmen päivän transit-viisumit olivat ylittäneet voimassaoloaikansa. Kaikkein pahinta oli, että Venäjän suurlähetystö Suomessa oli vakuuttanut meille viisumeiden olevan okei. Se oli nimenomaan suositellut meitä ottamaan läpikulkuviisumit, jotka voi saada maksimissaan kymmeneksi päiväksi. Oltiin haettu just niitä kymmenen päivän viisumeita, kerrottu tarkat päivämäärät ja liitetty mukaan kopiot junalipuista. Kun viisumit tulivat postissa ja tarkastin ne, oli niihin merkattu kuitenkin vain kolmen päivän lupa. Eihän se riittäisi mihinkään! Tietenkin soitin heti lähetystöön ja kysyin, että miksi näin. Sieltä tuumattiin vaan, että astuttuamme Moskovassa junaan emme olisi heidän mukaansa enää maassa. Luotin silloin venäläiseen auktoriteettiin asiaa sen kummemmin murehtimatta, mutta ei olisi pitänyt, enkä enää tämän jälkeen venäläiseen kovin helposti luotakaan.

Ei auttanut muu kuin nousta ulos junasta. Nappasimme mukaamme Liljan, saksalaisen naisen, johon olimme tutustuneet junassa. Lilja oli asunut Kazakstanissa seitsemän vuotta lapsena ja osasi venäjää tosi hyvin. Tullimiehistä kukaan ei puhunut sanaakaan englantia emmekä tienneet, mitä nyt tapahtuisi. Tulkki tuli siis tosi tarpeeseen.

Tullimiehet kuskasivat meidät asemarakennukseen lukkojen taakse yli neljäksi tunniksi. Meidän piti maksaa ensin 120 euron verran sakkoja vanhentuneista viisumeista. Se ei kuitenkaan riittänyt alkuunkaan. Tullimiehet sanoivat Liljalle, että meidän pitää hakea rinkat junasta ja palata päivän junamatka takaisin hankkimaan uusia viisumeita, joiden saaminen kestäisi kahdesta kolmeen viikkoon. Emme halunneet uskoa, vaan yritimme kaikkea mahdollista päästäksemme takaisin junaan. Tullimiehet olivat kuitenkin vain osa karua koneistoa, joka ei tunne minkäänlaista inhimillisyyttä. Ei auttanut sanoa, että aamulla meitä odotettaisiin Ulaan Baatarin asemalla. Ei auttanut sanoa, että olimme varanneet kahden viikon ratsastusretken eikä auttanut sanoa, että lennotkin oli jo varattu. Missaisimme kaiken, koko Mongolian ohjelman, jota olimme suunnitelleet vuoden. Tullimiehet tuntuivat olevan vahingoniloisia. He vain virnuilivat ja sanoivat, että eipä ole heidän ongelmansa. Mikään ei auttanut, sillä työntekijöillä ei ollut käsitystä inhimillisyydestä. Olin aivan murtunut. Olo oli epätodellinen. Ei tällaista voisi yksinkertaisesti tapahtua. Asemalla ei ollut edes puhelinta, saati nettiä.

Pian asemalle saapui venäläinen mies, Vasili, joka osasi hiukan englantia. Hän kertoi voivansa "auttaa" meitä, jos maksaisimme hänelle 500 dollaria. Oma käsitykseni auttamisesta ei ole aivan sama Vasilin käsityksen kanssa, mutta kuuntelimme kuitenkin, mitä hänellä oli sanottavanaan. Lilja tulkkasi, että 500 dollarilla Vasili hankkisi meille uudet viisumit päivässä heti viikonlopun jälkeen, kun virastot olisivat taas auki. Tuolloin oli siis lauantai. Seuraavaan, maanantai-illan Mongolian junaan saakka voisimme myös asua ja syödä hänen luonaan.

Vasililla oli mukanaan kansio, jossa oli lukuisten muiden Naushkissa samaan tilanteeseen joutuneiden kirjoittamia tarinoita. Yhden naisen viisumi oli mennyt umpeen vain tuntia ennen rajaa. Myös vanhan liikuntarajoitteisen miehen viisumi oli vanhentunut. Molemmat oli passitettu säälimättä ulos junasta. Liekö Venäjän konsulaateilla jokin sopimus, että valehdellaan viisuminhakijoille viisumeista ja saadaan enemmän rahaa Venäjälle. Vastaavanlaisia tapauksia oli nimittäin sattunut lukuisa määrä ennenkin, etenkin eurooppalaisille, amerikkalaisille ja muutamalle aussille ja kiwillekin. Osa oli päättänyt selvitä tilanteesta omin avuin, osa oli turvautunut Vasilin "apuun". Miehelle ainakin riitti bisnestä, sillä lähes joka junasta joutui porukkaa ulos vanhentuneiden viisumeiden takia.

Meidän vaihtoehtomme olivat seuraavat: 1) odottaa seuraavaa takaisin menevää junaa ties kuinka kauan, matkustaa päivä takaisin, yrittää etsiä konsulaatti, joka on jollakin teollisuusalueella eikä siellä puhuta kuin venäjää, yrittää täyttää venäjänkieliset viisumihakemukset venäjäksi tai palkata tulkki, odottaa pari viikkoa viisumeita ja etsiä majoitus siksi aikaa, aloittaa Mongolian viisumin pidennys ja organisoida koko seuraava kuukausi uudelleen tai 2) maksaa kiltisti se 500 dollaria, olla muutama päivä jumissa Naushkissa ja saada uudet viisumit maanantaina ja samana iltana hypätä uuteen junaan. Päätimme valita kakkosvaihtoehdon, sillä jos pääsisimme edes muutamassa päivässä takaisin aikatauluun, jotain voisi olla vielä ehkä tehtävissä.

Puolen tunnin päästä astuimme jo Vasilin matalaan majaan aivan aseman lähellä. Tuntui, kuin olisimme juuri matkustaneet aikakoneella vuosisatojen taa. Siperian junan kakkosluokka alkoi tuntua luksukselta, kun istuimme Vasilin keittiössä ja söimme Natashan, Vasilin vaimon, valmistamaa iltapalaa. Talon lattia oli tehty lankuista ja kaikki rakenteet olivat jokseenkin vinossa. Vesi kannettiin tupaan kaivosta ja vessa oli tietenkin ulkona kopissa, pelkkä reikä lankkulattiassa Siperian malliin. (Totta kai Vasili rakensi viereen uutta, parempaa taloa…) Iltapalan jälkeen Vasili tarjosi meille muutamat vodkapaukut raakana. Ne tulivat silloin todellakin tarpeeseen!

Seuraavana päivänä olin kuumeessa, kun varsinainen rumba alkoi. Ajoimme ensin tuhatta ja sataa kuoppaista tietä lehmiä ja panssarivaunuja väistellen. Oli otettava uudet passikuvat viisumia varten, sillä mukaan ottamani ylimääräiset kuvat eivät muka kelvanneet, vaikka joukossa oli sekä mustavalkoisia että värillisiä standardimallisia passikuvia. 40 kilometrin kaahauksen ja vanhan teknokasetin luukutuksen jälkeen saavuimme vihdoin valokuvaamoon. Maksoin tonnin setelillä ja koska pientä rahaa ei ollut, piti Vasili loput itsellään. Yritimme löytää nettiä, mutta koko paikasta ei löytynyt ainuttakaan. Matkalla Vasili kävi kaupassa ja toi meille jäätelöt. Paikkasi kai omaatuntoaan. Menimme takaisin Vasilin talolle ja Jaakon kanssa käytiin kävelyllä lähitienoilla. Illalla syötiin taas Natashan tekemää ruokaa. Natasha ei tuntunut olevan Vasilille kovin läheinen, nukkuikin omassa mökissään. Liekö edes tiennyt, millaista peliä Vasili pelasi.

Illalla oli aika maksaa Vasilille 500 dollaria, sillä seuraavana päivänä edessä olisi pitkä taistelu viisumeiden kanssa. Hain aseman automaatilta rahat ja löin ne Vasilin kouraan, mutta sitten hän halusikin enemmän. Juuri sen verran kokonaishintaa, mitä hän oli aiemmin maininnut tarvitsevansa rakenteilla olevan uuden talonsa ikkunoihin. Ei suostuttu Jaakon kanssa, vaan pistettiin pystyyn kunnon show. Jaakko kokeili pohjalaista hiljaisuutta ja sen jälkeen kunnon pohjalaista huutoa, minä kokeilin superdraamailua. Pian Vasili ilmoitti, ettei tarvitsekaan enää lisää rahaa. Iltapalan ja vodkan jälkeen mentiin nukkumaan uhoavin mielin.

Seuraavana aamuna viideltä lähdimme ajelemaan kohti Ulan Udea, josta saisimme viisumit. Oli vielä pimeää, kun kaahasimme kohti pelastustamme. Matkalla oli muuten hauska vastine suomalaisille ylinopeuspömpeleille: pimeässä heijastuva ja valoisallakin näkyvä feikkipoliisi autoineen - näytti muuten aivan aidolta! Maisemat matkalla olivat hienoja, mutta mikään muu ei ollutkaan hienoa. Muutaman tunnin kaahauksen ja hempeän kasaripopin kuuntelun jälkeen pääsimme perille Ulan Udeen. Konsulaatti oli keskellä teollisuusaluetta ilman kummoisempia opastekylttejä. Astuimme sisään ja hoidimme ensin paperiasiat pois alta, jonka jälkeen meiltä otettiin sormenjäljet kuin suuriltakin rikollisilta. Sormenjäljet otettiin nimittäin jokaisesta kymmenestä sormesta ja vielä käsistä erikseen. Kukaan ei taaskaan puhunut englantia, ei edes yläkerran isokenkäisin pomo. Kaiken lisäksi meiltä nyhdettiin taas lisää rahaa, tällä kertaa konsulaatin toimesta.

Meille sanottiin, että parin tunnin sisään saisimme viisumit. Käytiin sillä välin syömässä samassa paikassa, jossa konsulaatin työntekijät syövät, paikallisessa teollisuushallissa. Ruoka oli siedettävää, juotavaksi oli vain kiisseliä ja kuumaa vesikaakaota. Ei edes vettä. Syömisen jälkeen mentiin hakemaan viisumeita, mutta jouduimme odottamaan vielä muutamia tunteja. Oli jo ilta, kun saimme vihdoin valmiit, leimatut viisumit käsiimme. Sitten muutama voitonkiljaisu ja äkkiä autoon, sillä nyt alkaisi kilpa-ajo aikaa vastaan. Ehtisimmekö vielä saman illan junaan?

Hurjan rallimatkan jälkeen ehdimme kuin ehdimmekin junaan. Ehdimme jopa syömään Vasilin luona ennen sitä. Hyppäsimme junaan kuin olisimme päässeet paratiisiin ja lähdimme levittämään tarinaamme eteenpäin. Juna oli tällä kertaa venäläinen, samoin henkilökunta. Edellinen kiinalainen juna oli omasta mielestämme tunnelmallisempi, mutta emmeköhän pärjäisi tässäkin junassa. Olimme niin iloisia Venäjän jäädessä taakse, että ajattelimme vetää kunnon kännit ravintolavaunussa. Yllätykseksemme venäläisessä junassa ei sitten ollutkaan ravintolavaunua eli se siitä. Junan lähtiessä katsoin ikkunasta vielä asemarakennukseen ja näin taas uusia rahalypsylehmiä - muutama reissaaja oli taas heivattu ulos junasta lukkojen taakse. Voi heitä raukkoja. Me menetimme kahden viikon hevosretken Mongoliassa ja yli 600 euroa matkabudjetistamme viisumisotkuihin. Opimme myös, että venäläisiin ei ole luottamista, ainakaan suuressa mittakaavassa.

Junamatka Venäjältä pois sujui loistavasti. Tapasimme mukavan mongolialaisen miehen, joka opetti meille muutaman fraasin mongoliaa. Bi makh id-deggui eli en syö lihaa ja bairllaa, kiitos. Niillä pärjäisi jo pitkälle, muut fraasit tulisivat ehkä tarpeeseen. Olisimme heti aamusta Ulaan Baatarissa, mutta vielä olisi edessä Mongolian tulli ja lipuntarkastus. Tulli meni leikiten, mutta lippujen kanssa oli hieman ongelmia. Meillä oli tietenkin ne vanhentuneet junaliput. Osa henkilökunnasta oli sitä mieltä, että meidän pitäisi ostaa uudet. Lopulta he lupasivat, että vanha lippu käy. Myöhemmin käytävältä kuului kuitenkin riitaa meidän lipuistamme. Puolta tuntia myöhemmin konnari ja kaverit tulivat ovellemme pyytämään lisämaksua, mutta avasivat oven vähän huonolla hetkellä eikä heistä sitten enää mitään kuulunutkaan sen jälkeen, joten säästyttiin lisämaksulta.

Aamulla herättiin, kun juna oli jo seisonut hetken asemalla. Äkkiä kamat kasaan ja menoksi! Oltiin katsottu joku guesthouse jonkun tyypin opaskirjasta junassa ja otettiin taksi sinne. Paikka oli keskellä slummialuetta, ihan ok mesta varmaan muuten, mutta se sijainti!! Tuumittiin siinä hetki, mut sit mentiin toiseen paikkaan keskustassa, jota taksikuski suositteli. Pyydettiin parihuonetta, mutta saatiin paikat kuuden hengen dormista. Otettiin ne ja odotellaan nyt sitä parihuonetta huomiseen.