Nyt ollaan sitten ainakin oltu "of the beaten road". Ajeltiin rahtilaivalla Chacabucosta 300 asukkaan kylään Pohjois-Patagoniaan, Raul Marin Balmaceidaan.

Välillä ihmisiä jäi outoihin paikkoihin, aivan kuin keskelle metsää. Tyyppejä haettiin veneillä rahtilaivasta, kunnon satamia kun ei ollut.

Raul Marin Balmaceidankaan satama ei ollut kummoinen. Sinne putkahti metsiköstä autoja hakemaan matkustajia, me kysyttiin suuntaa, mihin lähteä kävelemään chileläiseltä mieheltä. Kymmenen minuutin tepastelun jälkeen saavuimmekin "keskustaan". Vastaan tuli siis pari taloa. Muutamilta hiekkateillä vastaan tulevilta ihmisiltä tiedustelimme "hospedajea", majoitusta. Usko olisi mennyt muuten, mutta onneksi netti oli osannut aiemmin kertoa, että kylästä pitäisi löytyä kaksi hospedajea.

Majoitus löytyi, kun kysyimme tietä leik**** tällä lapsensa kanssa olleelta naiselta ja nainen vei meidät kotiinsa aivan leik**** tän viereen. Kyseessä ilmeisesti oli pelkkä sivubisnes, sillä pariskunta joutui siivoamaan meille huoneet ennen kuin pääsimme asettumaan. Nainen kertoikin, että he majoittavat vain silloin tällöin, kun joku sattuu majoitusta kyselemään.

Kun nukkumapaikka oli hoidettu, seuraava projekti oli löytää kylässä asuva Jaime Valencia, joka ottaisi radiopuhelimella yhteyden kauempana, puhelinverkon ulottumattomissa asuvaan Thomas Mateoon. Ihmisiltä kysymällä ja parin vihaisen koiran säikyttämänä osuimme vihdoin oikean talon luokse. Thomas sattuikin olemaan juuri silloin vieraana Jaimen luona, joten vältyimme koko radiopuheluhässäkältä.

Seuraavana aamuna köytimme rinkkamme kiinni Thomasin kiikkerään purjeveneeseen ja lähdimme "purjehtimaan" kohti Thomasin kotia. Lainausmerkit siksi, että tuulta ei ollut ollenkaan ja jouduimme melomaan koko matkan hänen maalleen. Hommaan meni ehkä nelisen tuntia, jos mukaan laskee ajan, joka kului rinkkojen köyttämiseen, purjeveneen irrottamiseen rantahiekasta ja vierailun Thomasin ystävän luona.

Matkalla kaksi merileijoonaa ui meidän paattimme ympärillä. Ne olivat todella uteliaita otuksia, eivätkä pelänneet ihmistä ollenkaan. Ajattelivat varmaan, että siinäpä menee suuri valkoinen kala, joka pitää hassua ääntä. Edellisenä päivänä delfiinit seurasivat rahtilaivaa, jolla tulimme. Delfiinejä näkyi myös usein Thomasin rannalta.

Thomas on hmmm... -persoona. Sekoitus hullua keksijää ja tiukkapipoista hippiä. Hän asuu kaukana kaikesta, viidakon ympäröimällä rantakaistaleella. Taloa Thomasilla ei enää ole, sillä se paloi viime vuonna. Me ja kolme muuta vapaaehtoista nukuimme teltoissa, Thomas itse puuhökkelissä.

Thomasilla on maallaan paljon pieniä ja hieman isompia projekteja, joissa hän käyttää vapaaehtoisia apunaan. Kolme jenkkipoikaa olivat tulleet tilalle woofaamaan (=vapaaehtoistyöskentelyä orgaanisella farmilla).

Thomasin luona voi kyllä puuhastella kaikenlaista jännää, mutta monesta puuhasta tuntui kyllä orgaanisuus olevan kaukana. Kuinka orgaanista on esimerkiksi polttaa muovia tai kun siivoaa rannalta lasinsirpaleita, heittää ne vain eri paikkaan luontoon?

Isäntämme herätti meissä kaikissa hyvin ristiriitaisia tunteita. Kuten yksi jenkeistä, Matthew, asian ilmaisikin: "Hän on suunnattoman antelias, hyvä, ja hän tietää paljon. Ja ihan uskomaton kusipää."

Thomas tuottaa tilallaan sähköä vesigeneraattorilla (vai miksi sellaista pientä vesivoimalaa kutsutaan), on rakentanut padon ja aikoo rakentaa tien viidakkoon.

Kusipäisyys ilmeni taas pikkujutuissa, kuten siinä, että hän puuttui ihan jokaiseen pikku asiaan, kuten siihen miten ihmiset keittävät linssejä tai leipovat leipää. Henkilökohtaisesti minua ei vituta, jos neuvotaan asioissa, joita en oikeasti osaa, tai olen epävarma, tai on jotenkin tärkeää, että homma hoidetaan tietyllä tavalla. Mutta se, jos minua neuvotaan miten tehdään leipää, alkaa raivostuttamaan. Leipää kun on monenlaista, ja minun tekemäni maistuu ihan hyvältä.

Thomas tiesi myös paljon akupunktiosta, tai ainakin väitti tietävänsä. Hän neuvoi, miten voisin vähentää nauramistani akupunktion avulla, olen kuulemma yliaktiivinen nauraja. Että näin. Myös se, että kun laitoimme jotain ruokaa, esimerkiksi aamupuuroa veteen keitettynä, jotta minäkin hylavammaisena voisin syödä eikä tarvitsisi keittää kahta erilaista puuroa, se ei kelvannut Thomasille. Hän syö vain tietynlaista puuroa.

Kaikenkaikkiaan kokemus oli kuitenkin positiivinen. Tunsin, että kykyni itsehillintään kasvoi roimasti. Ja opin hakkaamaan puita paremmin kuin ennen. Sain myös kokeilla heiluttaa viidakkoveistä, missä en tosin ehtinyt vielä oppia kovin taitavaksi, ja käydä melomassa kanootilla. Thomas olisi myös opettanut käyttämään moottorisahaa, mutta siitä me kumpikin Antin kanssa kieltäydyimme.

Thomas vaikutti osaavan hommansa, mutta ilman mitään suojavarusteita (suojalaseja tai kunnon kenkiä) en uskaltanut alkaa moottorisahan kanssa pelleilemään.

Sairaalakin olisi ollut muutaman päivämatkan päässä, jos jotain olisi sattunut ja sellaista olisi tarvinnut. Yhteyden Thomasin tilalta ulkomaailmaan sai vain radiolla, ja jotta sitä voisi käyttää, täytyi ensin meloa niemen päähän, hieman enemmän avomerelle ja sitten toivoa, että Valencia on kotona vastaamassa radiopuheluun.

Thomasin maalla asuu myös puuma. Sitä hän ei ole koskaan nähnyt, mutta on löytänyt sen jätöksiä ja kuullut ääntelyä. Puuman vuoksi jouduimme raahaamaan kolmea vuohta aina yöksi lähellemme nukkumaan. Ihmisille puumasta ei pitäisi olla vaaraa, eikä vuohillekaan, jos ne viettävät yönsä lähellä ihmisen hajua. En voi kuitenkaan väittää, että yöllä puskassa pissalla käyminen olisi ollut mitenkään rentoa puuhaa.

(Siinä yksi projekti, minkä puuttuminen kummastutti minua alusta asti. Miksi Thomas ei rakenna tilalleen puuceetä? Huussin luulisi olevan paljon kätevämpi keksintö kuin se, että jokainen aina tarpeen vaatiessa katoaa lapion kanssa viidakkoon kaivamaan itselleen kakkakuoppaa.)

Kiukkuisin eläin Thomasin maalla kuitenkin oli miesvuohi, pököpää pukki, joka halusi aina käydä ihmisten päälle. Se myös onnistui sotkemaan jalkansa tämän tästä omaan köyteensä eikä antanut auttaa itseään. Iltatoimiin kuuluikin säännöllisesti, että yksi ottaa pukin niskalenkkiin, toinen pitää perästä kiinni ja kolmas selvittelee jalkaan kietoutunutta köyttä.

Tilan ihanin asukas taas oli ehdottomasti Thomasin koira, katujen kasvatti, uskomattoman kiltti Beethoven. Sillä näytti olevan hassu harrastus. Merestä nousi niin paljon simpukoita, että niistä riitti hyvin syötäväksi myös koiralle. Beethoven ei kuitenkaan syönyt simpukoita saman tien. Se kuljetti niitä yksi kerrallaan suussaan ympäri rantaa, hautasi ne hiekkaan ja jokusen päivän kuluttua kaivoi aarteensa ylös syötäväksi. Se näytti maailman onnellisimmalta koiralta, kun se pitkän äheltämisen jälkeen sai simpukankuoren auki ja lihat sen sisältä suuhunsa.

Mikään ei tunnu yhdistävän niin hyvin kuin yhteinen vihollinen. Sen huomasi taas kun iltaisin Thomasin mentyä nukkumaan apinoimme häntä. Toisena aamuna Cagalandiassa (Thomasin kodin nimi) pötköttäessäni vielä teltassa kuuntelin Thomasin ja Mathewin keskustelua siitä, miten pannukakut kuuluu paistaa. Se oli hyvin aikuismainen, hillitty riita sisältäen paljon perusteltuja mielipiteitä, mutta kun aiheena on pannukakkujen paisto, eihän siitä voi muuta kuin huvittua. Riidan kuunteleminen toi mieleen Selviytyjät-sarjan. Samanlaisia hetkiä tuli monesti myöhemminkin. Aivan kuin olisi heitetty keskelle realityohjelmaa.

Satu