<!-- @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } -->

Perjantai 26.6, Lauantai 27.6, Sunnuntai 28.6

Nyt kun on reilu viikko kerätty voimia on taas aikaa harrastuksille. Lensimme huikeiden vuorimaisemien yli Calamaan. Keskelle aavikkoa, josta hetkellisen pohdinnan jälkeen nappasimme taksin 120km matkalle San Pedro De Atacamaan. Paikka on maailman kuivin, vettä sataa 35mm vuodessa ja täällä sijaitsee myös 40% maailman luonnonvaraisesta litiumista. Hanavettä ei suositella käytettäväksi korkean arsenikkipitoisuuden vuoksi ja sähköä ja lämmintä vettä on saatavilla rajoitetusti. Vaijaan 5000 asukkaan kylä on turistien kansoittama, mikä näkyy runsaana retki- ja ravintolatarjontana. Olemme oleskelleet paikallisväestön keskuudessa sen verran kauan, että edes turistimassat eivät meitä juurikaan häiritse. Nyt on ensimmäistä kertaa olo kuin kotoisesti kolmen sepän patsaalla, panhuilujen ja rumpujen soidessa.

Olemme siis ensimmäisellä korkeanpaikanleirillämme, mittari näyttää 2400m merenpinnasta. Kuivuus ja hiekkapöly vaativat runsasta nesteytystä ja silti kurkku tuntuu kuivuvan jatkuvasti. Suurempia korkeusoireita ei ole ollut, hiukan tuli henkeä haukottua ensimmäisen tunnin aikana. Eipä niitä vielä näissä korkeuksissa pitäisikään olla. Lämpötila päivisin on 30 astetta ja yöksi laskee alle kymmeneen. Ensimmäisenä aamuna heräsimme neljän villapeiton alta +12 asteiseen huoneilmaan. Lämmittimiä meidän hostellissa ei siis ole. Pipo ja lapaset, sekä shortsit ja T-paidat ovat kaikki päivittäisessä käytössä.

Ensimmäiselle retkellemme lähdimme Kuulaaksoon. Laakson nimi tulee suoraan ulkonäön perusteella, mutta sen verran ovat maastot ilmeisesti alkuperäistä taivaankappaletta muistuttavia, että NASA on käynyt testailemassa avaruusmönkijöidensä toimivuutta juuri näissä olosuhteissa. En tiedä miten ja miksi meille sattuu aina se aktiivisin extreme-opas. Niin tälläkin kertaa. Kielenä oli espanja, joten emme hirvesäti olisi saaneet retkestä irti, ellei seuraamme olisi saapunut hollantilainen "veikkagustavsson", jonka veljellä muuten on suomalainen vaimo. Hän tulkkasi meille auliisti englanniksi tarinat.

Ensimmäinen pysähdys oli valokuvausetappi, jonka jälkeen matkasimme kuolemanlaaksoon. Nimi tulee yllättäen siitä, että laaksossa ei kasva mitään, ei edes bakteereja. Sen verran on kuivaa maata. Seuraavaksi siirryimme kohti suola-aroja ja mineraalikenttiä, joissa parhaimmillaan allamme oli 1,5km pelkkää suolaa. Kun muut ryhmät siirtyivät katselemaan auringonlaskua pikku kukkulan laelle, niin me lähdimme puolen tunnin kiipeilyosudelle. Olihan maisemat sen arvoiset, mutta muutama kukkula tuli kiivettyä ylös ja alas. Neljän tunnin retkellä hintaa oli 12€, joten nyt oli hintalaatusuhde kohdallaan.

Varmaan muutama retki vielä tehdään, mutta huomenna on kansallinen San Pedro ja San Pablo juhlapäivä ja festivaalit täällä kaupungissa, joten jäämme katselemaan juhlahumua.