Isoja muutoksia

Näin jälkikäteen mietittynä Perhentialla vietetty aika oli sitä aikaa kun lopullinen päätös maailmalle jäämisestä pidemmäksi aikaa tehtiin. Matias jatkoi Thaimaassa alottamaansa sukellusharrastustaan tekemällä sukellusoppaan eli Divemasterin koulutuksen heti Maaliskuusta eteenpäin. Pienen sumplinnan jälkeen saatiin sovittua vieläpä niin, että Heini teki töitä siinä sukelluskeskuksen "kaupan" puolella. Stitcheri sitten pyöri vaan siinä tyytyväisenä, kun ei pahemmin vielä liikkunut ja viihtyi jopa välillä vielä sellasessa pinnakehikkotsydeemissä. Niinpä me sitten päätettiin, että ollaan Perhentialla Syys-Lokakuuhun 2010 asti. Tutustuttiin moniin uusiin ihmisiin: Micha, Nadine, Nici, Filip, Viv, Troy, Kres, Kate, Laura, Sergio, Azizi, Rasman.... ja myöhemmin vielä Bruno, Mario, Cynthia, Tom ja niin edelleen. Kaikki nämä siis työkavereita Watercolours Dive Centrestä, joiden lisäksi tuli toki tutustuttua liutaan asiakkaita ja muiden firmojen tyyppeihin, kuten esim. sekopää Aussisukellusopas Jono.

Stitchilläkin kavereita

Stitchikin sai yhden ensimmäisistä kavereistaan Sofia nimisestä tytöstä, joka tykkäs aina kovasti leikkiä Stitchin kanssa. Oli tosi kiva, että Stitchillä oli lapsiseuraa ja se nautti tosi kovasti ja varsinkin sitten kun alkoi jo käveleminenkin sujua kesä-heinäkuun paikkeilla/jälkeen edes hieman paremmin, että pysyi sitten vähän perässäkin. Siellä oli myös sen resortin omistajan Miken tyttö, joka oli melkein samanikänen kun Stitchi, mutta ne oli ollu aika tarkkoja jostain, että ei saa koskea maahan ja kaikkee vähän outoo, niin se ei ollu kauheen paljon kuvioissa. Kai siihen liitty jotain prinsessa juttua tai siis jotain kulttuurijutskaa, että kun on rikkaamman perheen lapsi niin ei saa liata itseään tms. Mutta sillon tällön nekin söi samaan aikaan siinä rannalla olevassa hengailukatoksessa. Ei ollu paha paikka syödä. Mutta Sofia oli aika iso ja tärkeekin juttu Stitchille, vaikka olikin jo vanhempi tyttö (jotain neljä vee?). Se oli oikeestaan jo aika haikeetakin kun sitten Sofia lähti äitinsä kanssa saarelta ennen meitä.

Töitä, lämpöä, draamaa ja simppeliä elämää

Koko aika Perhentialla meni lopulta aika nopeesti. Joskus loppukesästä tuntu vähän pitkältä aika. Siinä oli työporukan muutosta kun ne managerit potki tyyliin puolet ihmisistä pois ja otti uusia sisään. Onneks ne uudetkin oli hyviä tyyppejä vaikka esim. yks Italialais-Saksalainen Mario oli aika sekopää lopulta ja potkittiin sitten myös pois erinäisten välikohtausten jälkeen. Draamaa siellä riitti vaikka pidemmänkin TV-sarjan materiaaliks. Millon kukakin oli epäreilu ketä kohtaan ja joku teki vähemmän töitä ja toinen ei osaa olla tekemättä ja tekee muiden työt ennen kuin toiset ehtii ja kuitenkin suuttuu siitä ja yks pariskunta suuttuu toiselle ja toiset huutaa toisille ja hirveetä tappeluakin välillä (siis huutamista, ei sentään käsirysyä, paitsi Marion osalta sitten pienemmän saaren rannalla paikallisten kanssa yks ilta/yö). Me aikalailla pysyttiin noista kismoista ulkona. Ihan loppuajasta (syys-lokakuussa) alko pinna olla kaikilla jo niin kireellä, että jotain pientä ärinää ja purinaa, mutta ei mitään sen ihmeellisempää.

No se niistä draamoista. Paikka oli aivan upea. Se on paratiisi ja aivan loistava lomakohde rauhaa hakeville. Sukellus oli ihan siedettävää, ja tietysti Suomeen verrattuna hienoa, mutta ei todellakaan mitään superluokkaa maailman mittakaavassa. Apinoita ja elukoita pyörii ympäriinsä ja yleisesti ottaen paikka on tosi nätti. Muutamassa paikassa tosin roskaa oli ihan hulluna ja pari resorttia tunki jotain shaissee mereen jonkun putken kautta. Kaikki tämä tietysti näkyy myös veden alla. Tollasessa paikassa todella kelpas olla töissä ja ei se paha ympäristö ole lapsellekaan kasvaa :) Hauskaa oli myös se miten paljon Stitchi kasvo tona aikana. Sinne mentäessä se oli vauva vielä ja sit kun lähdettiin niin osas jo kävellä ja höpötti sitä sun tätä ja oli sellanen taapero jo.
Matias kävi sitten vielä sukelluskouluttajan koulutuksen ja tutustuttiin sitä kautta taas uusiin ihmisiin. Sellanen tosi mukava joogaava ja sukeltava pariskunta jenkeistä, Jen ja Lee muodostu sitä kautta kavereiks. Sitten esim. sellanen Hollantilainen jättiläinen, Aksel, joka asuu ison osan vuodesta aina Thaimaassa. Oli toki muitakin, kuten Claire, mutta suurin osa toki muodostu enemmän sellaseks facebook kaveriks. Se oli vähän hassua aikaa, kun Heini oli vielä töissä ja Matias taas teki sitä kurssia toisella puolella saarta. Jotain tosta paikasta kertoo myös se, että jos sitten haluttiin illalla olla samassa paikassa, niin oli joko mentävä viidakon läpi jalan tai sitten veneellä. Muita keinoja ei ollu. Tosin veneellä ei iltasin enää päässy kulkemaan kun vesi laski niin alas. Matiaksen huone oli aika lailla samaa luokkaa kun meillä toisella puolella saartakin. Pieni koppi, jossa oli pieni vessa/suihkuhuone. Very simple. Suihkukin oli hauskasti vaan sellanen putki joka tuli seinästä. Ei mitään erityistä päätä ollu siinä. Mutta toisaalta siinä huomas miten vähän sitä kotonaan tarvitsee mitään ja aika vähänhän siellä tuli vietettyä aikaa kun töitä oli aamu kasista iltaseitsemään ja ruoat syötiin resortin ravintolassa. Heini sai vähän joogailuakin aikaseks ja ehkä innostu siitä pikkuhiljaa enemmän. Matias taas sai työn lisäks tehtyä sellasen videon/lyhytelokuvan siitä, millasta perusmeininki Perhentialla oli 24h sisällä. Ja sitten se sai myös vedenalasen kotelon kameralleen, jolla sit pääsi tekemään sitäkin videohommaa...

Sitä sun tätä...

Niin paljon tapahtu tuona aikana, ettei millään voi muistaa ja kirjottaa tähän edes murto-osaa. Sitä aikaa on myös lähes mahdoton kuvailla hyvin. Oli mahtavaa elää tollasessa ympäristössä vaikka sitten, kun Stitchikin vähän kasvo siitä tuli aina vähän hankalampaa. Tai tuntu siltä, että tarvii vähän enemmän kuitenkin ympärilleen palveluita tai elämää. Kuitenkin oli mahtavaa, että on viettäny aikaa ja eläny tollasessa paikassa ja tohon ajankohtaan se oli kuitenkin paljon helpompaa kuin mitä se enää koskaan tulis olemaan. Jotenkin vaan tuntuu, että toi aika oli tosi opettavaista ja kuitenkin monipuolista. Sitä tuli kuitenkin tehtyä kaikenlaista ja nähtyä ihan eri tyylistä elämää. Esim. pelkästään se, että asu muslimimaassa on jo erilaista, ja sit taas toisaalta kaikki ramadanit ja hari rayat, jolloin ensin porukka paastoaa ja sitten on hullut ruokafestit, on aika kiinnostavia. Montakohan kymmentä ihmistä meitä oli siinä iltasin syömässä saman pöydän ääressä. Sellanen on kivaa, vaikka ei mitenkään edes ihmeellistä.

Aika lailla ainoat ajat pois saarelta oli visa runien aikaan, kun piti käydä ylittämässä Thaimaan raja ja sitten tulla suorilta takasin, että saa uuden leiman ja lisää aikaa olla maassa. Toki me käytiin myös Suomen lomalla siinä pari viikkoa. Mutta Perhentian aikana meidän elämä muuttu toisenlaiseks. Sillon siitä tuli elämää maailmalla, eikä lomailua tai peruskiertelyä. Kyllä tuota aikaa muistelee kuitenkin lämmöllä, vaikka lopussa vähän polla kiristyikin (lähinnä ihmisten takia).

Pienenä yllärinä Matias sai jotenki yllättävän helpolla töitä Suomalaiselta Raya Diversilta kouluttajana Ao Nangista, Krabilta, Thaimaasta. Heini löyti sieltä samasta paikasta vielä sellasen joogapaikan kun Marina Yoga, jonka kanssa se kävi neuvotteluita tanssituntien pitämisestä sen tiloissa ja toki myös joogatunneilla käymisestä. Eli tulevaisuuskin näytti hyvältä ja tuntu kivalta ajatukselta mennä paikkaan, jossa on paljon elämää. Toki Ao Nangin turistimaine mietitytti ja oltiinhan me siellä 2009 käytykin, jolloin ei kovinkaan hyvät muistot paikasta jääny. Mut ajateltiin kuitenkin, että ei voi koskaan tietää miten sitten asuessa viihtyy. Se kun on ihan eri asia kuin vain turistina olo. Saatiin sitten vielä suunniteltua, että mennään käymään viimein siellä Cameron Highlandsillä, joka on sellanen ylänkö Malesiassa, oliskohan ollu jotain reilu pari kilsaa korkeella. Siellä piti meidän tietojen mukaan olla vähän viileää ja isoja tee ja mansikkatiloja ja sellasta vähän alppityylistä arkkitehtuuria. Päätettiin myös, että siitä mennään sit Penangiin (Georgetown) ennen Thaimaahan menoa ja ehkä myös Langkawille, joka on sellanen Malesian Phuket (joskin huomattavasti vähemmän turisteja).

Jatketaankos sitten...

Lopulta, kun lähtö läheni, alko tuntua tosi hassulta. Saarella ei ollu juuri ketään. Turisteja ei pahemmin tullut enää, euroopan lomat kun oli jo ohi ja saarelle pääsykin hieman hankalampaa valtavien aaltojen takia. Matias kävi siinä loppuaikana vielä sellasen EcoDiver kurssin, jossa opetettiin vähän enemmän merenalaisista elävistä ja sen suojelemisesta. Heinillä ei enää sitten töitä ollut vaikka pyöri kyllä paljon siinä sukelluskeskuksessa ja tietysti sitten päätyi tekemään muiden hommia kuitenkin aina välillä. Lopulta viimenenkin sukellusvene roudattiin porukalla rantaan ja alettiin pakkaamaan ja pistämään pakettiin koko sukelluskeskusta monsuunin ajaksi. Hirmu homma by the way, huh huh. Ja vielä keskuksen omistava Anke kun oli paikanpäällä, eikä ole ihan mukavimmasta päästä ja on ERITTÄIN Saksalainen ja kaikilla oli jo muutenkin jo pinna vähän kireellä ja porukka oli tosi väsynyttä, niin se oli vähän sellanen antikliimaksi. Mutta siitäkin huolimatta se loppuaika oli kuitenkin aika rentoa ja vähän haikeatakin. Pakko silti sanoa, että pääasiassa oli hyvä olo siitä, että se oli ohi ja uudet asiat odottaa edessäpäin. Tuntu, että oltiin tultu aika rajoille sen suhteen, että oliko enää kivaa olla vai ei. Joten matkustus tuntu kivalta ajatukselta. Silti ihmiset oli muodostunu ihan tärkeiksikin ja Stitchistä taas oli tullu melkein ku julkkis siellä saarella. Sillon sitten kun lähdettiinkin veneellä pois, siellä rannassa oli iso lauma (ihan oikeasti) huutamassa "MEYA!! LOVE YOU MEYA! COME BACK SOON! BYE BYE!". Se oli hassu fiilis. Stitchi sitten normaalilla äänellään sano "bye bye" kun oli sen oppinut sanomaan tovia aiemmin, ja vilkutteli perään.

Perhentia oli nyt taakse jäänyttä elämää...