Päivän virsi:

-Nopsajalka- "Matkamies"

http://www.youtube.com/watch?v=1blBN_p3CK8

Heti kättelyyn on pyydettävä kaikilta nöyrästi anteeksi törkeää valehteluani. Syksyllä reissuun lähtiessäni mä itsevarmasti kerroin kaikille, kuinka seuraava työvuoro koittaa vasta ensi kesänä. Nyt tilanne kuitenki hieman muuttu. Seuraavana reissunumerona oli nimittäin vuoden hyvä työ. Päästiin mukaan frendini ET:n kautta, kolmen päivän vapaaehtoistyörupeamaan paikalliseen pagodaan eli orpokotiin. ET on ite muutaman kuukauden työharjoittelussa Saigonissa, joten minut, Kimmo ja Jyrki kelpuutettiin mukaan auttamaan. Orpokodissa on pääosin eriasteisesti kehitysvammaisia lapsia, jotka heidän sydämettömät vanhempansa on kylmästi hylännyt kadunvarteen. Suurin osa orvoista kärsii kolmannessa sukupolvessa jenkkimulkvistien sotamyrkyistä, jotka on lamauttanu enemmän tai vähemmän sekä fyysistä että henkistä toimintakykyä. Talosta löytyy vesipäitä, joilla nuppi on jackfruitin kokoluokkaa. Kavereita, jotka satuttaa itseään koko ajan hakaten esimerkiksi päätään seinään. Poloisia, joiden ainoa elämänilo on nähdä kerran päivässä aurinvalo tai kerätä tikkuja maasta. Raukkoja, joilla kädet ja jalkaterät sojottavat kohti taivasta. Ja tietysti läjäpäin sokeita, raajarikkoja ja muita "normaaleja" kehitysvammaisia.

Päivän ohjelmaan kuulu ensin leikkimistä ja ulkoilua lasten kanssa, minkä jälkeen vuorossa päivän suurin haaste, ruokailu. Kun 30-90 minuutin taistelun jälkeen viiminenkin riisin rimpula oli nielastu, koitti päiväunien aika. Meille se tarkotti käytännössä parin tunnin lounastaukoa. Iltapäivällä ohjelma noudatti pitkälti samaa kaavaa ja työpäivä päätty viiden aikoihin. Samalla tutustuttiin Esan duuniamigoihin Tanjaan, Hannamariin ja Kari-te Kidiin. Illat sujuki porukalla aikaa tappaessa ja läpyskää heitellessä. Moroja vaan koko porukalle, oli muikeeta!

Nyt on kolme päivää orpokotia takana ja voin sanoa, että silmät on taas pari tuumaa enemmän raollaan. Suomalaisen hyvinvointivaltion kasvatille näky oli äärimmäisen traaginen. Sodan päättymisestä on yli 40 vuotta aikaa, mutta edelleen se aiheuttaa kamalaa tuhoa ympäri Vietnamia, eikä Yhdysvallat vieläkään oo valmis juuri apua antamaan. Toisekseen, kuinka joku ihminen voi olla valmis hylkäämään oman lapsensa kadun varteen ja kääntämään selkänsä? Nää on niitä elämän suuria kysymyksiä, joihin multa ei ainakaan löydy vastauksia... Noita lapsia muutaman päivän seuranneena ainaki osaa taas arvostaa, et iteltä löytyy pari selvin päin toimivia takajalkoja, kaks kättä ja puolisokeat lepakon silmät. Ainaki tuli edes hieman autettua lapsiparkoja :( :(

Matkalla pois Pagodasta nälkäisiin silmiimme osu jotain hyvin mielenkiintosta. Paikallinen rafla, jonka kyltissä oli kissan kuva. Paikan tarjoilija ei tietenkää puhuna sanaakaa rallienglantia, joten tilaus tapahtu käheällä happobassolla seksikkäästi kiekaisten: MIAU! Jäpälän ilme kirkastu ja pöytään kuskattiin paistettua kissafilettä ja grillattuja ribsejä. Purkkamaisen jäntevän lihakasan sekaan osu myös paloja, joita ei juuri possusta erottais, joten jos se naapurin kusipään kiimahäntä rupee ärsyttämään, ni machete käteen ja mettälle! Nii, ja äipälle terkkuja, kyllä mä kissoista tykkään, mutta kaikkea on kokeiltava, paitsi omaa mummoa ja avioliittoa!

Ennen viimisen weekendin viettoa, käytii Kimmon kanssa sodanaikasilla Cu Chi -tunneleilla, joissa vietcongin Rambot aikanaan mönki ja teki tappavia sissi-iskuja chicagolaisten selustaan. Tunnelit on kolme metriä maan alla ja sen verran ahtaita, et suomalainen korkean elintason vyötärö jäis auttamattomasti jumiin. Meikäläisen pygmin vartalo mahtu just ja just tiukassa syväkyykyssä mönkimään etiäpäin. Tunnelit oli ihan makee kokemus, mutta muutoin paikkaa pätee sama ongelma ku koko Vietnamia. Paikka on niin turistisoitunut, että itsenäisen seikkailijan elintila ja liikkuminen on tehty lähes mahdottomaksi.

Koko Vietnamista jäiki tämän kolmen viikon visiitin jälkee lievähkö paskan maku huulille. Ei missään nimessä nouse lempparimaiden joukkoon. Maa on yksi nopeiten kasvavia talouksia Aasiassa ja koko touhu on täysin verrattavissa Thaimaahan. Molemmissa maissa on mahtavia paikkoja, mutta lisääntynyt matkailu nostaa hintoja, röyhkeyttää paikallisia, pilaa luontoa ja tappaa fiilistä. Sopiikin selvästi paremmin parin viikon irtiottoon ja lomailuun, ei omatoimiseen Folke Westeilyyn.

Nyt onki hyvä hetki jatkaa paikkaan, joka ei koskaan petä. Maailman ground zero, alfa ja omega, Leenu ja Liinu, lihapullat ja muusi... Los Filippiinos, here we come!! Parin viikon päästä toivon löytäväni itteni meren pohjasta... Mielellään happipullot selässä!!