Macheten ostaminen on hankalampaa kuin voisi kuvitella, vaikka olemme jo edenneet pitkän matkaa Kolumbian maata eteenpäin, on valikoima pysynyt harmittavan suppeana. Maan johtava pääsiäis-kaupunki Popayán ei tee tässä suhteessa poikkeusta. Mutta palatkaamme aikaan ennen Herramme ylösnousemuksen juhlintaa ja entiseen maallisen haureuden mekkaan - Medelliniin.

90-luvun alussa Medellinissä (2,5 miljoonaa asukasta) rellesti ja hallitsi eräs Pablo Escobar niminen herrasmies ystävineen valkoisen pulverin parissa. Ja lähinnä näiden velikultien bisneksen sivutuotteena kaupunki nousi kärkisijoille kisassa maailman vaarallisimman paikan tittelistä - yli 4000 murhaa vuosittain, tehokasta! No, Pablo-rukka koki kohtalonsa poliisien luodeista joulukuussa 1993, muutaman vuoden pakomatkansa päätteeksi. Tänä päivänä Medellin on yksi Etelä-Amerikan turvallisimmista suurkaupungeista, mutta kyllä katukuvasta löytyy vieläkin melkoinen määrä kujien anti-sankareita. Toisaalta, mikäpä siinä on kadunmiehen pötkötellessä miellyttävässä ilmastossa "ikuisen kevään" kaupungissa, pää vasten jotakin lukuisista Boteron pyllerö patsaista. Yövyimme aivan ydinkeskustassa Hotel Lintonissa (8 euroa kahdelta) - ruman ulkokuoren sisältä paljastui varsin mukava ja siisti hotelli. Neljä yötä kaupungin melskeessä kuitenkin ajoi meidät hakeutumaan luonnonrauhaan Zona Cafeterialla sijaitsevaan Salentoon.

Saatuamme toisen jalan bussista ulos, oli jo paikallinen pikkupoika nykimässä meitä hihasta torin laidalla sijaitsevaan, vanhan matamin omistamaan majataloon. Kodikkaan - joskin hieman homeen ja ureantuoksuisen - majamme naapurissa oli varsin viihtyisä vanhoja kolumbialaisia savikiekkoja soittava kapakka. Itseasiassa niin viihtyisä, että päädyimme nauttimaan pullon rommia kera eräiden oluiden. Loppuilta kuluikin sitten kulkukoiria halaillessa.

Seuraavana aamuna Jussi oli siirtynyt katukoirista halailemaan vessanpönttöä (ruokamyrkytys), jonka ansiosta eilisen illan kunnianhimoinen suunnitelma Valle de Cocoran haltuunotosta oli jo siirtyä haaveeksi. Mutta mitäpä vielä! Vanhoina ruokamyrkytyspioneereina keräsimme itsemme ja päädyimme vaeltamaan 10 km ehkä eräissä hienoimmista maisemista ikinä. Palmujen, havupuiden, peltojen, viidakon, vuorten ja lehmien harmoonista sekamelskaa voi ehkä kutsua jokseenkin ainutlaatuiseksi. Myös Salento itsessään on aivan viehättävä pikku-kaupunki värikkäine taloinensa ja tuoreine puro-taimenineen.

Seuraava pysäkkimme oli huumekartellista (Pablon pahin vihulainen) ja kauneusleikkauksista tunnettu 2,2 miljoonan asukkaan Cali. Leikeltyjen friikkien ja järjestäytyneen rikollisuuden pysytellessä visusti piilossa totesimme Calin olevan melko tylsä perus-kaupunki. Tosin mainittakoon eläintarha, jonka (jätti)saukot onnistuivat ainakin tilapäisesti täyttämään huumelordien puutteen sydämiimme jättämän aukon. Majoituksesta kylläkin pitkä miinus (Calidad House, 13 euroa kahdelta): se on vaan ihme kun ihmisten on pakko laulaa ja puhua politiikkaa (siis varsinkin kun ovat väärässä) kello 5.30 aamuyöllä. Kirotut hipit! Myös hostellin henkilökunnalle tekisi pieni matematiikanperusteiden kertauskurssi hyvää.

Kalkinvalkoisten imperialistishenkisten talojen täyttämään Popayániin saavuimme toissapäivänä. Syy oli sama kuin tuhansilla muilla hartailla kristityillä: täällä on parhaat pääsiäs-bakkanaalit. Eipä sitten muuta kuin palmunoksat viuhumaan ja kujille...