No hoi!

Julkaistessani uutta blogipäivitystä luin viimeksi julkaisemani. Kappas vain kuinka monet asiat siellä olivat mielessä pyörineet ja mihin on polku vienyt! Helsingin katuojaan ja allikkoon. Käpylään muutan vielä.

Luulin olevani hukassa. Mutta en suinkaan ole. Nämäkin asiat olin jo hyvissä ajoin huomannut itsessäni ja kirjoittanut soljuvaksi runoksi elämästäni. Kävi nääs yllättäen niin, että itkin vielä hetki sitten sitä, että kadotin juureni! Juuri kun ne olin löytänyt! LapinMaasta. Hohoo. Nyt nauran itselleni.

Juurettomuus on viime aikoina aiheuttanut ryppyjä otsalleni. Hommia mietintämyssylleni.. Reissasin Ylläksen talven jälkeen pari kuukautta onnellisena ajatellen, että minulla on koti johon palata. Kunnes huomasin, tilanteen muuttuneen. Mulla EI ollutkaan ikävä kotia! Kävin kokeilemassa, menin Lompoloon. Elämä siellä tuntui hyvältä. Mutta jotakin siitä puuttui. Se palo.

Saavuin etelään, johon en tunne kuuluvani, mutta jossa mulla on yllättäen hyvä olla. Täh siis Mitäh!?

Niin kuin vanki on poika etelässä pohjoisen!

Miksi minun siis täytyy kulkea yhä edelleen, vaikka löysin kodin. Eikö minun ole aika jo rauhottua, perustaa perhe ja tehdä töitä?

En usko enää että löydän jotain parempaa paikkaa tai suurempaa onnea jostain muualta. En pakene mitään sellaista, jonka jätin taakseni. Elämäni tehtävä on irroittaa. Takertua hetkeen. Voimaantua ja juurtua. Ja uskaltaa irroittaa. Hypätä tuntemattomaan. Olin sitten paikallaan tai liikkeessä. Tutussa tai tuntemattomassa.

Tiedän, että menen lappiin sitten kun mulla on sinne ikävä. Nyt mulla ei ole. Se tunne ja muisto kantaa. Tuntureille istumaan voin palata koska vain. Tällä hetkellä riittää, että menen sinne mielikuvitukseni voimin.

Uusi elämäni lanka on se, että en lähde paikasta silloin kun minua ahdistaa tai joku asia on kesken, joku kela rullaa vielä. Lähden kun minun on hyvä. Ja osoitin siitä voimani viime keväänä Lapissa kun jäin! Ja itkin itkuni.

Uskallan toteuttaa unelmani. Ja mulla on vielä monta unelmaa toteuttamatta. Unelma kerrallaan. Oon halunnu pitkään Espanjaan. Pian opiskelen lisää kehoni anatomiasta. Kohti ruskeaa vyötä meen.

Olen itseni pahin vihollinen.
Siispä itken vielä monet itkut.

Hyppy tuntemattomaan kuva otettu green beltin jälkeen ahvenanmaan kallioisella rannalla. Kiitos Minna Aalto!