Jätin tunturit taakseni tässä yhtenä päivänä. Ajellessani kohti uutta määränpäätäni, niinkin etelään kuin Pelloon, jotain kolahti sisälläni.

Lapin henki.

Lumikinokset tien vieressä pienenivät. Astuin kesän kynnykselle.
Tästä on enää lyhyt matka siihen, kun koivut ovat hiirensilmuilla.
Linnut visertelee keskellä yötä eikä pimeäkään tule enää kuin pahvilaatikossa.

Pian tai jo nyt heti saa toppatakin vaihtaa bikineihin ja villasukat paljaisiin varpaisiin. Vihdoin! Mitä ihmeitä tuo keltainen pallo saakaan aikaiseksi!

Samalla kirpaisee valkoisen tienoon vaihtuminen ensin harmaaseen toukokuuhun, joka myöhemmin muuttuu kesän lyhyeksi ja ytimekkääksi vehreydeksi. Lumivaipan valo ja pehmeä kosketus on koodattu syvälle sisimpääni. Tiedän sen nyt AIVAN liian hyvin.

Jos sen unohdan, olen Tyhmä.

Julistan sen tässä kaikkien kuullen ja minua SAA huomauttaa asiasta.
Jos uskot, että olen unohtanut juureni, nasauta ja jymäytä. Ehkä tulen järkiini.
Älä kuitenkaan syyllistä ja yritä turhaan omaa maailmankatsomustasi mulle usuttaa. Minun on tehtävä omat virheeni ja minun on kuljettava oma polkuni. Se voi viedä minut vielä kauaskin vaikka tulen kaipaamaan. Aina.

Ja palaan. Aina.

Tyttö voi lähteä Äkäslompolosta. Mutta Äkäslompolo EI lähe tytöstä. Se on ikuistettu minun kehoon ensimmäisen tatuoinnin muodossa. Jos sammun Helsingin yössä, minut saa palauttaa jalkaterässä olevaan komeaan numeroyhistelmään, 95970. Postinumero, joka kuuluu maailman hienoimmalle kodille. Äkäslompololle. Kiitos Tiia, Liisa, Saana ja Robert. Sekä Hanne.

Täällä Pellossa tajusin, että Lappi on laaja. Jo näinkin etelässä on eri meininki ku tuntureilla vaikka päällisin puolin sama. Puhuthaan hoota, porot on liikenteenvalvojina (ai mikkä liikennevalot?!), vastaantulijat nostaa jo kaukaa kättä. Talot on ripoteltu sinne tänne pellon laioille. On puhasta ilmaa ja tillaa hengittää. Kun vain muistaa hengittää.

Sydän jäi jälleen tuntureille. Ihan mielellään sen sinne piilotti. Meen hakeen sitten kun sen aika on.

Nyt on aika tanssin. Lavatanssit ja parisuhdetanssit saa ootta vielä hetken.
Päätin mennä tavalla tai toisella Etelä-Ruottiin ens viikon aikana.
Siellä on elämäni tarkotus.
Seuraava askel omalla polullani, joka pitää minut tasapainossa.

Se on Nia.
Sininen Vyö.
Huudan.
JES!

After all mulla on vielä unelmia.
Ja voin ylpeänä todeta, että elän unelmaani joka päivä.

Joku on joskus sanonu että oon ittepäinen. En allekirjoita.
Muuten vaan on tehtävä asiat just niinku ei kukaan muu. Omalla tavalla.

Sielu kaipaa edelleen kotia. Rauhottumista.
Elämä jälleen autoon pakattuna.

Onko tässä joku ristiriita?

On asioita, joiden luokse täytyy mennä, koska ne ei tule minun luokse.
On asioita, joita kaipaan silloin, kun olen paikallani.

Joten meen.

Katson mihin asti tällä kertaa jaksan vipeltää.
En halua jämähtää.
Tulla kyyniseksi, joka ei uskalla, koska tässä on ihan hyvä näin olla.
Joskus sekin riittää, I agree!
Vaan ei aina.

Olen luvannut itselleni muutamia asioita.
Mulla on raamit.
Nyt harjoittelen kuinka hyvä olen sitoutumaan.
Matkustamisen monet kasvot.
Omien totuttujen tapojen rikkominen.

Beginner´s mind.
With each new step.

2D.
I love you.