Kokkola - Helsinki - St Petersburg

Odotettu aamunkoitto synkässä kotikylässämme. Synkkyydestä huolimatta mieli on kirkas, kuin
Altian pullotuote. Satojen työtuntien, hermoja kiristävien viisumisäätöjen ja muiden fiksausten
jälkeen kolmen hengen uljas retkikuntamme on päässyt vihdoin lähtövalmiuteen.

Jo matkalla pääkaupunkiimme havahduimme siihen tosiasiaan, että emme tienneet mistään mitään. Kämppä
selattiin nopeasti Lonely Planetista tai Googlesta. En edes enää muista. Mitään ei näköjään ole
opittu aikaisemmista kerroista, sillä taustatyö on jäänyt minimiin ja reissuun lähdettiin taas ns.
pystymehtästä. Siitä huolimatta naamalle iskostunut kestohymy ei meinannutkaan hyytyä.

Matka Pietariin lähti liikkeelle Tennispalatsin edestä. Pyrittiin isoon venäläiseen bussiin, mutta
meille viitattiin hyvin selkeästi kinttaalla. Päästiin kuitenkin ehtaan marshrutkaan, eli minibussiin,
kun joku Svetlaana meitä tuli hihasta repimään. Tämä lysti kustansi meille 20 liittovaltion
rahayksikköä. Matka oli muuten miellyttävä, mutta taukoja oli koko matkalla vain kaksi. Tämä tietysti
jännitti suunnattomasti retkikuntamme kahta jäsentä, ml. itseni, jotka kärsivät virtsarakon kroonisesta
yliaktiivisuudesta. Konflikteilta kuitenkin vältyttiin.

Rajamuodollisuuksista oli ennakkoluuloja, mutta ylitys sujui yllättävänkin liukkaasti. Kiitos
kuskillemme, joka osasi onneksi muutaman sanasen englantia. Ylityksen jälkeen ensimmäiset havainnot
osuivat teiden kuntoon ja keskinopeuksiin. Väylät vaatisivat pikeä tonnitolkulla, mutta tästäkin
huolimatta keskinopeudet olivat huomattavasti korkeammat kuin Härmän puolella.

Univelkojen vuoksi oli yritettävä saada hieman unta kuulaan matkalla, mutta tuo jäi kyllä haaveeksi
jakomielitautisen kuskin ja surkeakuntoisen maantien johdosta. Pietariin saavuttiin alkuillasta
onneksi vielä valoisaan aikaan. Marshrutka stoppasi ihan ytimeen kahden päätien risteykseen, josta
retkikunnan suunnistusvastaava vänrikki Torppa sai välittömästi vainun lähimmästä majapaikkavaihto-
ehdosta. Kuski huikkasi perään vielä vittuilevaan sävyyn "good luck".

Päästiin hostellille arviolta vartissa ja tsekattiin itsemme sisään. Huomattiin, että ajan rakenne
eroaa huomattavasti kotipuolesta. Kiire ei tunnu olevan mihinkään, mikä hajotti hieman väsynyttä
ja nälkäistä matkamiestä. Lähdettiin tekemään pieni kävelytouri Nevsky Prospektille, eli Pietarin
pääkadulle. Saatiin seuraavanlaisia havaintoja:

1. Kaikki puhuvat venäjää ja vain venäjää.
2. Noin yhdeksänkymmentäkolme prosenttia kadulla vastaantulevista naisista on todella kauniita,
pukeutuu tyylikkäästi ja käyttää korkoja. Kotimaassa tämä vastaava prosenttiluku on arviolta
seitsemän huitteilla. Feministiliitto ja muut vihaajat vihatkoon, tilastot puhuvat puolestaan.
3. Autot ajavat kaupunkikuvassa todella lujaa ja autokanta on todella kahtiajakautunut. Täysin pommia
Ladaa ja Ferrareita lipuu ohi jatkuvalla syötöllä, puhumattakaan kaksikerroksisista Hummereista.
4. Kaikki muu on Suomen hinnoissa, paitsi alkoholi ja rööki.

Pari päivää kierreltiin melkoisen intensiivisesti kaupunkia metroilla ja tärkeimmät "pakolliset"
nähtävyydet on nyt nähty. Yöelämääkin koitimme katsastaa, mutta bongaamani yökerho oli täysi floppi.
Peukkukyydit tuntuvat olevan Venäjällä todella yleisiä ja näitä kansankielellä pimeitä takseja mekin
hyödynsimme ennakkovaroituksista huolimatta niiden edullisuuden vuoksi.

Poppoomme kolmas jäsen, joka kulkee nimellä Risto, on onnistunut aiheuttamaan suurta tilannekomediaa.
Tämä joko rikkaan tai tyhmän näköinen mies onnistuu aina saamaan paskimman diilin kaupoissa ja
jollain tavalla nolaamaan itsensä sosiaalisessa kanssakäymisessä. Jouduimme ensimmäisenä iltana
Pizza Hutiin syömään, koska paikallista ruokaa tarjoavien ravintoloiden annokset eivät raavaita
pohjalaisia kupujamme riittävästi ravinneet. Herra "Meat toppings" Karhula tilasi hätäpäissään
pizzansa päälle kuusi eri lihaa, joka aiheutti seuralaisissa ja nätissä tarjoilijatytössämme
hallitsemattoman naurukohtauksen. Kyyppari joutui poistua paikalta tilanteen johdosta ja palasi
viiden minuutin kuluttua kolmen oluen kanssa edelleen leveä virne naamallaan. Vastaavanlaiseen
palveluun ei olla vielä toistaiseksi törmätty missään. Miesparka yritti vielä lopuksi kiittää
tarjoilijaa venäjäksi, mutta sai aikaan vain epämääräistä möngerrystä ja lisää hilpeyttä.
Ravintolasta poistuttaessa kuului katkeransävyiset sanat: "pitikö tuokin nyt mennä munaamaan."
Mies on onnistunut naurattamaan enemmän naisia parin päivän aikana Pietarissa, kuin kuluvan vuoden
aikana kotikaupungissa. Rohkenen kuitenkin väittää, että karismalla ja sujuvalla supliikilla ei
ole asian kanssa minkäänlaista tekemistä.

Kolmen päivän kokemuksella on karissut suuri liuta ennakkoluuloja venäläisistä. Ihmiset tulevat
juttelemaan kadulla, neuvovat mikäli vain suinkin osaavat ja mikä parasta, eivät jumalauta neuvo
jos eivät oikeasti tiedä! Valtava kielimuuri vaan estää kunnon kontaktin saamisen paikalliseen väkeen.
Englantia puhutaan todella heikosti ja emme laiskuuspäissämme tietenkään juuri venäjää ole opiskelleet.
Erilaiset käsimerkit ja elekieli, sekä kynä ja paperi ovat tulleet enemmän kuin tutuksi lähipäivinä.
Olemme onneksi saaneet aikaiseksi aloittaa kyrillisten aakkosten, yleisimpien sanojen ja lausumisen
opettelun, jotta elämämme helpottuisi täällä edes hieman. Vihdoin ymmärrämme mitä marshrutkakuski
tarkoitti onnea toivottaessaan.

Aikarajoitteiden vuoksi siirtyminen Moskovaan on tapahtuva jo parin päivän vierailun jälkeen, vaikka
tässäkin miljoonakaupungissa olisi valtavasti nähtävää. Hyvät fibat! Tännehän voisi tulla uudelleen.