9.3.2009 Quito, Equador

Palataanpas Nepaliin. Vuorossa oli siis maailman köyhimpiin valtioihin kuuluva pinta-alaltaan maailman korkeimmalla sijaitseva valtio Nepal. Siellä meitä odotti yhteinen ystävämme Tomppi Kati-vaimonsa kera Kathmandussa. Ja olipas mukava nähdä tuttuja. Kathmandu ei ollut läheskään niin likainen kuin Kalkutta, vaikka sielläkin välillä ilma oli vähän huonolaatuista. Roskia ei niin paljon kaduilla, kun ihmiset ovat siellä hieman alkaneet ymmärtämään puhtauden päälle. Maaseudulla sitten taas samaa s***tiä. Kathmandu kaupunkina kiehtoi minua jonkin verran, mutta Villellä oli aikamoinen kiire vuorille, joten sinne sitten muutaman päivän jälkeen heti lähdettiinkin. Lennot siirrettiin myöhemmäksi heti, jotta olisi aikaa sitten hengailla Tompin kanssa Kathmandussa ja käydä hänen suosittelemiaan mestoja läpi. Kaupungissa ja sen liepeillä kun oli varmaan viisi eri maailmanperintökohdetta, niin mulle se nosti Unescomatkailijan tuntosarvet pystyyn heti. Tosin myöhemmin Tomppi kertoi, että ehkä ne oli siksi suojeltu, että muuten paikalliset olisivat vaan ehkä raivanneet niitä ja pistäneet omat pakaasinsa siihen pystyyn. Että näin. Hyvä kuitenkin, että maalla oli ollut sellainen kuningas, joka perusti kansallispuistoja ja oli mukana junailemassa Unescon suojelusta kohteille. Teki se kyllä paljon pahojakin, mutta se on toinen tarina, jonka voit katsoa vaikka Googlesta!

Ville tuota Annapurna Sanctyary trekkiä tuossa on hehkutellutkin ja kertoillut parhaat palat, mutta palaan itse muutamiin asioihin, joita näen tärkeäksi kertoa. Ja niistä suurin osa on ominaiseen tyyliini täysin asiattomia ja turhia. Mutta eiköhän se ole hyvä juttu? - Tahan kommentoin itse, etta Villen juttu tulee myohemmin, kun on ollut tuossa kiireinen.-

Trekkiä ei valmisteltu ihan hirveästi ja päätökset piti tehdä oikeastaan yhden illan aikana. Meitä oli riivannut nuo taudit ja kunto oli ihan pohjalukemissa. Aika huonot lähtökohdat trekkauksen alkuun. No, meidän piti mennä suhteellisen rauhallisesti ylös ja tulla reippaammin alas. Kuinkas sitten kävikään…?

Pokharaan saavuttaessa mulla oli jo kuumeinen olo, joka varmaan johtui neljän tunnin yöunista ja todella pomppuisesta matkasta Kathmandusta Pokharaan. Ja meillä on kuitenkin hyvä bussifirma, jota V jo suosittelikin. Päätettiin ottaa opas, jos näyttäisi siltä, että jommallakummalla on ongelmia, niin ei mene sitten molempien trekki pieleen. Ja itseäni siinä ajatteli kyllä aika paljon myös ja astmaattisia taipumuksiani. Se oli kuitenkin hyvä juttu, eikä niin hirveän kallistakaan. Navigointiin opasta emme kyllä olisi tarvinneet ja enemmän Dan-oppaamme eli Auckroyd kuten hänet nimesin oli seuraa reitillä.

Aamulla Pokharasta näkyi utuisesti vuorille ja fiilis nousi todella korkealle. Tuonne oltiin sitten menossa. Taksilla reitin juurelle ja siinä aamupala. Sitten alkoikin ihan totaalinen helvetti meikäläiselle eli tunti pelkkiä kiviportaita ylös. Piti olla 45 minuuttia ja olihan se rankkuus tiedossa. Kirosin kaikki vatsataudit, ne muutamat laiskat kerrat kun sali tai uinti jäi väliin, matkalla juodut kolat ja nakerretut sipsit sekä patukat. Aika monta muutakin asiaa ja se oli vasta alkua. Kamppailu surkean kunnon kanssa oli karautettua alkuun.

Loputtomalta tuntuneet portaathan eivät olleet tulevaa reittiä ajatellen edes ne pahimmat, mutta ottivat kyllä luulot aika hyvin pois. Ostin portaiden jälkeen puisen vaellussauvan eli ns. tukidildon, jolla nimellä sitä hieman leikkisästi itselleni kutsuin. Siitä oli oikeasti todella paljon apua silloin ja myöhemmin. Sellainen sauva jostain puskasta myöhemmin oli ilmestynyt Villenkin käteen. Hän ei halunnut maksaa. Maksoihan minä omastani peräti 20 senttiä.

Kaikki tuo alun sadattelu ja itsensä, Himalajan ja äiti Teresan kiroaminen vaihtui suun loksahtamiseen, kun saavuimme Dampukseen eli ensimmäiseen kylään. Pilviä ei ollut ehtinyt kerääntyä vielä ollenkaan vuorille (iltapäivät aina pilvessä, siis ne huiput, ei me) ja näky oli todella majesteetillinen. Vuoret olivat tulleet jotenkin meitä lähelle ja avautuivat edessämme suhteellisen vähälumisina. Etenkin Mt. Fishtail eli Macchapudre oli vaikuttava. Sitä sanotaankin maailman kauneimmaksi vuoreksi. Ja vaikka kauneus on katsojan silmissä, niin tämä oli nyt reilusti rakkautta ensi silmäyksellä ihan pinnallisesti ulkonäen perusteella. Sisäinen kauneus on Kalanpyrstöllä varmasti kovin kylmä, kivinen ja ahdas. Tästä pisteestä myös minä näin yli kahdeksan kilometrisen Annapurna ykkösen Annapurna Southin takana häämöttämässä. Sinä ei juuri muuten näkynyt. Ja kaukana idässä häämötti myös toinen kasitonninen, joita yhteensä nähtiin kolme tuolta alueelta. Kalanpyrstö muistutti tuosta paikasta katsottuna aika paljon Matterhornia Alpeilla tai Zermattia kuten italiaanot sanovat. Kalanpyrstö aukesi vasta, kun pääsimme lähemmäksi.

Kamera alkoi laulaa iloisesti. Ja se todellakin lauloi, sillä Villen järkkäri oli jotenkin Kathamdussa mennyt rikki automaattitarkennuksen osalta ja se piti ja pitää edelleen hirveää raksutusta, kun sen laittaa päälle tai pois. Tai koittaa tarkentaa. Mutta onneksi kuvia pystyy ottamaan vielä ja tästä ohestakin näette varmasti, että kuvat kertovat enemmän kuin Lasse Pöysti. Ja se on paljon se.

Edessä oli ylämäkeä kyllä, mutta ei ihan niin paljon portaita ja matka sujui jopa välillä jutellen. Portaissa ei sykkeen tason takia paljon small talkkia oltu vedetty. Tai minä en ollut. Jestas sentään mihin ihminen itseään oikein laittaa. Siinä mentiin komioissa maisemissa ylös kahteentuhanteen syömään lounas. Siellä tarjoilijatytöllä oli iloinen palveluhymy ja myös hieman oudosti miehille niin tyypillinen työmiehen hymy. Teki melkein mieli antaa vähän jotain narua tai Villen vyö, kun omaa ei ollut mukana. Lounaslepo tuli tarpeeseen, sillä olin aika viimeisillä voimilla tullut viimeiset portaat ylös tuohon pikku-Deuraliin. Valkosipuli auttaa kuulemma vuoristotaudin ehkäisyssä ja sitä vedinkin joka ruualla. Aika kössiä oli itsetehtyyn verrattuna, nimittäin se oli mausteista vettä. No, eiköhän se pidä miehen tiellä. Kevään trendeihin kuuluu myös hikiset vaellussukat kuivumassa ruokapöydällä ja Meindelin Foam memoryn kuivattaminen auringossa (vaelluskengät, erinomaiset!). Jotkut sanoo, että älä ota kesken vaelluspäivää kenkiä pois jalasta, mutta se on kyllä kukunkukkua. Sukat on hyvä kuivata välillä ja kengät kanssa. Ei tule rakkoja. Mulle koitti hieman tulla, mutta toi kuivattaminen taisi tehdä temput niille rakkolaisille.

Jos portaat ylös olivat minulle hankalia, niin Deuralista alkaneet aivan hirveät portaat alas n. 500vertikaalimetriä olivat sitten Villelle vähän polvikiukkuilevat. Ja kyllähän se munkin polvi alkoi muistuttaa sijaisevansa tuossa hieman lantion alla reiden jälkeen. Aikamoista vuoristorataa oli tuo ensimmäinen päivä, sillä lähdettiin 1100 metristä, noustiin syömään 2100 metriin, laskeuduttiin siitä 500-600 metriä ja noustiin yöksi taas takaisin 1800 metriin. Ja nuo on siis korkeuslukemia ei matkoja. Matkamääristä on hankala sanoa mitään. Mutta me menimme kovaa kyytiä, sillä ensimmäinen ja toinen päivä olivat yhdeksän tunnin päiviä ja suunniteltua välihengauspäivää ei sitten ikinä pidetty. Ja sehän kostautui mulle ja itse asiassa loppujen lopuksi kai molemmille.

Aamulla herättiin varhain, kun sää oli parhain ja ihailtiin kuinka yöllinen käsittämättömän lähelle kirkkaana ilmestyvä tähtitaivas oli vaihtunut aamuauringon heijastukseen vuorilla. Kauas olivat pilvet karanneet ja Annapurnan kuninkaat olivat, taas, majesteetillisia. Koitan olla käyttämättä tuota sanaa enää. Näkymät olivat kuitenkin kuin jostain kuvakirjasta Himalajalta. Punertava vain vasta vuoren huipuille laskeutuva valo oli maagista. Jotain selittämättömän upeaa on noissa auringonnousuissa ja tietenkin niissä laskuissa. Onhan se Suomessakin luonnossa aivan upeaa, kun luonto herää eloon ja auringon säteet alkaa leikittelemään puitten lehdillä ja valaisevat kastepisarat kielon vihreillä käsillä. Täällä vaan erilaista. Pikkuhiljaa aurinko sitten alkoi valaisemaan pengerrettyjä riisipeltoja ja kesti todella kauan ennenkuin lämmittävät säteet pääsivät valloittamaan vuorten varjoisammat seinämät. Ja aurinko myös painui vuorten taakse aika ajoissa myöhään iltapäivällä, kun vuoret tulivat tiellä. Oli tuo nepalilainen aurinko vahvasti iltauninen ja aamunvirkku. Vähän kuten minä en ole. Mutta jännää kyllä, sitä oli Honkasalokin jäpittämässä aamupalalla jo seiskan aikoihin joka aamu ja siitä sitten aina eteenpäin. Ja illalla ennen kympin uutisia nukkumaan. Parhaimmillaan taidettiin mennä kasilta nukkumaan. Oli päivän vaelluksen jälkeen ihan sippi. Fried rice, momot tai dal bahtia naamaan, vähän juttelua muitten trekkareitten kanssa ja untuvapussiin sleepy sleepers sitten vaan. Eikä niitä muita trekkaajia ollut ihan hirveästi tässä low seasonin aikana liikkeellä.

Ruoka oli monesti aika ansaittua ja hyvää. Momot oli sellaisia välillä tiukastikin maustettuja kasvis- tai lihannyyttejä taikinaan käärittynä ja upporasvassa sitten paistettuna. Dal Bhatia veti kantajat ja oppaat ja se oli kuin ugali kenialaisille. Eli riisiä kaikenlaisten sivutuotteiden kanssa. Ja paikalliset veti sitä kuin amerikkalaiset burgereitaan puistokisoissa. Siis aivan käsittämättömiä määriä. Meillä bhatin dali jäi yhteen kokemukseen, kun oli niin jorman vahvaa tuo setti. Myöhemmin maistettiin ihan ok bhatia Chitwanissa. Paikallinen Milk tai Masala tea oli aivan käsittämättömän hyvää tälläiselle teen juojalle. Vedin aika monta kuppia päivässä, aamupalalla, päivällä, ip ja illalla pari kuppia. Öisin tuntuikin olevan hieman eturauhasvaivoja. Siis oli aina aika kylmä ja myös korkeus laittaa aineenvaihdunnan tiukille. Joka yö sitä sitten jompikumpi heräsi ja toinen totesi, että voisihan tässä itsekin kepillisen heittää. Eli kyllä tropiikin lämpö vaihtui aika vahvasti kekkosen yöpakkasiin. Päivisin kyllä piti pistellä rasvaa iholla ja shortsit ja t-paita oli asusteena. Tauoilla tosin aina soft shell päälle.

Taas näyttää teksti hieman hyppivän ja en ala tuosta varustelusta kirjoittaa sen enempää, kun Ville siitä kirjoittelee kuitenkin. Se juttu taitaa tulla hieman myöhemmin, kun herra alppihirvi on tällä hetkellä aklimatisoimassa itseään Cotopaxin reissua varten. Mulla on tälläinen laiskajaakkovaihe menossa pienellä koti-ikävällä varustettuna. Ja jet lag on ollut ekaa kertaa elämässä kova. Tästä myöhemmin.

Päivät meni siinä vaeltaessa kuviolla seuraava: Mulle oli aamut aina tosi vaikeita, kun en ole aamuihminen. Ihan joka paikka tukossa ja tuntui kun sydän olisi hyppinyt trampoliinilla. Siitä sitten lounaan jälkeen alkoi homma toimia vähän paremmin ja illalla vetelin yleensä ihan täysillä. Toisena päivänäkin edettiin vielä yksi kylän väli, vaikka oli jo pimeä tulossa. Ne vikat portaat olikin kyllä sellaiset, että taisin Villelle heittää hieman keskimmäistä sormeakin jossain puun katveessa, kun alkoi kone piiputtaa totaalisesti. Pipo päässä, buffi kaulassa, shortsit ja ihan järkyttävän kylmä, jos hetkeksikin pysähtyi. Vettä meni tuollaisina päivinä varmaan kuusi litraa.

Tuli mieleen, että eiköhän Elixia voisi ottaa tarjottimelleen myös viikon kestävän steppitunnin. Siinä saa pakaralihakset kuntoon! Ja täytyy varmaan pyrkiä Step-up-dancersseihin. Nyt on step hallussa ja rytmitaju. Enää pitäisi osata sitten tanssia ja mielellään olla homo. Taitaa jäädä väliin toi kuitenkin.

Kolmantena päivänä noustiin sitten taas vielä korkeammalle, tai se tässä kai vähän idea olikin. Olin etukäteen hieman pelännyt tosissaan mitä koko hommasta tulee, mutta kolmas päivä oli mulle tosi helppo ja mm. kehitin portaiden alasjuoksutyylin. Eli vatsavyö tiukalle ja olkapääremmit löysälle ja sitten juostiin portaita alas nopeasti. Edelleen piti mennä ylös alas. Kävi jopa niin, että jouduin odottelemaan Villeä ja Dan-sania yhdessä kylässä. Oli kyllä ollut aika vahvasti toisinpäin aiemmin. Kolmannen päivän iltana oli tosi hyvä olo Himalajan kylään saapuessa ja kaikki ne ennakkoluulot siitä, että ei onnistu tuonne 4 tonniin kiipeäminen, olivat haihtuneet. Oltiin kuitenkin jo melkein kolmessa tonnissa. Kunnes sitten, kävin suihkussa, joka oli taas todella kylmää (nimekkeenä hot shower…), laitoin uskolliseen tyyliin teknisen kerraston, soft shellin, untuvatakin ja kuoriasun päälle ja olin silti ihan horkassa. Olo alkoi olla hieman hassu, mutta se kylmyys tuntui olevan päällimmäisenä.

Aamulla sitten alkoi huimata ja särkeä päätä sekä aamupala lähinnä yökötti lautasella. Ei ollut ollenkaan mainio olo ja kylmyys tunki edelleen läpi kropasta. Pakkohan sitä oli kuitenkin lähteä eteenpäin ja siitä ei tullut mitään. Kävelin hetken ja pidin tauon, kun henki ei kulkenut ollenkaan. Taukoja piti pitää koko ajan. Tein Danin kanssa kannattavan vaihtokaupan eli rinkka vaihtui Dan pikkureppuun. Silti koko homma tuntui aivan tervan juomiselta. Ja samalla kun Ville meni reipasta kyytiä eteenpäin, tosin hieman flunssa oli Villenkin hiipimistä hidastanut. Ajattelin aamulla, että koitetaan seuraavaa kylään, joka oli pari-kolmesataa metriä korkeammalla, mutta se vaihtui siihen, että noustiin 3100 metriin sellaisen luolan suulle, Hinku Cavelle ja jäin siihen hengailemaan ja odottelemaan mitä kroppa sanoo. Maisemat olivat upeat siitä paikalta ja aurinkokin alkoi nousta lämmittämään. Hengittämiseen piti vaan keskittyä ja ilmanottoa täydentää lisähengittämisellä. Tämä korostetun hengittämisen tarve oli ollut jo alemmissakin kylissä esillä iltaisin, mutta Himalajalla sitä piti tehdä tosissaan. Hinkulla homma meni pahemmaksi ja oli pakko istua, kun maisemat hieman heiluivat, jos koitti liikkua äkkinäisesti. Aklimatisointiin kuuluu olennaisena osana rauhallinen persoonallinen tahti ja itsensä tarkkailu. Jos oireita alkaa ilmenemään, niin ainoa keino parantaa alkava vuoristotauti, on laskeutua alaspäin. Reilustikin tarvittaessa. Tätä korkeuteen tottumista voi edistää käymällä päivällä ylempänä ja laskeutua yöksi takaisin lähtökorkeuteen. Sitä koitin tehdä Hinku Cavelle. Takaisin Himalajalle laskeuduttiin, otin suuntaa antavan päiväunet ja tein karun päätöksen, joka myöhemmin ajatellen oli todella järkevä ja hyvä päätös. En pääse ylöspäin ja minun pitää laskeutua ainakin seuraavaan alempaan kylään, jotta olo helpottuu. En kuitenkaan halunnut, että Villen homma menee pipareiksi ja vaadin, että opas menee Ville mukaan, jos sitten hänellekin sattuu jotain, niin yksin ei voi olla. Ville vannotti minua, että hakeudun johonkin porukkaan vaeltamaan alaspäin. Lupasin yrittää ja siinä kohtaa tiesin, että mielellään kävelen yksin, kun saa olla kaksin vuoriston kanssa.

Siinä tehtiin suunnitelmaa sitten hetken ja mietittiin missä nähdään ja miten saadaan viestit kulkemaan. Kello oli jo aika paljon, joten molempien piti lähteä eteenpäin, jotta ei pimeä yllätä. Otsalampun valossa ei ollut kovin turvallista kulkea, sillä pahimmillaan vaelluspolut liikkuivat jyrkänteen reunalla niin, että polku saattoi kaventua jopa 40 sentin kapoiseksi hetkeksi ja vieressä oli satasen tai enemmän pudotus kivikkoon tai alla virtaavaan kuohuavaan koskeen. Ei siinä pyörryttäminen ja harha-askeleet kovin hyvä poliittinen ratkaisu olisi. Se on jännä, että sitä mietti vasta myöhemmin, että aika vakaasti pitää liikkua. Mutta maisemat veivät mennessään ehkä.

Takaisin suunnitelmaan. Sovimme, että jätän Villelle ja Auckroydille viestijä tiettyihin paikkoihin tietyissä kylissä, jossa kerron miten on mennyt ja mitä suunnittelen eteenpäin. Viestejä oli hauska kirjoittaa ja varmaan lukeakin, kun en tietenkään tyytynyt perus poikien ala-aste aineeseen, vaan vetäisin aina vähän ruuneperiä. Ville oppaineen lähti ylös ja minä lähdin yksin alas ja päätin ottaa rauhallisesti ainakin alun, koska olo oli heikko. Oli aika karua erota siinä kylässä, mutta niin se oli mentävä. Kello taisi olla hieman jälkeen kolme, kun lähdin alaspäin. Siinä piti olla parin tunnin tiputtelu alas Dovanin kylään läpi maagisen metsän. Se metsä oli muuten aivan satumainen. Siellä olisi voinut aivan hyvin kuvitella jonkun keijun tai menninkäisen kävelevän vastaan. Olin siitä ihan haltioissani tai haltijoissani Haltin kamat päällä. Ylös mennessä siellä olin jo fiilistellyt ja pakottanut Villen ottamaan monta kuvaa ja itsekin räpytellyt suljinaukkoa kiinni ja auki monta kertaa. Siellähän se mun ja Ellan ikuinen satukirjaprojekti olisi saanut varmasti muotonsa, mutta siihen ei sitten ollut aikaa. Keskellä taikametsää oli myös hindu/buddha-alttari/temppeli, jonne uhrasin kukkasen, jonka olin poimin matkalta. Tai ehkä se oli ennemmin sellainen hiljentymisen hetki, jossa ajattelin paljon läheisiä ja mitähän niille kuuluu. Ja pitkää ikää ja pellavia kanssa tietenkin. Olihan laskiaisaika Mutta aivan vakavissaan tuollaisissa paikoissa on jotain hyvin henkistä. On pieni olo suuren luonnon keskellä ja monet asiat saavat uuden mittakaavan. Varmasti yksin alaspäin tullessa ehti tehdä aika paljon ajattelutyötä ja kuunnella kyllä myös musaa. iPod oli mun trekkauskaverini numero yksi. Musiikki on kuitenkin elämä. Palataan kuitenkin laskeutumisen alkulähteille.

Tiputin taikametsän läpi Dovaniin reilussa parissa tunnissa, kun mulla oli pieni konfrontaatio paikallisten apinoitten kanssa siinä kosken keskellä kalliolla. Tsekkasin alhaalla kosken päällä puissa hyppiviä valkopäisiä ja mustanaamaisia apinoita (the black and white monkey, kuten Masai Maran Joe olisi sanonut…) ja ihmettelin, miten ne ei tipu alas koskeen. Yhtäkkiä siitä kallion reunalta, jossa seisoin (tiputus alas koskeen pitkä) kurkkasi sellainen apina, toljotti mua suoraan silmiin viisi sekunttia ja hävisi sen siliän tien. Sen jälkeen hieman selailin purossa olevia kiviä ja löysin täysin valkoisen kiven, joka oli pääkallon muotoinen silmineen ja kaikkineen. Se taisi olla ennemerkki, että laskeutumispäätös oli ihan hyvä. Ja lähdinkin siitä sitten vauhdilla sinne Dovaniin.Sinne saapuessani kello oli jotain 5.40 ja tein nopean päätöksen jatkaa vielä seuraavaan kylään, kun muistin, että matka Dovanista Bamboohon oli suhteellisen mukava pätkä. Tyypit, jotka oli olleet Himalajassa yhtä aikaa ja tiesivät tilani kysyivät, että oletko varma ja onko sulla otsalamppu mukana. No hei, tottakai mulla on otsalamppu mukana. En kai nyt ole mikään amatöörivaeltaja. Kiitos vaan huolehtimisesta. Ja siitä sitten Teppo Tulppu alias Tuomas lähti vetelemään alas. Tuon välin piti kestää reilu tunti tai puolitoista, mutta ajattelin, että voisin pistää juoksuportaita. Aika fiksua kaikenkaikkiaan tuolla ololla. Se ei ollut paras päätös, nimittäin pimeä tuli nopeasti puoli seiskalta about.

Koko tämä vaellus oli ollut jo varmasti elämäni rankin fyysinen kokemus. Sitä vauhdittaakseni päätin sitten tosissaan alkaa hieman jo hämärtyvässä taikametsä kakkosessa juosta kiviportaita ja juurakkopolkuja alaspäin. Ja se taisi olla ainoa vaihtoehto, sillä pimeä hengitti niskaan. Kuoritakin ventilaatiot auki, sillä t-paidalla ei pystynyt enää liikkumaan. Vettä naamariin paljon ja vamos. Siinä sitä sitten mentiin. Nilkka meinasi menna pari kertaa ja muutaman ylämäet ja portaat aiheuttivat pieniä astmakohtauksia tai henkeä ei vaan meinannut saada. Siksi olin päättänyt tiputtaakin alaspäin lisää, kun olo ei ollut parantunut. Nyt en tehnyt apinastoppeja enkä mitään, vaan vedin niin paljon kun tästä riutuneesta kropasta lähti ja vähän ylikin. Käsittämätön voima tuli vielä jostain. Ja tuli myös se pimeä. Harkitsin jo otsalampun esille ottamista, kunnes tunnistin maiseman ja totesin, että noi tuosta laskeudun, kahlaan tuon joen yli ja siinä näkyykin jo Bamboon muutaman hökkelin valot.Saavuin perille 40 minuutissa ja rinkan maahan laskiessani tuli pimeä. Ekaan Tea houseen vaan ja huone sieltä. Aloin kaivelemaan otsalamppua ekana, kun piti löytää vedenpuhdistusaine. No, tajusin siinä hetken etsittyäni, että perhana, se otsalamppu jäi tyynyn alle sinne Himalajalle. Sitten iski pieni lamaannus siitä, että mitäs jos en olisi ehtinyt ennen pimeää perille. Tähdet ja kuu valaisevat hieman, mutta kyseessä oli pääasiassa pilkkopimeä metsäpätkä täynnä kiviä ja juuria. Siinä olisi sitten kai vaan otettu makuupussi esille, kaikki kamat päälle ja puun alle nukkumaan odottamaan valoisaa. Onneksi niin ei nyt kuitenkaan käynyt. Porukkaa ei juurikaan ollut liikenteessä, joten eipä siitä kukaan olisi todellakaan mennyt ohi. Eipäs jossitella Tuomas.

Siinä Tea housessa oli pari kiinalaista (todella ärsyttävä kaikkitietävä jätkä ja jalkavaimo), jonka mukana laitoin menemään Villelle viestiä takaisin ylöspäin, että tsekkaa mun lampun sieltä kylästä (josta sitten ei muka löytynyt, eli nuoret jampat oli pöllineet sen itselleen).

Huone tässä majatalossa oli siitä mukava, että en mahtunut seisomaan suorassa siinä ja kissanpissa haisi ekassa huoneessa niin paljon, että vaihdoin huonetta, kun varaa oli kyllä. Eipä siellä juuri ketään siis ollut. Myöhemmin tajusin, että kyseessä ei ollut hirveä kissapissan haju, vaan ihanat ystäväiset maalais- ja kaupunkilaishiiret siellä olivat kissanhiekassa pyörineet. Nimittäin heräsin yöllä siihen, että viereiseltä sängyltä, jossa rinkkani oli, kuului aikamoista ruksutusta ja muovipussin rapinaa. Ensin unihoureissani luulin, että siinä on kissa, mutta tajusin nopeasti, että hiiret vetelevät posket ruskeana Twixia tai Marsiani. Otin ihan vaellussauvani ja läimin siihen pedille pimeässä summamutikassa hetken. Aamulla sitten tarkistettiin tuhot ja yksi Twix oli osittain vedetty etuhampailla parempiin suihin. Tosin Twixistähän on iloa kahdella ja siellä olisi ollut se toinen pötkylä vielä syömättä, mutta joku korkeampi voima sai minut heittämään patukan roskiin. Olipas onnistunut yö.

Aamulla olo oli jo parempi, vaikka rankat päivät tuntuivat kropassa selkeästi ja ekaa kertaa oli jääneet venyttelyt tekemättä. Sen huomasi. Lähdin kohti valtavia rappusia, jotka oli tietoisesti odottamassa. Tein lyhyen päivän ja jäin isompaan Chomrongin kylään, jossa oikeasti asuikin joku, yöksi. Pääasiassa nuo "kylät" olivat muutamia tea houseja tai guest houseja, jossa tarjottiin myös samassa ruoka. Mm. Himalaja oli yksi guest house, dovan ja bamboo kolme, että eipä ne kovin isoa cityjä olleet. Tuolla Chomrongissa oli kuitenkin paikallisia paljon ja koulukin. Olin perillä jo kahdelta ja ihan poikki ylämäkialamäkiylämäkialamäki-menon jälkeen. Nyrkkipyykkäsin, vedin pari Tuborgia kyläkaupasta ja heräsin yllätykseni iltakuudelta, söin ja jatkoin nukkumista.

Chomrong olikin alueen paskapääkaupunki. Tuolla vaellusreitillähän törmäsi useammin vesipuhveleihin kuin ihmisiin. Myös muuleja ja vuohia tuli vastaan aika usein. Ja noilla herra ja rouva puhveleilla ei ollut mitään kovin suurta tarvetta pidätellä ykkös- tai kakkoshätää. Muutaman kerran, kun käveli puhvelin perässä tai vieressä piti siirtää kengät turvaan laskeutuvalta ydinjätteeltä. Itsellä pidättely oli ihan eri tasoa, sillä kyliä oli tunnin parin välein ja ykköset nyt saattoi heittää kyllä. Mutta liukkaan kakkosen pidättely oli vähän kuin olisi ollut lentokoneessa lunchin jälkeen jonossa käytävällä, kun joku on samalla päättänyt liittyä kymppitonnin kerhoon. Joo, mutta taisin luvata, että nää ulostejutut loppuu jo. Mutta valehtelin

Seuraavana päivänä lepuutin jalkoja kuumissa lähteissä, kävelin hetken hieman oudon hollantilaishepun kanssa samaa matkaa, sain melkein nälkähalvauskohtauksen, tapasin kuumeisen suomalaisparinkunnan ja olin taas jälleen kerran yksin yötä koko guest housessa (kuten Chomgrongkissakin). Aamuseiskalta oveeni koputettiin ja ilmoitettiin aamupalan olevan valmis. Heräsin siihen ja olin vähän, että siis jaa että mitä että ja eikun mitäs kello on ja enhän mää ollut tilannut tällä kertaa illalla etukäteen mitään. No, sekuntteja meni, ennenkuin tajusin, että Villehän siellä koputtelee. Mites se oli mahdollista? Sen kertokoon Ville itse, mutta ei ollut ihan suunnitelmien mukaan mennyt poikien nousu ja alas olivatkin tulleet hurjaa kyytiä. Vaikka itsekin tulin aika vauhdilla, niin olin pidin kuitenkin sen yhden löysemmän päivän. No, olipas kiva nähdä. Aamuteet naamaan ja viimeinen vaelluspäivä odotti. Tolkan kylässä, jossa olin ollut yötä, lahjoitimme rahaa paikalliselle koululle, jotta koulun toiminta voisi jatkua normaalisti. Koulu toimi pitkälti ulkomaalaisten lahjoitusten avulla, kun valtion tukea ei säännöllisesti tullut. Sinne meni Antin ja Jukan lahjoittamia rahoja. Kiitos vaan pojat Tolkan koulun puolesta. Rahoja käytettiin ihan koulun perutoiminnan ylläpitämiseen ja mm. uuden koulurakennuksen rakennukseen. Nyt koulussa toimi luokat 1-10 samassa rakennuksessa… Olin jo menomatkalla pistänyt omasta pussista koulun donation boksiin hieman Nepalin rupioita. No, olipas kiva nähdä. Aamuteet naamaan ja viimeinen vaelluspäivä odotti. Tolkan kylässä, jossa olin ollut yötä, lahjoitimme rahaa paikalliselle koululle, jotta koulun toiminta voisi jatkua normaalisti. Koulu toimi pitkälti ulkomaalaisten lahjoitusten avulla, kun valtion tukea ei säännöllisesti tullut. Sinne meni Antin ja Jukan lahjoittamia rahoja. Kiitos vaan pojat Tolkan koulun puolesta. Rahoja käytettiin ihan koulun perutoiminnan ylläpitämiseen ja mm. uuden koulurakennuksen rakennukseen. Nyt koulussa toimi luokat 1-10 samassa rakennuksessa… Olin jo menomatkalla pistänyt omasta pussista koulun donation boksiin hieman Nepalin rupioita. Vikat ihan tappavat portaat ylös takaisin työmiehen hymy raflaan ja siellä yksi kurppanaamainen mummu heitti mulle takaisin kommentin, jonka olin Villelle heittänyt viikko sitten samassa paikassa. "Oukki doukki" mummu muisteli meidän sananvaihtoa… Ja heittihän se sitten myös legendaarisen Angkorilla 7-vuotiaan suusta kuullun no money, no honeyn. Mutta hällä se oli vaan no honey, no money. Toimiihan se noinkin päin. Loppumatka hieman eri reittiä ja harmiksi pilvet olivat taas kiivenneet ylös vuorille ja Damphusmaista maisemaa ei nähty uudestaan. Siinä se sitten oli. Villekin muisti kiittää saamastaan milk teasta, jonka olin Chomgrongiin ostanut heille valmiiksi viestilappusen mukaan. Takaisin Pokharaan paikallisbussilla, joka oli kyllä todellinen kokemus. Jalat eivät millään mahtuneet penkkien väliin, sillä siinä oli varmaan 20 senttiä tilaa. Bussissä hortoili myös yksi känninen ukkeli, jolla oli upea Topi päässä hieman takaraivolla. Se lenteli ihmisten syliin, kun ei oikein istunut paikallaan jostain syystä. Bussi tuli korkealta kiemuraista tietä alas ja teki mm. legendaarisen pakilla mäkilähdön. Hetken tuntui siltä, että ei selvitä sitten hengissä alas Pokharaan, mutta hyvinhän se meni. Ja alhaalla järven rannassa sitten Danin kanssa kruunaavat Nepal Icet naamaan ja varmaan Chitwaniin bussimatka Greenlinesin toimistolta. Ja sitten siinä vieressä oli sopivasti sellainen rafla, jossa sattuikin olemaan kaksi drinkkiä yhden hinnalla ja siihen kylkeen vielä popparit. Ei yhtä hyviä kuin Pajakkalan taidepopparit, mutta jos hintaa oli 1,5 euroa kahdella GT:llä ja kasalla poppareita, niin ei se nyt paha ole. Yömyssyt naamaan, kortteja kaupasta, Twix hiirille ja nukkumaan. Molemmat taisi sitten nähdä unta Maailman paras peppu 2009 kisoista, joihin ainakin paikalliset vuoristokyläläiset voisivat aivan hyvin osallistua. Käsittämätöntä on se miten ne oravat painaa siellä edestakaisin niitä jyrkkiä mäkiä. Koulumatkakin on mukana vaikka Jihnu Dandasta Chomgrongiin, jonka väli on lyhyt, mutta yli 45 asteen kulmassa menevät portaat vievät pari tuntia tälläiseltä valkonaamapepulta. Ehkä meillä Villen kanssakin olisi ollut vaelluksen jälkeen jotain perintöprinsessämahiksiä. Olisi sitten ainakin voinut seiska päivän piikkiin vetää jonkun teneriffan matkan kuvineen ja heilutella sitä keltaista lippua parissa kohteessa. Niin, paitsi me ei olla homoja, minkä Ville aina muistaa ensimmäisenä kertoa, kun tavataan jotain uusia tyyppejä. Pientä homofobiaa ilmassa…

Trekking of lifetime, kyllä. Ongelmista huolimatta luonto oli yksi mahtavimmista jutuista, jota olen kokenut. Ja jos se kaikki hiki olisi kerätty altaaseen, niin kyllä sellainen Impivaarana 50-metrinen allas olisi saatu täyteen. Ja vaikka hiukset ja parta kovasti kasvoivatkin, niin kyllä se Niagara vaan oli.

Tuomas-rölli