"Epäilyksen kynnyksellä kysy kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä" T.T

Nyt on sitten palattu kylmaan ja ankeaan Suomen talveen. Takasin tulomatka oli taas 24 tunnin taivallus SanJosen, NewYorkin, Kööpenhaminan ja Helsingin kautta. Kyllä siinä puolessa välissa meinasi taas usko loppua kun matka vaan jatkui ja jatkui eikä loppua nakynyt. Nooh Newyorkissa näkyi Vapauden patsas ja pilvenpiirtäjät koneen ikkunasta niin kyllä siinä taas into nousi! Tietty olin taas ihan ulalla että mitä mun pitää teha, mutta talla uudella Costarican puravida asenteella valtyin pahemmalta stressilta ja hermoromahdukselta. Köpiksessa iski sitten tää ihanana kirpsakka pakkanen päin pläsii, ja olin jo valmis kääntymään takaisin. No siela oli sentaan vain -2 astetta, toisin kun Helsingissa jossa se oli jotain -18 luokkaa, ja meikaa jo vahan nauratti etta onko taa tottakaan. Voin kertoa etta sellanen 40 asteen ilmaston muutos yhtakkia lamautttaa aika totaalisesti. :--------( Mutta kylla se lammitti sisinta naha taas kaikki ihmiset. Ja luulen että äiti järkytty ihan totaalisesti kun vain mystisesti *ilmestyin* kotiin. Ja mikä parasta ihanista ihanin naapurin rouva oli leiponut oikeen kunnon suomalaisia sämpylöitä ja niita taivaalllisia korvapuusteja <3 joiden tuoksu tuli ensimmäiseksi jo rapussa vastaan. Ja rakkaat ystäväni olivat tajunneet tuoda kentälle toppatakin ja villalapaset lämmikkeiksi ( ja arvaatkaa muuten mitä tein heti suomeen saavuttua, lampsin ensimmäisestä kioskista ostamaan kunnon reissumiehen oikeen kunnon suomalaisella oivariinillä ja emmentalilla. kyllä siinä oli taivaallinen leipä. ;)

Päivittelen nyt vähän myöhässä blogia, en oikeen vieläkään tajua mitä kaikkea tässä on tullut koettua. Selvisin 141 päivää omillani täysin vieraassa kulttuurissa, joista keskimäärin noin sata päviää vettä tuli niskaan kuin suihkusta konsanaan.

Ja mikä uskomattominta noista kaikista päivistä selvisin 56 Matapalossa. Siis matapalossa! siinä voi jo antaa ittelle vähän credittiä. Viidakkokommuunissa jossa elettiin sillit purkissa erillään muusta maailmasta, syöden pelkästään papuja, talloen suoranaisesti paskassa. Päivät kuluivat raahaten 200 kilon hiekkasäkkejä ja heitellen keppejä( jotka olivat enemminkin puunrungon kokoluokkaa). Niin ja tietysti varsinainen päivätyö oliyli 20 ylivilkkaan maalaislapsen kaitsemista, mutta siiinä sai tarpeellisen breikin päivään ja pääsi jopa kävelemään kylille. Niin ja yöt kuluivat partioissa rannalla ( 11 kilometrin rannalla), kävellen ja vaellellen etsien kilpparien jälkiä. Vieläkään en voi ymmärtää miten siellä pilkkopimeässä näki yhtäään mitään ( ja totta puhuen en nähnytkään). Mutta kuulemma biologeillemme on jo kehittynyt kuudes aisti jolla he pystyivät haistamaan kilpikonnan! Niin ja tietysti bongaamaan konnat jopa puun runkojen takaa.! se oli uskomatonta se. Mutta ei rannoilla vaeltelu ollut mitään täydellistä, matapalossa kun sattui satamaan lähes joka yö. Ja se 11km sateessa, noh sanotaan nyt näin että se saa aikaan hermoromahduksen jo kokeneellekin kaverille. Kaiken tämän sanottua, voin myös tokaista että yhtäkään päivää Matapalossa en vaihtaisi pois! Jokainen oli omanlaisensa selvitymistarina täynnä sekä tuskallisia, että hauskoja hetkiä. Muistoja on niin uskomattoman paljon että välillä tulee juttuja mieleen jotka oli jo unohtanut. En ole ehkä missään ikinä myöskään kokenut niin vahvaa yhteishenkeä, kun siellä. Ihmisiä oli joka maailman kolkasta, ja siellä oppi vaan olemaan. Ennenkun menin Matapaloon sttressasin sitä kun oli liikaa tekemistä, ja siellä vaikeinta oli tottua siihen ettei ollut mitään tekemistä, kun tälläiseltä kaupunkilaiseltamaterialistiltä viedään tv, musiikki, elokuvat ja kaikki seillainen tavara jota ei oikeastaan tarvitse, mutta sitä ilman on vaikeaa olla. Niin alkoikin yllättäen stressata sitä tekemisen puutetta. Vaikka vaikeaa olikin, oli tämä myös palkitsevaa. Näin ollen kaikki viettivät aikaa keskenään, ja tekivät jotain erillaista kuten hakkasivat ajankuluksi kookospähkinöitä. :-D Haluankin sanoa kiitokset kaikille uskomattomille ihmisille jotka tapasin Matapalossa, ja voin ihan rehellisesti tokaista että ilman teitä en olisi selvinnyt! Ja meikähän meni ainakin 10 joukkoon pisimpään matapalossa selvinneenä! Wuhuu.

Niin ja sitten San Ramon. Voi että ne Palmaresin pienokaiset vei mun sydämen, yhä ajattelen heitä usein. Harmittaa kun en tiedä kuulumisia. Oli varmasti elämäni palkitsevin kuukausi, en oikeen tiedä mitä muuta sanoa. Ja yksi sana jäi mieleeni ikuisesti : muchacha <3 etenkin pikku-Vivin lausumana. :)

Haikeimmat jäähyväiset jouduin kuitenkin sanomaan ihanalle tico-perheelleni. En oisi ikinä voinut edes kuvitella että tapaisin niin aidosti ihania ja ystävällisiä ihmisiä, joiden huolenpidosta tulen olemaan aina kiitollinen. Ja se kun mama sanoi että nytt olen osa perhettä ja aina tervettullut. Yksi kauneimmista jutuista mitä kukaan on mulle koskaan sanonut. Te quiero muchisimo!

Nyt on tullut sitten aika viimeistellä tämä blogi ja tämä CostaRican tarina. Joka ei kyllä varmuudellakaan jää viimeiseksi. Sellaisia muistoja ja kokemuksia, ja ennekaikkia ystäviä tämä maa on niin täys, että sinne suuntaan taas uudestaan ASAP.! Nyt matka jatkuu eteenpäin, seuraavaksi suuntana Tanzania! Tältä erää heippa! :D Ja muistakaa kaikki tärkein juttu:

PURA VIDA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!