Travelbug on taas iskenyt ja pako suomen talvesta alkanut. Enään alle 2 viikkoa, ja sitten Nicaraguan auringon alle! Projekti on nyt selvinnyt ja Mobile Library projekti Granadan ympäristössä alkaa pian, odotan innolla kaikkea tulevaa, ja olen niin kiitollinen näistä kaikista mahdollisuuksista joita olen saanut. Sydäntä lämmittää kun pystyn palaamaan 11 kuukauden jälkeen takaisin Lattareiden väriloistoon, iloiseen puheensorinaan ja rytmeihin! Ihanaa! :) Jopa niitä niin kovasti inhoamiani papu-riisi annoksia odotan jopa melko hyvällä mielellä, ja tällä kertaa salmiakit ja ruisleivät lähtee mukaan varmasti. Mutta ennen Lattareihin paluuta haluan käyttää hetken ja muistella toista seikkailuani nimittäin sitä uskomatonta elämäämuuttavaa Afrikan seikkailua, jonka koin 4 kuukautta sitten.

Olen miettinyt pitkään miten kaiken sen minkä koin saisi sanoiksi, enkä ole sitä vieläkään keksinyt. En usko että sitä voi pukea sanoiksi, se on jotain niin uskomatonta, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin. Ne kuukaudet Tansaniassa olivat elämäni kaaottisimmat mutta samalla myös parhaimmat. Näin paikkoja, joiden näkemisestä en edes uskaltanut unelmoida, tapasin ihmisiä jotka olivat niin täynnä elämää, kaiken sen köyhyyden keskelläkin, niin täynnä toivoa ja iloa. Ennenkaikkea sain viettää aikaani Nkoarangan ja Mama Noran lasten kanssa. Nämä lapset muuttivat elämääni niin paljon, ja kasvattivat ihmisenä enemmän kun mikään aikaisemmin.

Kun saavuin Nkoarangan orpokotiin, minulle sanottiin että tulet rakastumaan ja osa sinua tulee aina olemaan täällä, näiden lasten kanssa, todellisuudessa et voi koskaan lähteä, sillä osa sydäntäsi tulee olemaan täällä. Sillä hetkellä en tajunnut kuinka totta se tulisi olemaan. Nyt ymmärrän sen täysin. Ajatus siitä etten koskaan enään palaisi ja näkisi näitä lapsia on mahdoton.

Haluan kertoa näiden lasten tarinaa, sillä he muuttivat niin paljon elämääni. Nkoarangassa on tällä hetkellä 25 lasta, ja kaikki ovat omalla tavallaan ihmeellisiä. Pienet vauvat ja taaperot ovat sydäntä lähelläni koska vietin heidän kanssaan kaiken aikani. Nakupenda Baraka, Maureen, Mirjam, Neema,Ester, Zawadi,David, Maureen, Philipo, Franky ja Ebenize. Sekä erityisesti yksi pieni tyttö on vienyt sydämeni suloista suloisempi Vickie, jonka hymy saa minut yhä hymyilemään joka ikinen päivä.

Kaipaan Mama Noran villejä nappisilmiä, jotka juoksivat tietä pitkin vastaan huutaen "teacher!" ja kaappasivat minut isoon haliin. Niin paljon iloa ja rakkautta mitä nämä lapset jakavat ympärilleen en ole nähnyt missään muualla. Muksini, Maiko, Zawadi, Johnny, Amani, Jackline,Mary, Kevin ja Mariam toivon teille niin paljon rakkautta ja onnea kaikessa mitä elämässänne tulettekaan tekemään.

Kaipaan Afrikan kaaosta, hulluja daladaloja, miljoonien ihmisten tungosta ja niitä pieniä lapsia jotka juoksivat perässä huutaen iloisesti" Mzungu how are u?". Nyt kun aloin muistelemaan Afrikan seikkailluja tässä on pätkä päiväkirjastani 7.5.2011 ;

Ensimmäinen iltani

Miten tätä maata edes kuvailisi? Ensimmäisenä ajatuksena kun astuin ulos lentokoneesta mieleeni tulvahti ihmeellinen tunne, jotenkin maaginen. Olin Afrikan taivaan alla. Paikassa jossa monet eivät elämänsä aikana vieraile. Tässä maassa on jotain satumaista, se se oli, se tunne, jotain niin kaunista, että sitä tulisi miettimään lopunikäänsä, toivoen että vielä jonain päivänä elämä vielä kuljettaisi näiden taivaiden alle.

Minun tieni johdatti Kilimanjaron juurelle Arushaan, Pohjois-Tansaniaan. Ensimmäinen oppitunti- tansaanialainen auttaa aina toista. Auto hajosi jo kentältä tullessa, olimme kirjaimellisesti Afrikan taivaan alla, tiedottomina määränpäästämme tai siitä kuinka sinne pääsisimme, mutta ylläni leijui yhä sama onnellisuuden tunne. Kelvin käänsi äkkiä radion gansterimusiikin johonkin lempeään celinedioniin ja vakuutteli ettei vaaraa ollut, tansanialainen kun auttaa aina toista tilanteessa kun tilanteessa. Pian auton konepellin alle kurkki jo lähes 6 miestä taskulampun valossa. Istuimme kuin näyteikkunassa, nämä kolme mzungua, valkoihoista kummajaista, jotka mihin tahansa matkasivatkaan aiheuttivat aina kikattelua, kummastusta ja ihmetystä. Miehet pyörittelivät päätään, auto on mennyttä. Paikalle kaasutti Nixon rastakundi, hienolla volvollaan, ja matka jatkui kohti Arushaa.

Teurastamo ja avonuotio, sekä kymmeniä ihmisiä. Ensimmäiset asiat jotka huomasin kun käännyimme kohti Kimandolun kylää, joka näyttää muuten yöaikaan todella pelottavalta. Kurkimme takapenkiltä ja ihmettelimme mihin olimme matkalla. Tie, jossa sitä voi siksi kutsua oli maailman huonoimmassa kunnossa, pää pomppi kattoon kun auto yritti selvitä puolen metrin montuista ja kivikosta. Nixonin tupakka ja autonpakokaasut polttivat kurkkua, kun viimein saavuimme punaiselle portille ja töötti raikasi, ja herätti samalla varmaan koko naapuruston.

Vessanpönttöä ei ole! Se on vain reikä lattiassa, hihitämme hiljaan, pakko mennä ja kysyä Jodielta käyttöohjeita. Talo on todella tilava ja turvallisen näköinen, kyllä täällä kelpaa. Lamputkin paloivat, ja toivat valoa, yön pimeydessä. Loppu ilta meni pienessä sumussa, olin todella väsynyt 20 tunnin reissaamisen jälkeen, muistan vain pavut ja riisit, mielessä käväisee ajatus eikai taas?.

Uudet seikkailut edessä taas, ja marraskuun 7 päivä suunta kohti Nicaraguaa! Jossa tarkoituksena viettää 2 viikkoa ja sitten palata Costaricaan. Pura Vida :)