Jatkuu... On tämäkin eräänlainen saavutus elämässä: Kilroyn sivusto ilmoitti, että blogijulkaisuni oli liian pitkä, joten julkaistaan nyt sitten kahdessa osassa.

Torstaipäivä oli viimeinen päivä meille auton kanssa. Tavoitteemme oli ehtiä käydä Tahuun Airwalkilla sekä jossain mystisissä luolissa. Päästessämme Airwalkille meillä oli tasan tunti aikaa kiertää koko mesta ja koska me olimme sekoittaneet lasten lipun ja aikuisten lipun hinnan piti meidän maksaa täysi hinta 20 dollaria vaikka hädin tuskin ehdimme puolet alueesta kiertää. Minun mielestäni paikka oli kuitenkin hätäisen käynnin arvoinen.

Kyseessä oli siis sademetsän puiden latvojen tasolle rakennettu kävelysilta, josta pystyi ihailemaan myös metsän läpi valuvaa jokea.

Yllä myös Jesselle maisemia.

Videolta pystyy jo havaitsemaan ilmapiirin kiristymisen koska taas oli kuulunut aivan liian kauan siitä kun tytöt olivat saaneet ruokaa. Lähdimmekin kohti luolia ja söimme samalla autossa omia eväitämme. Valitettavasti navigaattori ei tiennyt missä luolat sijaitsevat vaan se ohjasi meidät ensin keskelle peltoa, josta kävimme paikalliselta kyläjussilta kysymässä tietä. Emme kuulemma olleet ainoita saman navigaattorifirman asiakkaita, jotka olivat käyneet tietä kysymässä. Noh ilmapiiri kiristyi lisää koska halusimme ehtiä ohjatulle kierrokselle luoliin ja näytti siltä, että emme nyt sitten ehkä ehdikkään vaikka kiiruhdimme hirveätä tahtia äskeisen luonnonpuiston lävitse. Onneksi oikea paikka löytyi ja meille jäi ehkä 10 minuuttia vielä aikaa hengähtääkkin. Ruottitytöt eivät edes halunneet tulla käymään luolissa koska ovat kuulemma moisia nähneet ennenkin. He suuntasivat siis "natural hot spring"- uima-altaalle meitä odottelemaan.

Luola nyt ei sinänsä mikään maailmaan järisyttävä kokemus ollut mutta ihan okei kuitenkin. Päästessämme takaisin odotin innolla meille luvattua kuumaa lähdettä, jossa polskiminen kuului samaan 24 dollarin lipun hintaan kuin luolakin.

Kuten kuvasta näkee eipä mitään meidän mielikuvissa olevaa kuumaalähdettä ollut olemassakaan. Voipi olla, että vesi normaaliin uima-altaaseen johdetaan jostain maan alta mutta mutta varsinkaan ruottityttöjä tämä ei miellyttänyt ja he olivat varsin närkästyneitä koska olimme ajaneet kaksi tuntia hirveellä kiireellä ja stressillä keskelle metsää, jossa oli heidän sanojensa mukainen "public pool", joita heiltä löytyy ilmaiseksi kotopuolestakin. Minä vaihdoin äkkiä uima-asuun ja kävin pulahtamassa. Vähän lämpimämpää se toki oli kuin normaali allas mutta eipä sen ihmeellisempää. Tähän päälle sää alkoi kääntyä huonompaan suuntaan sekä ampiainen kävi pistämässä Eriniä sormeen joka totesi, että ei hän ole oikein varma, että onko hän allerginen ampiaisille vai ei... Pakokauhu alkoi nousta! Tytöt tuumasivat, että lähdetään nyt vetämään täältä! Itse tuumasin, että no eikö nyt olisi järkevä pysyä tässä mihin ambulanssi varmasti osaa eikä lähteä ajamaan kuskinamme henkilö, joka on ehkä allerginen ampiaisille joka saattaa saada sitten kohtauksen kesken ajelemisen?! Noh eipä mua kuunneltu vaan lähdimme körröttelemään takaisin. Onneksi minkäänlaisia anafylaktisia shokkeja ei havaittu vaan pääsimme rauhassa körröttelemään kotia. Matkalla koko takapenkkimme nukahti ja samaan aikaan myös poliisit olivat päättäneet pitää ratsian. Oli kuulemma poliisimies hieman ihmetellyt kun katsoi takapenkillä nukkuvia skandinaaveja!

Eve oli meistä ainut joka nukkui joka ikisellä matkalla mitä teimme ja tässä kostogalleria siitä hyvästä:

Ja myös Devonin tyylinäyte miten istutaan yksin takapenkillä:

Päivä oli siis Ruottityttöjen ja ehkä minunkin mielestä pieni pettymys mutta kun vertaa vaihtoehtoihin niin ei nyt sitten kuitenkaan. Bruny Island olisi ollut toinen vaihtoehtomme tuolle päivälle mutta koska automme piti palauttaa viiden aikaa takaisin vuokraamoon ei sinnekkään meno ollut käytännössä mahdollista. Ehkä sitten rikkaana miehenä kun seuraavan kerran olen kauniin mötkön kanssa lomalla Tasmaniassa niin vien hänet Bruny Islandille maistelemaan viinejä ja syömään oistereita auringon laskiessa horisonttiin. Illalla päätimme lähteä vähän juhlimaankin. Valitettavasti Hobart ei mikään hirveä yöelämän mekka ole, joten päädyimme lähipubiin kuuntelemaan paikallista bändiä. Ja meno oli aivan jeesh. Hauskinta oli ehkä kuitenkin identiteettipelin pelaaminen, jossa täytyi keksiä kaksi totta ja yksi epätosi tarina ja muiden täytyi sitten arvata mikä niistä kolmesta se oli.

Perjantai aamuna nukuimme ensimmäistä kertaa yli seitsemään! Itseasiassa taidettiin herätä vähän ysin jälkeen. Tällä kertaa vuorossa oli Mt. Wellingtonin valloitus. Edellisen päivän pettymys ja pieni krapula näkyi selvästi erityisesti ruotsin edustuksen kasvoilta. He olivat päättäneet, että Bruny Islandille olisi vielä pakko päästä! Tunnin mittaisten keskustelujen jälkeen tulimme kuitenkin siihen tulokseen, että emme nyt yrittäisi sinne kuitenkaan koska minä ja Emilie haluttiin myös päästä Cascade panimokierrokselle ja ei ollut mahdollista yhdistää näitä. Näin ollen rauha palautui osittain mutta pieni mielenosoitus ilmapiiri oli silti havaittavissa. Menimme siis bussille ylös vuorelle 1270 metriin ja aloitimme 21 kilometrin laskeutumisen takaisin Hobarttiin.

Olimme myös useampaan kertaan eksyksissä eikä Suomen armeijan käynyttä reservin upseeria kuunneltu sen enempää kuin muitakaan retkueen edustajia kun pohdimme reittivalintojamme, joten tunnelma oli taas aika kireä. :D Toki vika oli myös luokattoman huonoissa kartoissa mistä puuttui suurin osa poluista mitä löysimme matkan varrelta.

Ja kuten taas huomasimme valtavat metsäpalot olivat muutama vuosi sitten tuhonneet lähes koko vuoren metsät. Myös useita taloja oli tuhoutunut mutta ilmeisesti ihmishengiltä oltiin vältytty eikä tuli päässyt etenemään koko Hobartin kaupunkiin asti.

Ruokatauko!(JES)

Lopulta löysimme kylttejä joiden avulla pääsimme takaisin päätielle!

Löysimme myös "maailman mukavimmaksi bussipysäkiksi"-kutsutun majan puolesta välistä matkaamme:

Kuten kuvasta näkyy kuinka mökistä löytyi perusmukavuuksien sohvan, kirjojen ja pöydän lisäksi avaamatonta kokista sekä puhelin, josta voi soittaa paikalliselle joka tuo sulle teetä kun odottelet bussia.

Koska matkaa oli vielä jäljellä noin 10km päätimme, että äkkiäkös tästä kipaisee takaisin kämpille ja päätimmekin juosta loppu matkan! Jokainen selvisi matkasta kunnialla ja kyllä oli voittaja olo! Sen jälkeen suuntasimmekin syömään johonkin hyvään ravinteliin ja hyvää oli.

Ja niin koitti viimonen päivä! Luovutimme huoneen avaimet ja suuntasimme Salamanca marketille eli paikalliselle torille. Saimme tietää 10:15, että minulla ja Emiliellä on vielä mahdollisuus ehtiä panimokierrokselle, jos ehdimme paikalle 10:45. No ei siinä auttanut muuta kuin juosta sitten! Toki siis vain minä ja Emilie halusimme päästä kierrokselle ja siksi muut jäivätkin joko marketille tai hostellille lorvimaan. Matkalla huomasin, että emme millään ehdi juosten ajoissa perille noin 4km matkan, joten päädyimme liftaamaan kyydin joltain paikalliselta naiselta. Ehdimme onneksi ajoissa ja kierros oli ihan opettavainen vaikka suurin osa itse oluen panemisesti olikin kertaamista Amsterdamissa suorittamani Heineken kierroksen jälkeen.

Siinä jo sukupuuttoon tapettu Tasmanian "Tiikeri".

Panimossa oli mielenkiintoista se, että sielä sai vielä vuoteen 1995 asti työntekijät juoda tauolla niin paljon olutta kuin ehtivät. Valitettavasti tapa oli nyt lopetettu ja myös täälä oli metsäpalot riehuneet aikojen saatossa. Koko tehdas ja pullottamo tuhoutuivat palossa ja ainoastaan omistajan kartano säilyi ehjänä koska hän istui koko palon ajan kartanon katolla kastellen sitä puutarhaletkulla. Oli varmasti aika näky kun tien toisella puolella tehdas roihuaa, vieressä pullottamossa räjähtelee ja ite pidät peukkuja, ettei tuli leviäisi toiselle puolelle. Palojen jälkeen omistaja oli ilmoittanut työntekijöille, että jos he osallistuvat työskentelemään ilmaiseksi kolmen kuukauden ajan ja auttamaan tehtaan jälleenrakennuksessa he saavat panimon vielä pyörimään ja näin he tekivät. Näin siis vielä tänäkin päivänä voimme ostaa Cascade olutta omasta lähikaupastamme.

Panimon jälkeen kävelimme kotia ja matkalla näimme jo Tasmanian malliin naurettavan turistikohteen "Female Factory". Kyseessä oli siis Naisvankila joka myös se oli palanut metsäpaloissa ja nyt jäljellä olevista neljästä kivimuurista oli tehty turistinähtävyys!!

Tästä suuntasimme vielä viimeiseen "must doohon" eli Lark distilleryyn. Paikallinen viskitislaamo oli maankuulu hyvistä viskeistään ja pitihän niitä nyt käydä maistamassa. Hinnat viskeille liikkuivat 40-140 dollarin välillä 200ml pulloille, joten mistään ihan perus jäkkäristä ei ollut kyse.

Kuten kuvista näkyy niin tuomaristo oli yhtä mieltä siitä, että kyseessä oli viski.

Vielä kun palasimme hostellille hakemaan reppujamme kysäisin baarimikolta, että mitäs kun mulla on tämmönen lappu, jossa luvataan, että kun näyttää lappua ja huoneen avaimia tiskillä niin pitäisi saada ilmaisen kaljan. Baarimikko kysyi, että no montako teitä on. Sanoin viisi mutta en tarvi kuin kolme. Mikko rupesi kaatamaan, joimme ilmaiset jäähyväiskaljat ja fiilistelimme viimeiset hetket Hobarttia.

Taksikuski rikkoi Even laukun kahvan ja tästä vimmastuneena hän yritti keplotella meillä ilmaista/alennetunhintaista taksimatkaa mutta eihän se nyt näin sivistysvaltiossa noin vain onnistu. Taksikuski tietenkin luuli, että yritämme vain saada huijattua itsellemme ilmaisen kyydin ja näin ollen uhkailikin jo poliisien paikalle soittamista. Eve tästä pelästyneenä tyytyi pyytämään taksifirman edustajan numeron ja pääsimme lähtemään kohti lähtöselvitystä.

Hetki ennen lentokoneeseen nousua meille valkeni, että eihän Sydneyssä pääsiäislomien takia ole missään hotellissa/hostellissa tilaa. Päätinkin soittaa Gavinille, jonka tapasin Soundwavessa, että olisiko mahdollista päästä hänen luokseen punkkaamaan. Gavin totesi, että naamatarkastus täytyy tytöille suorittaa ensin mutta eiköhän se onnistu. Päästessämme lentokentälle päätimme kävellä lähimmälle normaalille juna-asemalle, jotta voimme säästää vähän rahaa. Vaihtoehtonahan olisi ollut ottaa suoraan taksi kentältä Gavinin luokse mutta ainakin itseäni kiinnosti kävellä Circular Quaylla yöllä ja siksi valitsimme junan. Noh kaikki eivät tästä olleet ihan samaa mieltä ja synkkä kiukuttelutunnelma valtasi taas porukan :D Kun pääsimme asemalle ja olimme maksaneet 3 dollarin junalipun huomasimme ilmoituksen, että sairaustapauksen vuoksi kaikki junat ovat myöhässä ja jäimmekin hymyillen sitten odottamaan, että koskahan se seuraava juna sitten oikein tulisikaan. Onneksi meidän ei tarvinnut ihan kauhean kauaa odottaa vaan noin puolen tunnin jälkeen juna saapui ja kuskasi meidät suoraa Quaylle.

Kyseessä siis satama, jossa myös opera talo sijaitsee. Samaan paikkaan liittyvä aika hauska kuva oli julkaistu apinassa ihan tässä lähitunteina, käy tsekkaamassa, jos uskallat kyseisellä sivulla vierailla: http://apina.biz/99377.jpg Päästessämme Gavinin kämpille kaikkien tyttöjen suut kääntyivät hymyyn. Gavin asui kämppiksensä kanssa paikassa, josta oli uskomattomat näkymät Circular Quaylle. Siinähän se ilta menikin sitten Gavinin tarjoaman kaljan, keksien nauttimisen ja maisemien ihailun merkeissä. Gaviniltä löytyi nurkista myös 4 kitaraa, joiden rämpyttely toi vielä enemmän iloa ainakin meikäläisen iltaan!

Aamulla näkymät eivät olleet siitä huonontuneet mihinkään ja tällä kertaa onkin hyvä lopettaa näihin kuviin näihin tunnelmiin. Tasmania oli mahtava paikka ja suosittelen jokaisen käyvän sielä mahdollisimman nopeasti ennenkuin seuraava metsäpalo tulee ja tuhoaa kaiken. Myös oma matkaseurani seuraavalle Tasmanian reissulle on vielä hakusessa. Tämän reissun opeista huolimatta en lupaa vieläkään ymmärtäväni mitä nainen haluaa mutta lupaan viedä sinut ainakin Bruny Islandille! Lopetan Oscar Wilden viisaisiin sanoihin: "Women are meant to be loved, not to be understood".