Sitä luulis, että yhteensä lähes kuuden vuoden tähän astisten seurustelukoettelemusten sekä kolmen pikkusiskon kanssa elämisen jälkeen sitä olis jo aika hyvin perillä mitä nainen ajattelee. Tai edes sen verran pysyis mukana naisen ajatuksen kulussa, että osais oikealla hetkellä pysyä poissa tieltä eikä heittää omasta mielestään kontekstia viiltävän tarkasti sivaltavia "hauskoja" välikommentteja. Valitettavasti syyllistyin Tasmanian lomalla kyseiseen harrasteeseen varsin usein.

Tällä kertaa saa koittaa tämmöstä: They Might Be Giants - Particle Man

Meillä oli siis koulusta kokonainen viikko vapaata ja sen kunniaksi lähes kaikki vaihtarit suuntasivat eri puolille Australiaa hakemaan kokemuksia. Team-Belgia + Fredde suuntasivat Whitsunday Islandille, Amerikan tytöt Melbourneen, Ville ja Elli seurueineen Uuteen-Seelantiin vain mainitakseni muutamia. Meidän retkue taas päätti vallata Tasmanian. Oli varsin selvää, että koska Äitee ja Faktafaija ovat tulossa tänne jossain vaiheessa vuotta, ja he haluavat takuuvarmasti käydä Uudessa-Seelannissa, ei minun olisi järkeä mennä sinne nyt. Myöskään itärannikko ei niin houkutellut koska olen suuntaamassa sinne joka tapauksessa sitten talvilomalla. Päätin siis kysyä Team Sweden-Canada-korporaatiolta, että olisiko heidän tiimissän tilaa yhdelle Tosimiehelle ja yhtään sen kummempia miettimättä he kaikki vastasivat puoltavasti. Tosiaan siis, minä, kaksi ruottityttöä ja kaksi kanadatyttöä sekä kuusi päivää Tasmaniassa. Tytöt paljastivatkin reissulla, että olivat jokainen tahoillaan vähän pohtineet mikä ihme heppu tämä Suomipoika oikein on kun haluaa neljän tytön kanssa reissuun, poikkikset kuulemma ehkä vieläkin enemmän(luonnollisesti). Meillä kävi kuitenkin yllättävän hyvä säkä ihmiskemioiden kanssa koska me kaikki halusimme kutakuinkin samoja asioita: patikoida, urheilla ja nähdä mahdollisimman paljon. Kuitenkin koska kukaan meistä ei ole mikään varsinainen massikeisari täytyi kaikki nämä suorittaa mahdollisimman vähäisellä budjetilla.

Saavuimme Hobarttiin, Tasmanian pääkaupunkiin, vähän puolenpäivän jälkeen. Hobartissa on vähä yli 200000 asukasta ja tunnelma aika sama kuin Turussa. Muutama vanha kirkko, ihmisillä kaksi päätä(johtuen kaupungin alkuaikojen sukurutsauksista) sekä julmetusti purjeveneitä. Hobartti, niinkuin Sydney ja moni muu Australian kaupunki toimi alunperin Brittivankiloiden kaatopaikkana, jossa vangeista koulittiin rankalla työllä ja kurilla yhteiskuntakelpoisia herrasmiehiä! Eka ilta menikin kaupunkia ihmetellessä ja muuten vain keskustaa kierrellessä. Tässä todellinen naamakirja seurueestani:

Ja kuten huomaatte vaikka meitä peloteltiin Tasmanian aina niin kylmällä säällä meillä oli tuollainen aurinkoinen 25 astetta joka päivä, eli aivan mahtavat kelit!

Satamasta löytyi myös koneteekkarin aistit herättävä laites! Kaupungin ensimmäisiä satamanostureita!

Tämä peli oli täynnä aitoa konehenkeä! Ei turhaa elektroniikkaa vaan rattaita, ketjuja, vaijereita ja rautaaa! Kaupunki muuten näytti tältä:

Hostellimme oli Australian toisiksi vanhimman pubin yläkertaan rakennettu kompleksi nimeltään Tazzie backpackers.

Mielestäni oikein mahtava mesta, ihan keskellä kaupunkia ja kaikki toimi mahtavasti eikä 24 dollaria/yöltä ollut ollenkaan paha hinta. Mitä nyt suihkujen toiminta ei ollut ihan takuuvarmaa eikä niiden siivoustakaan harrastettu sen kummemmin. Saimme kuuden hengen huoneen viidestään, jossa oli yksi sänky "out of order", joten myös tämä seikka oli ekstra huippu juttu. Saimme asustella siis ihan päiksemme omassa huoneessamme ikkuna suoraan liverpool streetille. Toki hostellin henkilökunta teki toisena päivänä virheen ja checkinnasi jonkun kaverin meidän huoneeseen joka oli käynyt katsastamassa huoneen ja todennut, että sänky on poissa käytöstä. Valitettavasti tämä kaveri jätti myös meidän huoneen oven auki samalla reissulla ja tästäkös tytöt pillastuivat! :D Itseäni ei homma niin haitannut koska otin joka päivä kaikki tärkeimmät tavarani mukaan mutta naiset jättivät kaiken keskelle huonetta läppäriä, passia ja muita tavaroita myöten. Tytöt jo meinasivat, että vaihdamme majoitusta tai vähintään vaativat ilmaista yötä tai muuta korvausta. He menivätkin valittamaan tiskille, jossa täysin empatiakyvytön nainen tuumasi, kuten majoitussäännöissäkin lukee, että ei huoneeseen saa jättää mitään henkilökohtaisia tavaroita, jotka voidaan varastaa eikä hostelli niitä korvaa, jos jotain viedään. Saivat he kinuttua ilmaisen lokeron sitten kuitenkin mihin laitoimme loppu ajaksi kaikista tärkeimmät kimpsut ja kampsut. Rauha oli siis palannut keskuuteemme, osittain.

Toisena päivänä suuntasimme Port arthuriin! Matkalla kanadanvahvistukset halusivat pysähtyä eläintarhaan tsekkaamaan Tasmanian paholaisen. Koska olimme juuri olleet eläintarhassa ei mua eikä ruottityttöjä huvittanut mennä moiseen taas. Me päätimmekin siis katsella mielummin miltä Richmond näyttää. Yritin suostutella tytöt jokiveneilyyn mutta eivät he jostain syystä halunneet. Noh näki sen joen rannaltakin.

Kuvissa näkyvä silta on Australian vanhin vielä käytössä oleva silta, joka myös on rakennettu vankien selkärangasta kuten moni muukin asia. Kävimme katselemassa paikallista hautausmaata, kahvilla leipomossa sekä kaljalla. Kello ei tainnut olla vielä edes 12, joten meiningissä oli todellista loman tuntua!

Jos joskus pääsette maistamaan Moo Brew:n tuotteita voin lämpimästi suositella koittamaan! Jo tässä kohtaa erinevät reittivalintamme aiheuttivat pientä skismaa ryhmähenkeen mutta kuten arvata saattaa kyse oli vain nälkäkiukusta!

Päästessämme Port Arthuriin kaikki naiset avasivat eväsrasiansa ja ryhtyivät syömään. Tämän jälkeen kaikki hymyilivät jälleen. Kyseinen paikka toimi siis myös Brittien vankilana. Alunperin se oli loistava paikka vankilalle koska syrjäisen sijaintinsa takia ympärillä kasvava tiheä metsä esti karkureita pääsemästä kovinkaan kauas ennnekuin koirat saivat heidät kiinni. Näin ollen ainut tie vankilaan ja sieltä pois oli meriteitse. Ensin meidät vietiinkin veneajelulle katsomaan saaria, joista toinen toimi hautausmaana ja toinen oli poikavankien saari. Poikia ei haluttu vielä aikuisten miesten kanssa samoihin tiloihin, jotta heidän mielensä eivät turmeltuisi näiden vaikutteista.

Laivalta sai myös ihan ite tehtyjä lihapiirakoita ja koska kyseessä oli päivän viimeinen risteily olivat ne vielä alennuksessa 4 dollarin hintaan, joten ostin kaksi!

Vankilan historia muuten oli, kuten seuraavien päivien kokemukset opettivat, hyvin Tasmanialainen. Ensin heillä oli tämä vankila ja sitten tuli metsäpalot ja tuhosivat kaiken. Varsinaisesta kylästä ei ollutkaan jäljellä kuin noin 30% koska kahden tuhoisan metsäpalon jälkeen kun vankila oli suljettu, käyttivät paikalliset maajussit rakennusten tiilet omien talojensa rakentamiseen. Osa rakennuksista olikin rakennettu uudelleen, jotta turistille jäisi jonkinlainen mielikuva miltä sielä pitäis näyttää.

Jossain vaiheessa historiaa vankilan pitäjät tuumasivat, että eristyssellihän se on maailman paras keino koulia vangeista kunnon kansalaisia. He rakensivatkin siis eristysvankilan näkyvälle paikalle vankilan pihamaalle muistuttamaan normaalissa vankilassa olevia vankeja mihin he voivat joutua, jos eivät käyttäydy kunnolla. Malli oli suoraan Lontoossa keksitystä systeemistä, jossa uudet vangit laitettiin heti alkajasiksi kuukaudeksi eristysselliin saapuessaan vankilaan. Mielisairaitten määrähän kasvoi räjähdysmäisesti mutta asiasta ei sen kummemmin hiiskuttu kenellekkään. Asia huomattiin Lontoossa suhteellisen nopeasti ja kyseiset eristyssellivankilat lopetettiin heti sen jälkeen. Kukaan ei kuitenkaan kertonut Tasmanialaisille, että näin on toimittu, joten he jatkoivat eristysvankilan pitämistä vielä paljon pitempään.

Näin eristyssellissä käydään kirkossa.

Opas tiesi kertoa, että nykypäivän Tasmanialaisista 70% voidaan sanoa olevan näiden vankien jälkeläisiä 4 sukupolven takaa. Ei siis mitään kauheen uljaita sankaritarinoita löydy Tasmanialaisten suvuista. Port Arthurin synkkä menneisyys ei kuitenkaan rajoittunut pelkästää vankilatoimintaan vaan 96 vuonna eräs paikallinen hullu ampui 35 ja haavoitti 23 ihmistä ihan vain huviksensa. Koska mitään erityistä motiivia ei koskaan löydetty, tekijän dna:ta ei löydetty murhapaikalta eikä hän ensimmäineen puoleen vuoteen myöntänyt syyllisyyttään. On koko tapahtumaa syytetty salaliittoteoriaksi, jolla saataisiin Australian aselait yhdenmukaistettua. Jokainen voi olla mitä mieltä haluaa mutta kukaan ei voi vähätellä paikallisten pelastushenkilökunnan rohkeutta kun he pelastivat ihmisiä keskeltä joukkomurha-aluetta tietämättä oliko ampuja jo poistunut alueelta. Ilmeisesti myös pelastushelikopteria tulitettiin sen saapuessa hakemaan uhreja. Port Arthur vierailu olikin hyvin opetuksellinen ja sivistävä osa meidän reissuamme.

Seuraavana päivänä suuntasimme näin jälkikäteen ajatellen minun lempikohteeseeni eli Freycinetin luonnonpuistoon. Täälä meidän oli määrä vaeltaa ja käydä katsomassa moneen kertaan maailman parhaimpien rantojen listalla keikkuvaa Wineglass bayta! Pakko mainita sen verran, että koska meikäläinen ei tykkä syödä aamupalaa, oli se joka päivä samanlainen ihmetyksen aihe tytöille. Koska tiesin, että tiedossa oli rankkaa patikointia luonnonpuistossa, pysähtyessämme viimeiseen pikkukaupunkiin ennen määränpäätä, päätin käydä syömässä jotain. Sanoin tytöille, että "There is a bakery, I am going to go eat" enkä sanonut "There is a bakery, I am going to go eat in there". Tästä johtuen tytöt odottivat auton vieressä 20 minuuttia odottaen minua eivätkä ajaneet esimerkiksi lähemmäksi leipomoa koska se oli aika kaukana. Tytöt olivat tietenkin sitten vihaisia mulla koko aamupäivän(ennen kuin saivat ruokaa) tästä koska luulivat, että haen vain ruokaa mukaan ja jatkamme heti matkaa. Tilannett hankaloitti vielä se, että siellähän ei kellään meillä ollu puhelimessa kenttää. Aloittaessamme patikointia pistinkin kuulokkeet korviin ja kävelin aivan omassa maailmassa koska sillä hetkellä tuntui siltä, että olen saanut aivan tarpeeksi tyttöenergiaa sille päivälle.

Puistossa oli myös "villejä" kenguruita, joita ilmeisesti muut matkailijat olivat sen verran ruokkineet, että eivät ne kauheista enää ihmistä pelänneet.

Wineglass bay oli juuri niin mahtavat kun lupasivatkin!

Rannalla tytöt ryhtyivät taas syömään ja vaihdoimmekin ensimmäiset rauhan eleet muutaman sanan ja kuvausavun muodossa. Minä olin ainut joka kävi uimassa. Rannalla oli myös kiinalaistyttö joka oli tiputtanut puhelimensa rannalle ottaessaan perinteistä "hyppykuvaa" vedessä ja pyysi, että etsisin sen hänelle. Yritin selittää, että tämä virta on aika voimakasa ja voinhan minä yrittää mutta aika epätoivoiselta vaikuttaa. Hetken etsimisen jälkeen tuumasin, että ei taida löytyä. Kiinalaiset halusivat kuitenkin jokainen ottaa kuvan kanssani sekä sen jälkeen itse otin heidän porukastaan puolen kymmentä kuvaa heidän kamerallaan. On ne melkoosia.

Joku paikallinen juoppoki kävi häiriköimässä!

Kuten kuvista näkyy vaikka kyseessä oli joku samsungin note puhelin ei tuosta valkoisesta vaahdosta ollut mahdollista löytää yhtään mitään. Seuraavaksi tyylinäyte vähän mahasurffauksesta. Valitettavasti isoimpia ja onnistuneimpia aaltosurffauksia ei saatu nauhalle!

Paikka oli myös siitä todella erikoinen, että vain tunnin kävelemisen jälkeen saavuimme toiselle puolelle niemeä, jossa ei tuullut enää yhtään ja rantaki oli aivan toisennäköinen! Flume - Holdin On

Tällä kertaa myös osa tytöistä tuli uimaan ja vietimmekin aimo tovin rannalla heitellen leipiä simpukoilla.

Valitettavasti Erinin heittokäsi oli mallia Nainen ja mieleen tulikin Kai Suikkasen kommentti tepsin harjoituksissa "miten voi kahden metrin syötöt mennä v***u kolme metriä ohi?" no mene ja tiedä mutta tämmönen jälki tuli.

Jos yhtään olisi vainoharhainen niin sanoisin, että se oli kosto aamuisesta "odottelusta" mutta ei kai naiset niin kieroja ole?

Tuosta rannalta olikin melkein kahden tunnin vaellus takaisin autoparkkialueelle. Välillä retkueemme harveni sen verran, että päätin tehdä videon kun juoksin tytöt taas kiinni:

Unohdin tosiaan juoksukengät juuri tuona päivänä kämpille..

Päästessämme perille meillä oli vähän alta kaksi tuntia aikaa ennenkuin aurinko laskee. Koska olimme koko päivän puhuneet kiipeämisestä Mt. Amokselle oli minun mielestäni se pakko tehdä vaikka pimeä ehtisikin tulla! Mukaani lähti vain Erin ja se oli ehkä ihan hyvä. Kyseessä ei nimittäin ollut mikään vaellus tai patikointi vaan pääasiassa reitti oli pelkkää kiipeämistä!

Huipulle kesti kiivetä vähän yli tunti ja fiilis olikin perillä aivan huikee!

Erin viritteli kameran kaverikuvaa varten.

Nopeiden kuvien jälkeen suuntasimmekin äkkiä takaisin ennen pimeän tuloa. Selvisimme juuri samalla hetkellä autolle kun aurinko laski.

Koska en ollut syönyt mitään koko päivänä kävimme hakemassa nopeat Fish & Chipsit paikallisesta ennen matkaamme takaisin. Olin sen verran väsynyt, että kun aluksi laitoin ruokani auton katolle ja lähdin vaihtamaan vaatteita auton takakontista, keskeytin hommani kesken kaiken koska pelkäsin, että ruokani tippuu katolta ja näin unohdinkin koko homman. Istuin etupenkille syömään ja lähdimme ajamaan. 100m jälkeen Erin tuumaa, että jollakin on ovi auki. No takaluukkuhan se :DDd ja myös minun reppuni näkyi tiellä takanamme... Voisi sanoa, että pikkusen unohtu ne kun mielessäni pyöri vaan kalat ja perunat! Ajelimme rauhassa takaisin ja näimme tiellä kymmeniä kuolleita opossumeja ja kenguruja. Onneksi turvallinen kuskimme Erin väisteli rauhallisesti kaikki eteen tulleet elävät elukat. Vaikka yksi kiistanalainen tilanne olikin kun mielestään Erin ajoi kuolleen jäniksen päältä kun minä ja Devon olimme selvästi sitä mieltä, että kyllä sillä vielä viikset heilu ennenkun auton alta kuului klong.

Jatkuu..