Sunnuntaina aamupalan jälkeen paku tuli hakemaan meidät hostellilta ja otimme suunnan kohti kaupungin laidalla olevia hiekkadyynejä. Namibian paras ja huikein päivä, sandboardingia dyyneillä. Alkuun saimme pienen briiffin tulevasta ja pääsimme valitsemaan välineet. Onneksi on joskus tullut lumilautailtua, niin oli vähän jonkinlaista aavistusta tulevasta. Välineiden pukemisen jälkeen olikin edessä koko homman raskain ja ärsyttävin osuus, dyynille kiipeäminen. Alue on luonnonsuojelualuetta, joten sinne ei ole lupaa rakentaa minkäänlaisia hissejä, koska ne tuhoaisivat alueen herkkää luontoa. Paikalliset nauroivatkin, että hiekkalautailu olisi varmasti paljon suositumpi aktiviteetti, jos dyynille ei tarvitsisi itse kavuta.

Hiekalla kiipeäminen laudan kanssa on muuten yllättävän raskasta. Välillä tuntui, että pääsee yhden askeleen eteenpäin ja sitten meneekin kolme taaksepäin. Ähellyksen ja puhelluksen jälkeen vihdoin päästiin huipulle ja kannatti kiivetä, komeat maisemat ja edessä olisi paras osuus, alas laskeminen. Ennen jokaista laskua lauta täytyy vahata, jotta se luistaa hiekalla hyvin. Muuten välineet ovat täysin samat, kuin lumella laskemisessa. Ensimmäinen lasku oli kyllä aika säälittävä yritys, olen lautaillut viimeksi ehkä vuonna 2008 ja sen kyllä huomasi. Sitten taas kiivettiin ylös… Seuraavilla laskuilla homma alkoi pikkuhiljaa muistua mieleen ja laskemisesta pystyi nauttimaankin. Alas tulee erittäin nopeasti, mutta ylös pääseminen ei olekaan sitten yhtä nopeaa. Ehkä neljän laskun jälkeen kokeiltiin muutaman kerran dyynien toista puolta ja mahallaan laskemista. Suuren liukurin päälle makaamaan ja vauhdilla alas. Liukuri oli siitä ihmeellinen, ettei sitä tarvinnut ohjata yhtään, se vaan meni sinne, minne pitikin. Mäen alhaalla oli mies tutkan kanssa mittaamassa nopeutta ja 75 km/h näytti tutka mun kohdalla. Yhtään en ole kilpailuhenkinen, mutta olihan se päivän nopein ;)

Neljän tunnin jälkeen kaikki oli niin puhki poikki, että oli aika laskea viimeinen lasku ja siirtyä autoja kohti. Halusin tietenkin kokeilla hyppyriä vikalla laskulla, kun muutkin meni. Hyppyristä lasku onnistui aika heikosti, kaaduin sen jälkeen, mutta jatkoin laskemista. Siteet hajosivat kaatumisen yhteydessä ja rinteen juurella kaaduin sitten ihan kunnolla ja kolautin ilmeisesti kylkiluuni vähän pahemmin, koska se on nyt viikon ollut kipeänä. Ennen lähtöä söimme vielä lounaan ja sämpylä ei ole koskaan maistunut paremmalle. Loppuillan hengasimme hostellilla ja juttelimme samassa dormissa asuvan kiinalaisen tytön kanssa. Hän oli lähtenyt vuosi sitten reissuun, aikomuksena olla kolme kuukautta, mutta matka on vähän venähtänyt. Aika kunnioitettavaa, että uskaltaa yksin reissata ympäri afrikkaa ja Lähi-Itää, en tiedä olisiko itsestäni siihen. Kiinalaisen kanssa jutellessa nousi taas arvostus Suomea ja suomalaisuutta kohtaan. Aina sanotaan, että suomen passi on yksi maailman parhaista, ellei jopa paras. Suomen passilla pääsee helpoiten maihin ja yleensä viisumit ovat edullisia. En ole jotenkin aiemmin tajunnut sen merkitystä, kunnen kiinalainen kertoi oman tarinansa yrityksestä päästä Zimbabween ja Victrorian putouksille. Hänen oli pitänyt hakea ja maksaa viisumi etukäteen, kun me saimme sen suoraan rajalta. Nyt viisumista oli tullut hylkäävä päätös, ilman selityksiä tai mahdollisuutta tehdä asialle mitään hänen maahanpääsynsä evättiin. Aika eriarvoista kohtelua vaan sen takia, että satut omistamaan "väärän" maan passin.

Vähän saatto olla naama, korvat, nenä yms täynnä hiekkaa ;)

Maanantaina kiinalainen tuli meidän kyydillä 150 km pohjoiseen päin, hylkeiden luonnonsuojelualueelle. Emme ehkä oikein tienneet, mihin olimme matkalla, koska perillä odotti hirvein paikka, missä olen Afrikka-aikana käynyt. Tuhansia ja tuhansia hylkeitä, aivan kammottava haju ja meteli. Navetan haju ei ole mitään verrattuna tuohon kammottavaan löyhkään, mikä hylkeistä lähti. Lisäksi poikasia oli kuolleina ja kuolemaisillaan joka puolella. Aikuisia hylkeitä oli ranta täynnä, meri täynnä, parkkis täynnä. Viereisen lava-auton alle meni kolme hyljettä nukkumaan, en tiedä miten he pääsivät lähtemään pois. Ulkona pystyi olemaan juuri sen verran, että sai muutamat kuvat otettua. Paikalle olisi tarvittu muutamaa jääkarhua vähän harventamaan tuota jättipopulaatiota. Hylkeet oli nopeasti nähty, toivottelimme kiinalaiselle ystävällemme hyvää matkan jatkoa ja otimme itse suunnaksi Windhoekin. Tällä kertaa maisemat olivat kuin Marsista, missään ei ollut mitään. Pelkkää hiekkaa vain ja tie keskellä. Ei vuoria, ei eläimiä, ei vettä tai kasvillisuutta. Melkoisen karua ja niin rumaa, että se oli jo melkein kaunista.

Hylkeet, hyi hemmetti :D

Windhoekissa yövyimme mukavassa hostellissa keskustan lähellä. Windhoekissa pitäisi olla muutama Ocean Basket, Etelä-Afrikkalainen ketjuravintola, josta saa älyttömän hyvää ja halpaa sushia. Meinasimme revetä ilosta, kun näimme esitteen Ocean Basketin kotiinkuljetuksesta, mutta puhelimessa he ilmoittivatkin, että palvelu on saatavilla vasta ensi vuonna. Hyvä mainostaa sellaista palvelua, jota ei ole saatavilla. Emme kuitenkaan lannistuneet, vaan lähdimme Hiluximme kanssa kaupungille etsimään kyseistä ravintolaa. Sulkemisaikaan oli vartti, joten ravintola pitäisi löytää melko pian. Meidän suunnistustaidoilla emme mitään tietysti löytäneet, vaikka ajelimme ympäri ämpäri Windhoekin keskustaa, joka ei tosiaan ole kovin suuri. Lopulta tyydyimme kohtaloomme ja menimme Spuriin syömään pahaa ja ylihinnoiteltua ruokaa. Spurin vierailun aikana joku valopää oli vääntänyt hiluxin takaluukkua auki ilmeisesti varkauden toivossa. Takaluukku oli tietysti tyhjä, koska rinkat oli hostellilla, joten varas oli tyytynyt siihen.

Sieltä oli joku yrittäny mennä

Tiistaina aamulla yritimme hinkata auton puhtaaksi ja panikoimme sitä, että kuinka hirveästi vuokrafirma velottaa väännetystä takaluukusta. Meidän onneksemme he eivät veloittaneet siitä yhtään mitään ja taas sai hengittää rauhassa. Olimme kentällä jo puolenpäivän aikaan, koska Oton piti vielä ostaa lento itselleen. Meillä oli siis ruhtinaallisesti aikaa hengailuun ja hitaan netin hyödyntämiseen. Meillä oli lento Durbaniin, mutta koneenvaihto Johannesburgissa. Joburgissa piti myös jostain kumman syystä ottaa matkatavarat välissä pois ja tsekata ne uudelleen, mitä en edelleenkään ymmärrä. Muuten kentällä kaikki sujui paremmin, kuin hyvin ja matkalaukut tulivat molemmilla kentillä todella nopeasti. Itse olin ainoastaan unohtanut linkkarin käsimatkatavroihin. Ensimmäisellä lennolla kukaan ei sanonut siitä mitään, mutta Johannesburgissa käsimatkatavarat kaivettiin ja virkailija oli pahoillaan joutuessaan takavarikoimaan linkkarini. Yritin selittää, että totaalisesti unohdin sen olevan käsilaukussa ja se on äidin antama, mutta ei auttanut, sinne jäi linkkari. Durbanissa oli vielä pientä säätöä, kun kentältä ei löytynyt yhtään taksia, mutta lopulta löysimme shuttlen, joka kuljetti meidät suoraan hostellin ovelle.

Viimeinen kuukausi vietetäänkin Etelä-Afrikassa, pääasiassa rannikolla. Tarkempaa suunnitelmaa ei ole, mutta viimeistään 6.1 täytyy palauttaa auto Cape Townin lentokentälle ja 14.1 lähtee lento kohti Helsinkiä. Tarkempaa raporttia Durbanista tulossa, palataan rakkaat <3