Olemme olleet Aitutakilla nyt neljä päivää ja täytyy sanoa, että tämä on täydellinen paikka päättää pian puolitoista vuotta kestänyt matkamme. Atolli on kuin maanpäällinen paratiisi: turkoosi laguuni, valkeaa hiekkaa, rento tunnelma, sopivan vähän ihmisiä ja kaukana kaikesta. Kun menee rantaan palmujen alle ja tuijottaa loputtomasti jatkuvaan laguuniin, on helppo unohtaa kaikki huolet. Olo tuntuu epätodelliselta. Vain välillä mieleen juolahtaa yksi huoli... Kuinka ihmeessä näin syvästi tropikalisoitunut ihminen voi palautua Suomen talveen tällaisista näkymistä ja tunnelmista?

Lensimme Aitutakille pikkukoneella maanantai-iltana. Lentoemäntä teki ensimmäistä keikkaansa ja hymyili koko ajan suupielet korvissa vanhemman lentoemännän opettaessa ja tarkkaillessa vieressä. Tilasimme teetä mustana, mutta lentoemäntä laittoi niihin maitoa. Emme viitsineet mainita asiasta, ettei lentoemäntä olisi saanut valvojalta sapiskaa. Koneen laskeutuessa muuten tasainen kyyti muuttui yhtäkkiä todella pomppuiseksi. Osa matkustajista nauroi sellaista naurua, jota nauretaan, kun ei tiedetä pitäisikö pelätä vai olla huoleton.

Aitutaki näytti ilmasta katsottuna kuin meressä kelluvalta Mikä-Mikä-Maalta. Kun tulimme ulos koneesta, oli jo hämärää. Pian istuimme jo autossa matkalla Matriki-mökkeihin, joissa majoittuisimme seuraavat kaksi ja puoli viikkoa. Majoituimme ensin puutarhamökkiin ja olimme onnekkaita, sillä saimme sänkyymme upouuden patjan. Mökissä oli vain yksi huone ja vessa sekä suihku. Huoneen keskellä oli sänky, seinustalla keittiötila ja toisella seinustalla pieni ruokapöytä - riittävät tilat meidän tarpeisiimme. Kävimme vielä paikallisessa pikkukaupassa hakemassa iltapalaa ennen nukkumaanmenoa. Satoi vettä.

Seuraavana aamuna sade oli poissa ja taivaalla möllötti aurinko. Makoilimme aamupäivän riippumatoissa lukien kirjoja ja katsellen välillä laguunille. Iltapäivällä lähdimme kotilaguuniin snorklaamaan. Ennakkokäsitykseni oli, että Aitutakin snorklaus olisi vain hiekkaa ja muutama kala sekä koralli, mutta veteen päästyämme yllätyin positiivisesti. Korallia oli paljon enemmän kuin olin olettanut ja osa siitä oli jopa lempiväriäni violettia. Kaloja oli paljon ja näin jopa uusia lajeja, joita en ollut nähnyt koskaan aiemmin. Rannan ja meren puolivälissä matalan laguunin pohjassa makasi valtava, metrinen simpukka. Sen huulet olivat kuin pehmeää samettia ja ne sulkeutuivat, jos simpukkaan koski. Simpukan jälkeen näin jotakin sellaista, jonka olisin voinut jättää näkemättä. Snorklasin kaikessa rauhassa korallimöhkäleen ohi, kun yhtäkkiä jostain kolosta hyökkäsi esiin tosi ruma kala. Se oli kaksisuinen, ilkeän näköinen mureena, jonka kanssa ei ole leikkimistä. Lähdin nopeasti karkuun, ennen kuin kala tulisi lähelle ja haukkaisi minulta sormen irti. Loppuajan luulin näkeväni mureenoita kaikkialla, sillä säikähdin aikamoisesti.

Yhtenä päivänä kävimme kävelyllä ja samalla kaupassa. Tiellä tuli vastaan lava-auto, jonka lavalla istui joukko naisia värikkäissä mekoissa kukkaseppeleet päässään. Eniten vastaan tuli kuitenkin skoottereita, jotka ovat Aitutakin luultavasti käytetyimpiä kulkuneuvoja. Kaupan valikoimat eivät olleet laajimmasta päästä, mutta peruselintarvikkeet kuitenkin löytyivät. Hinnat olivat huimat Fidzin jälkeen, mutta kuitenkin vähän pienemmät kuin Suomessa. Nettikahvilan hinnat taas olivat täällä niin järkyttävät, että tunnin nettiajan hinnalla saisi Suomessa varmaan laajakaistan kuukaudeksi. Myöhemmin löysimme vähän halvemman netin naapurin ökyhotellista.

Tähän mennessä päivät ovat sujuneet leppoisasti lukemisen, kävelyn ja snorklauksen merkeissä. Jaakko on menettänyt sydämensä söpöille erakkoravuille, jotka laahustavat pitkin Aitutakin rantoja ja nurmikkoja. Ne ovat hassuja saksikkaita rapuja, jotka möngertävät eteenpäin kotilomaisissa simpukankuorissa. Osa niistä on sentin kokoisia, toiset nyrkin kokoisia. Jos yllätät ravun jostain, se menee heti piiloon kotiloonsa. Pian se kuitenkin kurkistaa taas kotilosta, työntää tuntosarvensa ja lopulta koko kroppansa ulos, pyöräyttää kotilon päälleen ja lähtee möngertämään eteenpäin. Sillä on sojottavat nappisilmät ja se näyttää aivan sarjakuvien ja piirrettyjen otukselta. Jaakon lempipuuhaa on rapujen seuraaminen ja joudun välillä kieltämään, ettei se tuo rapuja tupaan.

Tänään lähdimme heti aamusta koko päivän kestävälle snorklausretkelle Matriki-mökkien omistajan, tämän 10-vuotiaan pojan ja viiden muun tyypin kanssa. Hyppäsimme lava-auton lavalle istumaan ja heitimme kassimme peräkärryssä olevan veneen kyytiin. Ajelimme ensin autolla pieneen satamaan, jossa laskimme veneen yhdessä vesille. Satamasta johti mereen väylä, joka oli ainoa ulospääsy laguunista. Kävimme snorklaamassa ensin meren puolella laguunin ulkopuolella, jossa vesi oli syvän sinistä ja kalat suurempia kuin laguunissa. Virtaukset laguuniin murtuvien aaltojen takana meressä olivat välillä voimakkaita ja piti olla varovainen, ettei ajautuisi koralleihin huökyvien vaahtopäiden mukana. Kävimme snorklaamassa usealla eri paikalla ja näin kalojen lisäksi kilpikonnan ja syvällä meren pohjassa rauhallisesti uivan 14 rauskun parven.

Ulommalta riutalta suuntasimme takaisin laguuniin ja kauniille Maina-saarelle, joka oli sekin kuin paratiisi. Kun saavuimme saarelle, ankkuroimme veneen rantaan ja kannoimme yhdessä lounastarpeet saarelle. Yksi kookoksista putosi veneen lattialle ja sen sisällä oleva makoisa mehu alkoi valua hukkaan. Nappasin kookoksen käteeni ja join herkun naamaani samalla, kun kahlasin saarelle lämpimän rantaveden läpi. Lounasta odotellessamme kävimme kävelyllä valkoisella rannalla, jonka ylle kaartuivat palmut. Kävimme myös hiekkasärkällä, jonne oli vain kivenheitto rannalta. Aurinko kuumotti ihoa, kun kävelimme takaisin lounaspaikalle. Pöytä notkui tropiikin herkkuja ja hedelmiä, jotka olivat makeampia kuin karkit. Ruokaa oli laidasta laitaan ja saimme maistaa monia uusia makuja. Herkullisen lounaan jälkeen hyppäsimme takaisin veneeseen. Edessä oli vielä kolme kohdetta.

Turkoosi laguuni tuntui jatkuvan silmänkantamattomiin, kun ajoimme kohti seuraavaa kohdettamme, "Akvaariota". Snorklasimme siellä yli puoli tuntia ja taas näimme uusia kaloja. Yksi hassuin näkemäni kala ikään kuin istui laguunin pohjassa vahtien vieressä olevaa pesäkoloaan. Kun uin kalan päältä, se sujahti salamana koloonsa. Jäin paikoilleni katsomaan, tulisiko kala takaisin. Pian sen pää työntyi ulos kolosta varmistamaan, että vaara oli ohi. Kala ui ulos kolosta ja istahti taas pohjaan kolonsa viereen.

Akvaariosta suuntasimme Honeymoon Islandille, joka oli hiekkasaari keskellä laguunia. Saaren keskellä oli pieni palmumetsä, mutta lähes koko muu saari oli pelkkää hiekkaa. Bongasimme palmumetsän reunalta mahallaan nukkuvan, ison linnunpoikasen. Rannalla oli muutama kookoksesta kasvamaan lähtenyt uusi palmunvesa. Saarella järjestettiin silloin tällöin häitä ja vihityillä pariskunnilla oli tapana istuttaa saarelle uusi kookospuu aina vihkimisen jälkeen.

Viimeinen snorklauspaikkamme oli erilainen, mitä olen aiemmin nähnyt. Kun hyppäsimme ulos veneestä, vettä oli vain polviin asti. Noin kymmenen metrin päässä vaaleansininen vesi muuttui syvän turkoosiksi, sillä vesi syveni. Syvän ja matalan risteyskohta oli kuin vedenalainen hiekkadyyni, joka laski alas rinteen tavoin. Syvän veden puolella oli useampi korallivuori, jotka olivat täynnä jättisimpukoita. Simpukat olivat sinisiä, vihreitä, violetteja, ruskeita ja niissä oli niin psykedeelisiä kuvioita, että pää oli mennä pyörälle. Mietinkin myöhemmin, miksi simpukat ovat niin värikkäitä ja kuviokkaita. Näin myös paljon isoja ja hassuja kaloja sekä suurimman merisiilen ikinä.

Myöhään iltapäivällä ajelimme veneellä takaisin rantaan viimeisten auringonsäteiden lämmittäessä märkää ihoa. Rantavesi oli kuumaa kuin poreammeessa. Lastasimme yhdessä veneen traileriin ja hyppäsimme lava-auton lavalle. Päivä oli erittäin onnistunut - Aitutakin laguuni saarineen oli unelmaparatiisi, snorklaus kiintoisaa ja vaihtelevaa, ruoka hyvää eikä hintakaan reissulle ollut paha. Aloimmekin jo salaa haaveilemaan uudesta laguuniretkestä.