Suuri, tumma mureena ui suoraan minua kohti. Se on lähes puoli metriä paksu ja niin pitkä, etten näe selvästi sen loppua. Se on uhkaavan näköinen kiemurrellessaan minua kohti. Tökin Jaakkoa ja yritän huutaa: "Tuolta se tulee, katso, näetkö?!" Jaakko tuntuu olevan liian rauhallinen ja mumisee vain, että mikä tulee ja mistä. "Ei siellä mitään ole." Menen lähes paniikkiin ja osoitan suoraan eteenpäin kohti mureenaa, joka on jo uhkaavan lähellä meitä. "Tuolla, tuolla, etkö muka näe sitä?!" Yritän huutaa Jaakolle itkunsekaisella äänelläni, mutta se ei näe lähestyvää uhkaa.

Jaakko näpsäyttää valon päälle ja kysyy, että missä se hirviö on. Osoitan kohti pohjoista, mutta valon sytyttyä en enää pysty paikantamaan mureenaa. "Laita valo pois, en enää näe kuinka lähellä se on!" Jaakko sammuttaa valon. Mureena on poissa. Olen vielä hetken itkunsekainen ja unen pauloissa, ennen kuin havahdun kunnolla hereille. Olen aivan hiessä ja ilman peittoa hyttysverkon ympäröimässä sängyssä. Mietin unta ja sen sanomaa. Kaikki on yhtäkkiä kristallinkirkasta.

Unen uhkaava mureena oli uinut luokseni pimeästä metsiköstä, pohjoisesta. Se tuli suoraan minua kohti enkä tiennyt, mitä tehdä. Mureena kuvasti Suomea ja paluuta kylmään ja pimeään kotimaahan. Uni kuvasti pelkoani, jota en tiennyt edes olevan. Pelkoani paluusta takaisin todellisuuteen ja pelkoani matkailun tarjoaman suunnattoman vapauden rajoittumisesta. Unen avulla pelko saavutti tietoisuuteni.

Suomeen paluuseen on aikaa enää reilu viikko. Peloista huolimatta olen onnellinen päästessäni kotiin pian puolitoista vuotta kestäneen reissaajaelämän jälkeen. On mukava nähdä taas läheisiä ja ystäviä, syödä suomalaisia herkkuja ja saunoa, muutaman esimerkin lukuisten joukosta mainitakseni. Yhtäkään päivää en matkastani kuitenkaan vaihtaisi pois - no, ehkä yhden... Nyt alan kuitenkin kuulostaa siltä, kuin matka olisi kokonaan ohi. Vielä on kuitenkin yhdeksän päivää aikaa seikkailla maailmalla, ennen kuin kone laskeutuu Helsinki-Vantaan kentälle.