Saigonista matka jatkui bussilla Phnom Penhiin, Kambodzan pääkaupunkiin. Matka sujui hyvin kivuttomasti, bussimatka oli miellyttävä eikä rajamuodollisuuksissa ollut ongelmia. Perillä oltiin illalla. Bussipysäkiltä tingattiin tuk-tuk -kyyti monien riivaajien keskeltä ja päästiin hostellille.

Kambodzassa sitä tajusi, kuinka vähän todella tietää näiden maiden historiasta. Oltiin luettu ja kuultu, että Kambodzalla on synkkä menneisyys vain muutaman vuosikymmenen sisällä ja kansa on vasta toipumassa. Kambodza on ollut monen murheen koettelemana milloin kolonialismin sorron alla, milloin sisällissodan myrkyissä. Yhdysvallat pommitti Kambodzaa Vietnamin sodassa varmuuden vuoksi, koska epäili silloisen Pohjois-Vietnamin tukevan Etelä-Vietnamin kapinallisia Kambodzan kautta. 250 000 kambodzalaista sai surmansa näissä pommituksissa.

Sisällissodan jälkeen vuonna 1975 vallan otti Pol Potin johtama hirmuhallinto Khmer Rouge (punakhmerit), joka ajoi koko maan kivikaudelle. Kaupungit tyhjennettiin pakkosiirtämällä ihmiset maaseudulle maataloustöihin. Markkinatalous, yksityisomaisuus ja raha lakkautettiin. Koko moderni sen ajan yhteiskunta ajettiin alas. Sairaalat, virastot, pankit, tehtaat ym. julkiset rakennukset hylättiin. Perinteet, uskonto, sanomalehdet ja ym. lakkautettiin. Khmer Rougen tavoitteena oli luoda maahan utooppinen agraariyhteiskunta tuhoamalla kaupunkien keskiluokka, jonka tuhkasta nousisi tulevaisuuden uusi ihminen. Koulutusta ja uskontoa pidettiin vallankumouksen uhkana. Erityisesti lukeneet ja sivistyneet pyrittiin tuhoamaan kyseenalaistamasta vallankumousta. Pyrittiin rakentamaan luokaton yhteiskunta, jossa kaikki omaisuus oli yhteistä. Lisäksi kaikki yksilöllisyys ja vapaus tukahdutettiin. Kaupungeista pakkosiirrettyjä ihmisiä kohdeltiin toisen luokan kansalaisina ja heitä vartioitiin. Usein perheet hajotettiin, eivätkä perheenjäsenet saaneet puhua toisilleen kuolemanrangaistuksen uhalla.

Mieleenpainuvin kokemus Phnom Penhista oli vierailu Tuol Sleng eli S-21 -museossa ja Killing Fields of Choeung Ek -muistomerkillä. Tuol Sleng oli koulu, jonka Khmer Rouge muutti vankilaksi nimeltä Security Prison (S-21). Nykyisin paikka toimii vankilamuseona. Vuosina 1975-1978 vankilaan koottiin vankeja, joista valtaosa kuljetettiin teloitettavaksi Choeung Ekin kuoleman kentille kaupungin ulkopuolelle. Aluksi vaino kohdistui vanhaan älymystöön, mutta vainoharhaisuus levisi nopeasti Khmer Rougen keskuudessa, ja pian lähes kaikki nähtiin vihollisina. Vankeja vaadittiin tekemään tunnustuksia ja nimeämään muita kansanvihollisia. Myös heidän perheensä ja sukulaisensa selvitettiin ja pidätettiin. Pol Potin yksi aatteista, vapaasti suomennettuna "jos haluat kitkeä rikkaruohon, se täytyy kitkeä juurineen", johti siihen, että kokonaisia perheitä, sukuja ja kyliä pyrittiin järjestelmällisesti tuhoamaan. Vankeja kuoli teloituksen lisäksi aliravitsemukseen, kidutukseen ja huonoon hygieniaan. Heidät on haudattu nimettömiin hautoihin vankilan pihamaalle. Vankilamuseon mukaan vuonna 1979 Vietnamin armeijan vapauttaessa Phnom Penhiä, vain seitsemän vankia yli 17000:sta löydettiin elossa. Vankilamuseon sellien seinillä on kuvat kuoliaaksi kidutetuista vangeista, jotka kyseisistä selleistä löydettiin.

Killing Fields of Choeung Ek on alue, johon vangit tuotiin S-21:stä teloitettavaksi. Ammukset olivat kalliita, joten niiden sijasta surmaamiseen käytettiin maataloustyökaluja sadistisilla metodeilla. Alueella sijaitsee lukuisia joukkohautoja. Sisäänpääsymaksulla saimme erittäin hyvän kuuntelukierroksen omilla kuulokkeilla. Kuuntelukierroksella selvisi tarkasti, mitä Choeung Ek:ssä todella tapahtui. Vierailu vankilamuseossa ja kuoleman kentillä oli raskas, mutta tärkeä kokemus. Tätä on ihmisen pahuus synkimmillään. Khmer Rougen aikakaudella arviolta 3 miljoonaa ihmistä kuoli. Pol Potin johtaman Khmer Rougen valta päättyi 1979 Vietnamin armeijan avustuksella, mutta aseellinen vastarinta päättyi vasta liikkeen sisäiseen hajaannukseen 1997. Toistaiseksi vain yksi Khmer Rougen johtavista henkilöistä on tuomittu vankeuteen. Itse Pol Pot ehti olla vain vuoden kotiarestissa ennen kuolemaansa 1998, muuten sai elää elämäänsä vapaana ja onnellisena.

Phnom Penhistä suuntasimme bussilla Kampotiin. Kampot osoittautuikin viihtyisäksi pikkukaupungiksi, jossa meno oli rentoa ja turisteja mukavan vähän. Alkuun suunniteltu muutaman päivän reissu venyikin vajaa kaksiviikkoiseksi emmekä olisi malttaneet silloinkaan lähteä. Majoituimme eco-resortissa kaupungin ulkopuolella maaseudulla. Menossa oli sadekausi ja syyskuu on tyypillisesti sateisin kuukausi Kambodzassa. Vettä satoi välillä niin paljon, että tiet tulvi näkymättömiin eikä päästy liikkumaan, mutta se ei meitä haitannut, koska majapaikka oli mitä mahtavin nauttia luonnonrauhasta. Oli sadekaudessa paljon hyvääkin: upea luonnon vehreys ja majapaikan hiljaisuus, koska suurimmaksi osaksi olimme ainoat vieraat. Myös resortin ranskalainen omistaja piti hiljaisuudesta eikä ollut tyypillinen dollarinnälkäinen yrittäjä, koska oli tyytyväinen, kun ei ollut useampia vieraita.

Kampotissa kurvailtiin vuokramopolla ympäriinsä aina, kun sateet sallivat. Kävimme mm. Bokorin kansallispuistossa, jonka vetonaulana on vanha 1900-luvun alussa rakennettu ranskalainen kasinohotelli ja sitä ympäröineet ranskalaiset huvilat sekä muut rakennukset. Sisällissotien saatossa nämä hylättiin ja ovat nyt aavemaisen autioita. Vanhassa kasinohotellissa on aloitettu kunnostustyöt ja sen on tarkoitus valmistua kuninkaalliseksi huvilaksi. Täällä on kuvattu vuonna 2002 valmistunut elokuva "City of Ghosts". Kyseisen elokuvan kävimme katsomassa Kampotin paikallisesa elokuvateatterissa. Siellä katsoimme myös Kambodzaan sijoittuvan "The Killing Fields" -elokuvan.

Kampotissa kävimme myös päiväretkellä maaseudulla, riisiviljelmillä, luolatemppelissä sekä pippuriviljelmillä tuk-tukin kyydillä. Luolatemppeliin meille tarjoutui oppaaksi 14-vuotiaat koulukaverukset poika ja tyttö. Heillä oli hyvin paljon tietoa 700-luvulla rakennetusta vaikuttavasta luolatemppelistä ja erinomainen englanninkielentaito. He kertoivat käyvänsä Kampotissa samaa luokkaa. Kysyimme tytöltä pitääkö hän koulunkäynnistä. Vastaus oli empimättä: "Tottakai! Koulu on minulle hyvin tärkeä." Hänellä tuntui olevan selkeät tulevaisuudensuunnitelmat toimia Englannin presidenttinä ja asentaa luolaan ilmastointi. Kertoessamme Englantia hallitsevan kuningaskunta, ei hän nähnyt sitä esteenä. Lisäksi hän halusi muuttaa kylmään ja sateiseen maahan ja olla valkoihoinen.

Sitten matka jatkui sinne missä pippuri kasvaa. Kampot oli jo siirtomaa-aikana tunnettu pippureistaan eikä Ranskassa ravintolat olleet minkään arvoisia, jos keittiöstä ei löytynyt Kampotin pippuria.Yhä edelleen täällä kasvatetaan rakkaudella ja ammattitaidolla pippureita, joita myydään ympäri maailmaa. Päiväretken viimeinen kohde oli raputori Kepin kaupungissa, jossa nautimme rapumaisen lounaan. Sateet olivat muokanneet teitä kuoppaisiksi ja paikoin savivelliksi. Paluumatka tuk-tukilla Kampotiin oli hyvin töyssyinen eikä Satu meinannut penkissä pysyä, kun niin pomputti. Paikoitellen jouduttiin nousemaan pois kyydistä, että saatiin tuk-tuk taas liikkeelle.

Kampotista otimme jaetun taksin Phnom Penhiin, josta oli tarkoitus jatkaa matkaa bussilla Battambangiin. Meille tarjotiin 20 taalalla koko taksin takapenkkiä ja se ostettiin. Ensin ajateltiin: "Tämähän on luksusta, tilaa mukavasti jaloillekin!" Muutaman minuutin kuluttua auto parkkeerasi tien sivuun ja ulkopuolella odotti ihmisiä. Mietittiin, että mihin nuo ihmiset muka mahtuu? Eikä aikaakaan, kun kuskin lisäksi 3 aikuista ja yksi sylivauva ahtautuivat henkilöauton etupenkeille. Kukaan ei sanonut meille sanaakaan. Auto lähti liikkelle ja me mietimme, että kuka sitä autoa oikein ajaa? Vähän aikaa katsottiin toisiamme ja ihmeteltiin: "Ovatko nämä ihmiset tosissaan?". Vihjasimme etupenkille, että takanakin on tilaa ja tänne voi istua. He totesivat meille: "Näin on ihan hyvä". Pienen suostuttelun jälkeen nainen vauvan kanssa siirtyi takapenkille ja kuski sai oman penkkinsä. Englantia puhuva mies etupenkillä sanoi, etteivät kysyneet meiltä mitään, koska olettivat meidän maksaneen koko takapenkistä. Nämä ihmiset olisivat todella olleet valmiita istumaan 2,5-3 tuntia ahtautuneina etupenkeille. Malliesimerkki Kambodzan sananlaskulle: "Aina on tilaa yhdelle!". Täällä autot eivät koskaan kulje edes puolityhjinä.

Bussi Phnom Penhistä Battambangiin kesti 8h, josta yksi tunti kului korjaustöihin. Perillä Battambangin hostellin omistaja kertoi, ettei bussit Kambodzassa lähde mihinkään ilman kahta mekaanikkoa mukana. Bussikuskit tietävät, että aina jokin hajoaa matkalla. Bussissa oli tolkuttoman kuuma, ilmanvaihto ei toiminut ja jopa paikalliset hikoilivat. Perillä Battambangissa katu lainehti rankan vesisateen jäljiltä.

Battambangissa tutustuimme espanjalaiseen ja uruguaylaiseen tyttöön. He olivat varanneet seuraavalle päivälle nähtävyyskierroksen tuk-tuk -oppaan kanssa ja pyysivät meitä mukaan jakamaan kuluja. Oppaamme Nani vei meidät kaupunkikierrokselle, temppeleille ja erääseen Killing Caves -luolaan, joka oli toiminut Khmer Rougen aikaan teloituspaikkana. Tytöt jatkoivat matkaa Phnom Penhiin, joten varasimme kaksistaan toiselle päivälle uuden nähtävyyskierroksen Nanin kanssa. Tuolloin Nani vei meidät katsomaan bamburiisin, riisinuudelin ja riisipaperin valmistusta, kalan kuivausta sekä kalatahnan valmistuspaikkaa. Lisäksi vierailimme Khmer Rouge -aikakauden muistomerkillä. Vieressä sijaitseva temppeli muutetiin tuolloin vankilaksi Khmer Rougen toimesta ja joukkohautoja löydettiin muistomerkin alueelta. Nyt 25-vuotiaan Nanin käydessä peruskoulua, Khmer Rougen aikakauden kauheuksista ei kerrottu koulussa vaan Nani on kuullut tapahtumista perheen ja suvun jäseniltä. Nani oli hyvin kiitollinen, kun tarjosimme hänelle töitä. Näin vilkkaimman turistikauden ulkopuolella työt ja raha ovat kiven alla.

Kantaruokapaikaksemme Battambangissa muodostui sympaattinen Cafe Espresso, kambodzalainen pieni perheravintola. Tarjolla oli niin länsimaalaista kuin aasialaistakin ruokaa hyvin edukkaasti, mutta niin maittavasti. Jokaisen tilauksen yhteydessä tuli ilmaisena lisänä tuore monipuolinen hedelmälautanen. Lisäksi he antoivat meille jopa kakkua ilmaiseksi mukaan! Iäkäs omistajapariskunta palvelee joka päivä klo 7-22, lisäksi leivonnaisten valmistus ennen aamua. Koko ravintolan henkilökunta oli äärettömän sydämellistä väkeä.

Viimeinen etappi Kambodzassa oli Siem Reap. Sadekausi oli suotuisa kauniiksi kehutulle venematkalle Battambangista Siem Reapiin joen ollessa korkeimmillaan. Meille länsimaalaisille venelippu oli 22 taalaa eli ei halpa. Satamassa odotti 2m leveä ja n.10m pitkä lasikuituamme, johon ahtautui 30-40 ihmistä ja tavarat. Noin puolet matkustajista oli länsimaalaisia turisteja, puolet paikallisia. Pelastusliivit oli jopa seitsemälle, mutta niitä käytettiin istuinalusina. Veneen laidan ja vedenpinnan väliin jäi jopa muutama sentti. Vene oli niin ohutta materiaalia, että toisten veneiden aiheuttamat aallot tuntuivat veneen pohjassa, kuin olisi ollut kumiveneessä. Huvittavinta tässä kaikessa oli kuitenkin se, että lipussa oli uudehkon katamaraanin kuva. Matkan varrella osa paikallisista jäi kelluviin kyliin, jolloin perheenjäsen tuli veneellä vastaan. Ihan kuin meillä autolla bussipysäkille vastaan!

Siem Reap on tunnettu lähellä sijaitsevasta valtavasta temppelialueesta. Temppeleistä tunnetuin lienee Angkor Wat, mutta meidän suosikkimme oli ehdottomasti Bayon-temppeli. Päivän aikana vierailimme kolmella temppelillä oppaan kanssa. Muuten Siem Reap oli turistikeskittymä eikä kaupungissa ollut meille paljoa nähtävää.

Kambodzaa kohdanneet lähivuosikymmenien sisällissota ja levottomuudet ovat jättäneet jälkensä talouteen. Koko valtio on pitänyt rakentaa lähes alusta asti uudelleen. Talous on hyvin hiljalleen elpymässä. Kambodza on edelleen Aasian köyhimpiä maita. Köyhyyden seurauksena esim. lapsiprostituutio on ollut Kambodzassa iso ongelma. Perheillä ei ole ollut varaa elättää kaikkia lapsiaan, joten lapsia on myyty työvoimana eteenpäin. Tosiasiassa lapset ovat usein kuitenkin joutuneet ihmiskaupan uhreiksi, lapsiprostituutio jäävuoren huippuna.

Kambodzasta meille jäi erittäin hyvä mieli ja monta lämmintä muistoa. Maa on erittäin kaunis sekä ihmiset lämpimiä ja ystävällisiä. Köyhyydestä huolimatta ihmiset ovat positiivisia ja onnellisia ja arvostavat elämän perusasioita.

Viisumi oli umpeutumassa ja oli otettava suunta kohti Bangkokia. Bussilla lähtö viivästyi päivällä, bussimatka oli peruttu rajalla olevien tulvien vuoksi. Onneksi oltiin jätetty joustovaraa päiviin. Nyt olemme perillä Bangkokissa ja Australiaan lähtö lähenee.

P.S. Aiheesta kiinnostuneille suosittelemme Rolland Joffén ohjaamaa elokuvaa The Killing Fields (1984).