Maanantai 23.2, Tiistai 24.2, Keskiviikko 25.2

ROCK ROCK- eli suuri kiviseikkailu on taakse jäänyttä aikaa. Faktat lykäisimmillään ovat: 60 tunnin reissu, josta 20 istuttiin bussissa, 11 vaellettiin, 10 nukuttiin ja 10 valmistettiin ruokaa, syötiin tai tiskattiin, 2 tuntia kului leirin rakentamiseen ja purkuun, tunti kameliratsastukseen, 5,5 seurusteluun ja 0,5 henkilökohtaiseen hygieniaan. Vettä joimme kolmessa päivässä noin 40 litraa joista hikoilimme ehkä desin ja wc:een jätettiin korkeintaan 2 litraa. Haluaisin oikeasti tietää mitä tapahtui sille 37 litralle, joka kehojemme jäi- onkohan paino noussut sen verran- kääk!!

Nooh, ehkä voin hiukan enemmän avata tapahtumien kulkua. Liikkeelle lähdettiin maanantaiaamusta kello 6. Ryhmävahvuus oli 21, joista yli puolet skandinaaveja ja lähes kaikki eurooppalaisia. Ajomatkaa kertyi 5 tuntia ja saavutimme Kings Canyonin eli Austraalian vastineen Amerikan Grand Canyonille. Kolmen tunnin vaellus alkoi lievällä 160m lähes pystysuoralla nousulla, kello näytti 14 päivällä ja lämpötila lähellä 40 astetta. Siinäpä puuskuteltiin rinnettä ylös pikkuaskelin. Olimme toki tietoisia, että tämä oli retken vaativin osuus, mutta reidet maitohapoilla ja happea haukkoen asia ei ensimmäiseksi muistunut mieleen. Yllättäen 40 asteinen kloorille maistuva hanavesikin oli maailman parhaimman makuista. Täällä kun kaikki hanavesi on juomakelpoista, joskaan ei aina niin maukasta. Maisemat olivat mahtavat ja mikä mukavinta; kun kerran on kiivennyt ylös, seuraava suunta on alaspäin.

Seuraavalla etapilla pysähdyimme keräämään nuotiopuut mukaan matkaan. Yöpaikaksi meille oli valittu ”Bush Camp”. Hyvälläkään tahdolla ei termiä voi suomentaa metsäleiriksi kun puita on vähän ja nekin niin harvassa, joten ”pusikkoleiri” olisi varsin kuvaava käännös. Patjat oli sujautettu rullalle sateen ja tuulen kestäviin kanvaasipusseihin, joten rullan nykäisemällä auki oli sänky (eli swag) valmis. Lähimaastossa seikkaili ainakin kenguja, dingoa, lehmiä ja kameleita noin suurimpia eläimiä mainitakseni. Kuulemma ainakin lehmät ja serkku (kettu) olivat meitä käyneet aamuyöstä katselemassa, joskin suurin osa taisi silloin nukkua. Hyönteisijä oli tuhatta eri laijia ja varmaan miljoona kappaletta (ei hyttysiä kuitenkaan). Auringon laskiessa onneksi kärpäset katosivat, niistäpä meinaan varsinaista kiusaa olikin. Luulimme, että Gilillä olisi ollut kärpäsongelma, mutta ehei se oli pientää verrattuna aussi-serkkuihin. Kärpät kun etsivät jotakin viileää laskeutumispaikkaa, jossa mahdollisesti vielä olisi kosteuttakin, joten silmät, nenä, suu ja korvat ovat hyökkäyksien ykköskohteina. Miljoonat kiitokset Indonesian matkakumppaneillemme, jotka oheistivat meidät ostamaan kärpäshuput ennakkoon. Pelastivat tosiaan päivämme. Kyllä oli seuraavana päivänä lähes kaikilla samanlaiset.

Seuraavana aamuna 5.30 rullattiin swagit ja suunnattiin kohti Kata Tjutaa. Paikka on itseasiassa suurempi kuin Uluru, mutta koostuu useammasta osasta, joten ei pääse kilpailemaan ”maailman suurin kivi tittelistä”. Koska olimme mukamas niin aikaisin aamusta liikkeellä, niin päätimme valita kahdesta vaellusreitistä sen pidemmän kysyttyämme ensin sisältääkö matka suuria nousuja. ”Ei ollenkaan niin korkeita kuin eilen” oli vastaus. No ei varmaan jäänyt montaa kymmentä metriä puutumaan edellisestä. Hyvähän sitä on omia rajojaan välillä kokeilla. Valitettavasti nestehukka iski myös meidän seuruueen jäseneen, joten saatiin varoittava esimerkki siitä kun ei omia rajojaan tunne.

Iltapäivän tunnit vietettiin Aboriginaalien kulttuurikeskuksessa ja kuunneltiin tarinoita heidän historiastaan ja taiteestaan. Vaikka ei mitenkään sympatiat riitä kaduilla huuteleville, tämänpäivän ”abeille” niin täytyy todeta, että länsimaalainen ihminen on omalla ”paremmuudellaan” taas yhden hienon kulttuurin melkein tuhonnut ja nykyiset ongelmat aiheuttanut. Ilta päättyi retken kliimaksiin, eli illalliseen katsellen Ulurun vaihtuvia värejä auringon laskiessa. Kivestä on vain ”pieni osa” näkyvissä ja käsittääksemme ainakin 2/3 lisää maan alla.

Eipä ihme, että sosiaaliseen kanssakäymiseen ei mennyt sen enempää aikaa tällä reissulla. Illalla, suihkun jälkeen, yksi toisensa jälkeen kaivautui pikaisesti swagiinsa ja vaipui horrokseen tuhansien tähtien alla- ei tarvinnut juurikaan jutella! Aamu kolme ja herätys 04.30. Armeijamaisen kurin ja järjestyksen saattelemana aamun pimeydessä pestiin hampaat, rullattiin patjat ja lähdettiin aamiaiselle katselemaan auringon nousua Ulurulle. Aika oli hiljaista porukkaa, ei paljoa rupateltu. Sen jälkeen tehtiin kierros kiven ympäri, eli noin kahden tunnin mittainen pikkulenkki, tosin tasamaastossa tällä kertaa. Valokuvaaminen oli kiellettyä monessa kohdin kiven ympärillä, kuin myös kulttuurikeskuksessa.

Toistaiseksi henkisesti ja fyysisesti reissun rakin, mutta antoisin osuus. Kun yöunet jätetään vähemmälle, niin kummasti sitä herkistyy myös aboriginaalien historiallisille tarinoille ja oppii kunnioittamaan heidän pyhiä paikkojaan. Länsimaalaisesti kivi oli nimetty ”löytäjänsä” mukaan Ayers Rockiksi, mutta myöhäisellä 70-luvulla kun omaisuutta ryhdyttiin palauttamaan oikeille omistajilleen, paikalliset aboriginaalit saivat hallintaoikeuden maahan ja kivi nimettiin uudestaan Uluruksi. Nimi on oikeastaan edelleen kovinkin virheellinen, sillä Uluru on vain pieni pyhä pläntti kiven länsipuolella. Paikallisten keskuudessa kivi kulkee nimellä Rock vai pitäisikö laittaa THE ROCK. Sen verran olivat länsimaalaiset ovelia, että paluttaessaan maita alkuperäisomistukseen, tehtiin Ulurusta 99 vuoden vuokrasopimus, koska kohde on taloudellisesti niin tärkeä alueelle. Turisteja ei kuitenkaan käy kuin alle 1000 päivässä, mutta jos seuraavaan kaupunkiin on liki 500km, niin kyllä sitä palvelua täytyy lähimaastoon rakentaa.

Paluumatkalle suunnattiin väsyneinä, mutta onnellisina. Aikoinaan 1866 kun mantereen läpi on rakennettu rautatietä, toimitettiin paikalle myös ”pari” kamelia ja afganistanilaiset kamelinkouluttajat. Tästä on seurauksena kaksi tosiasiaa; rautatie on nimetty Ghan railwayksi af-gan-ilaisten kamelien mukaan. Ja koska kameleita ei surmattu töiden päätyttyä, niinkuin piti, on mantereella maailman suurin villikamelikanta, miljoonia kappaleita. Eipä länsimaalaiset taas oivaltaneet, minkä karhunpalveluksen tekivät. Kamelihan tarvitsee vettä vain 2kk välein ja saa 80% tarvisemastaan nesteestä syömästään kuivasta heinästä, joten mikäs täällä on lisääntyessä. Näimme siis matkalla villikameleita, mutta pysähdyimme ihka-oikealle farmille ratsastamaan niillä.

Eipä esitteen mukaan ihan näin rankkaa reissua osattu odottaa. Aikamoinen tee-se-itse matka, mutta nyt se on nähty ja koettu ja herran unelma täyttynyt. Kommenttina: ”Nähdä Uluru ja kuolla!”. Tosin pitäisi tuo Machu Picchukin nähdä ensin... niin ja keittää vielä miljoonia annoksia....

Kuvat varmaan kertovat taas enemmän.