Maissisaaret ja muuta

Käytiimpä sitten Corn saarilla (Islas de Maiz). Oikeastaan viivyttiin Isomaissilla vain sen aikaa, että napattiin paatti Little Cornille. Pikkumaissi on pieni (saaren voi kävellä päästä päähän tunnissa) paratiisisaari Caribian merellä. Saarella käy jonkin verran backpackereitä, mutta turismi on vasta lastenkengissä. Saarella ei ole moottoriajoneuvoja eikä kiireitä. Elämä on (ainakin päällisin puolin) yksinkertaista ja etenee hiljalleen omalla painollaan.

Syödään halpaa hummeria ja käydään sukeltamassa ja snorklaamassa. Nähdään snorklaillessa monia "hoitsuhaita" (Nurse shark) ja rauskuja. Pari yli metrin leveääkin leijailemassa ympäriinsä ihan vieressä. Maataan rannalla (50 suojakertoimen rasvalla valeltuna) ja uiskennellaan. Iltoja istutaan hostellin rannalla tai Tranquilo-baarissa, jonka baarimikolla on tapana olla niin kännissä ja sauhuissa ettei muista pyytää rahaa myymistään drinksuista.

Muutaman saarella vietetyn päivän jälkeen lähdetään Isomaissille, josta lennetään Managuaan 12-paikkasella "temppukoneella". Hiukan kuumottava kyyti sanoisin.

Managuasta lähdetään samantien Granadaan, jossa vietetään pari päivää. Käydään päiväretkillä Masayan käsityömarkkinoilla ja kraaterijärvellä, Laguna de Apoyolla. Apoyolla yritetään käydä melomassa kajakilla, mutta puutteellisten varusteiden (kaksi airoa melan sijasta) ja liian hurjan aallokon (järvellä!) vuoksi päädytään parin kaatumisen jälkeen viettämään löhöilypäivä: tästä todisteena riippumaton verkkokuvioinnit kinkussa.

Illalla käydään vielä todistamassa mitä kummallisinta katutaidetta: kaksi poikaa tanssimassa keskustorilla, kuten naiset tissibaareissa ja kolmemetrinen naisnukke vehtaamassa metrin korkean jättipäisen pikkumiehen kanssa. Outoutta.

Granadasta suunnistetaan lautalla Isla de Ometepelle, joka on kahden tulivuoren muodostama kahdeksikonmuotoinen saari valtavahkossa Nigaraguan järvessä. Herätään ennen viittä seuraavana aamuna valloittamaan saaren suurempaa tulivuorta, 1610 m korkeaa La Concepciónia, kun muutamat sitkeimmät vielä jatkavat ystävänpäivän juhlintaansa viereisessä baarissa.

Matka huipulle on todella rankka reilun neljän tunnin vaellus. Polku on erittäin jyrkkä ja kivenlohkareet, vierivät irtokivet ja liukas muta vaikeuttavat kipuamista. Noin puolessa välissä matkaa pilviverho kietoutuu meidän ympärille; Vuoren huippua ympäröi aina pilvet. Tunnelma on hieman aavemainen. Huippua lähestyessämme tuuli yltyy nopeasti. Muutaman minuutin päässä huipusta näkyvyys on enää joitain metrejä ja tuuli riepottelee todella rankasti. Meidän arviolta 140 senttimetrin mittainen, 15-vuotiaan näköinen opas, jolla on hotellillamme työskentelevän hustlaajan mukaan yli 20 vuotta kokemusta oppaan hommista, kysyy haluammeko varmasti mennä huipulle asti. Me haluamme, mutta opas ei. Ryömimme siis kaksin nelinkontin viimeiset parikymmentä metriä huipulle. Irtokivet vierivät jalkojen alta jyrkkää rinnettä alas tyhjyyteen, tuuli on uskomattoman kova ja kivet käsiemme alla kuumia. Kraatterin reunalta kurkistamme mahallamme maaten. Tuuli viskoo pikkukiviä päällemme emmekä sumun vuoksi näe kraatterin pohjaa. Tuntuu ettei olisi enää lainkaan maan päällä. Hiukan pelottaakin. Kraatterista leijailevat lämpimät mädältä kananmunalta haisevat rikkikaasut kertovat meille, että kyseessä on todellakin ihan oikeasti aktiivinen tulivuori.

Ryömimme hämmentyneinä takaisin oppaan luo ja lähdemme laskeutumaan alas vuorelta. Alempana sumu hälvenee melko yhtäkkisesti ja edessämme aukeaa ihana maisema alas saarelle, toiselle tulivuorelle ja järvelle. Alempana vuoren rinteiden verhoutuessa trooppiseen vuoristosademetsäkasvillisuuteen näemme (ja kuulemme) sekä mölyapinoita että joitain toisia apinoita ja muutamia eksoottisia lintuja. Hotellilla nukahdamme jo alkuillasta. ja nukumme lähes tauotta aamuun asti.