Jatkuvan maisemakuva tykityksen jälkeen saavuin pieneen Greymountiin. Mulla oli tarkka kartta kaupungista ja tottakai eksyin. Kävelin toista tuntia jotain hiivatin peltoja kahtakymmentä lisäkiloa kantaen. Otti niin kovasti päähän, että meinasin heittää rinkan ojaan ja itkeä vollottaa kuusi tuntia. Siinä tuli kuitenkin eteen karu realiteetti, että olin aika kaukana asutuksesta. Olisin saanut rääkyä aika kauan yksinäni. Mun verensokeri oli alhaalla, verenpaine ylhäällä ja pissa-valo paloi punaisella, päätin luovuttaa ja kysyä neuvoa ensimmäiseltä ihmiseltä. Iäkäs Jäbä oli oikein avulias ja nauroi, kun kerroin että oon nähnyt nyt tarpeeksi peltoja yhdelle päivälle. Se istutti mut autoon ja hurautti perille. Hävetti kertoa sille, että olin ollut noin sadan metrin päässä kohteesta ennen eksymistäni. Kiittin kauniisti ja sain vastaukseksi: "että pitäähän sun saada hyvä kuva kiiweistä." (Uusi-Seelantilaiset kutsuvat tosiaan itseään kiweiksi - ei hedelmän vaan sen kuuluisan lintueläimen vuoksi).

Nautin kylästä pyöräillen, vaeltelin ulkoreittejä ja kävin kajakoimassa saksalaisen tytön kanssa. Ja siihen se ulkonaolon ilo sitten loppuikin. Australian Brisbanessa riehunut myrsky tuli näyttäytymään Uuteen-Seelantiin ja sadetta tuli 70 millilitran päivävauhdilla. Vettä tuntui tulevan sekä pysty- että vaakasuoraan ja ulos lähtiessä varvastossut oli ainut säänkestävä vaihtoehto. Siinä ei ihan kamalasti tehnyt mieli mennä mihinkään, niinpä me köllilliin hostellissa, pelailtiin, kuunneltiin musiikkia, katsottiin leffoja ja juteltiin niitä näitä. Isoäidin tekemät villasukat oli yleisen ihastelun kohteena, tähän mennessä ne onkin paras varuste mitä oon kantanut mukana.
Ja pääsin saunaan sulattamaan itseni jo Melbournesta alkaneesta syväjäästä. Ihan oli perussaunan näköinen mesta ja suomalainen kiuashan se siellä komeili nurkassa. Tietty paikka oli K16 ja veden heittoa kiukaalle pyydettiin välttämään liian kuumuuden pelossa. Onnessani löylyttelin kaikessa rauhassa, eikä mulle ainakaan liian hiki tullut.

Matka jatkui kohti Etelä-saaren pohjoisosaa eli Nelsonia. Edellä jo mainitsinkin tästä vallitsevasta sadesäästä. Välillä tuntui, että matkustettiin keskellä vesiputousta eikä veden keskeltä täten nähnyt kamalasti kuulusia maisemia. Sivutuuli oli niin kova, että bussin ovi posahti ja se piti tunkata kiinni ojasta löytyneellä laudalla. Onneksi meidän hobitin näköinen ja hassulla aksentilla puhuva kuski oli neuvokas. Vielä siinäkin vaiheessa kun bussista katkesi kaikki sähköt. Eihän niillä sisävaloilla mitään tekään, mutta ajovalot on kova sana myrskyssä ja pimeässä. Kuski huokasi ja totesi, että se missaa nyt sen lemppari televisio sarjan, sitten se tarjosi kaikille kierroksen lakritsaa ja soitti apua. Koska oli myöhä ja pimeä siinä vähän kesti, mutta ei oltu kun viisi tuntia myöhässä.
Nelsonissa ehdin nautiskella ihan mielettömän kauniista luonnosta, kuunnella the lord of the ringin sound trackia, leikkiä hobittia, paistaa lettuja ja nukkua.

Seuraava etappi starttasi taasen bussilla. Tällä kertaa päästiin vaan 5 kilometrin päähän asemasta, kun iso kivi osui sivuikkunaan ja siihenhän se ruutu levisi. Auto oli kuulemma out of order ja palasimme lähtöruutuun linkin vaihtoon. No mitä pienistä,
suhteutettuna vuoden aikana matkustamiini kilometreihin oon päässyt vähällä. Alkaa olla varmaan 30000km mittarissa.