Selamat pagi/sore tai malam (riippuen mihin aikaan päivästä luet tätä juttua)! Vihdoin olen kohtuullisen nettiyhteyden äärellä, niin on aika summailla hieman kirjoihin ja kansiin jälkimmäistä osiota Indonesian reissustani.

16. päivä lauantaina lähdettiin puolen päivän ajoissa kohti lentokenttää. Air Asia muutti lipunoston jälkeen lentoaikatauluja siten, että jouduimme odottelemaan Bandungissa välilaskulla Medaniin seitsemisen tuntia. Aika kuitenkin sujui melko nopeasti syömisen, datailun ja pelailun merkeissä. Jatkolento sujui aikataulun mukaan. Perille laskeuduttiin lähes samaan aikaan Anun koneen kanssa, joka oli jonkun verran myöhässä.

Medanissa meitä oli vastassa englantilainen kaverini Chenaz, jonka tapasin Vietnamissa. Tämä oli loistava juttu, sillä hän auttoi meitä paljon majoitusten ja kuljetusten kanssa. Kentältä väsynyt seurueemme jatkoi matkaansa majapaikkaan, jossa vietettiin kaksi yötä. Mitään luksusta ei tarjoiltu tälläkään kertaa. Viereisen pääkadun liikenteen äänet kantautuivat sisään melko sensuroimattomana, mutta muutama tunti kait tuli jonkunlaista unta vedeltyä.
Seuraavan päivän aktiviteettina oli joenlaskua kumiveneellä, jonka Chenaz oli myös järjestänyt. Köröteltiin muutaman tunnin pomppuinen bussimatka takapenkillä muiden raftaajien kanssa Sei Bah Bolong -nimiseen paikkaan.

Perillä säädettiin kamat kuntoon ja hypättiin kuorma-auton lavalle/katolle, jonka jälkeen ajettiin vielä puolisen tuntia matkamme alkupisteeseen.
Itse raftailu oli todella mukavaa ja jokivarren viidakkomaisemat kerrassaan upeita. Kuuden tunnin melomisen jälkeen myös olkapäät ja kädet olivat hieman hapoilla, sillä vuolaammissa virtapaikoissa tuli pistettyä kaikki peliin hauskuuden maksimoimiseksi. Alla joitakin kuvia upeasta päivästä:

Raftailun jälkeen syötiin vielä päivällinen joen varrella, jonka jälkeen suunnattiin paluumatkalle. Illalla Medanissa teki mieli sikailla kunnon Mäkkäri-setit pitkästä aikaa. Chenaz kirjoitti meille myös muutamia vinkkejä seuraava kohdetta, Lake Tobaa, varten. Medan (joka toimii lähes pakollisena välietappina ennen Tobaa tai Sumatran viidakkoa) tuskin kuuluu kovinkaan monen reissupekan suosikkikaupunkeihin, ei myöskään minun, mutta Chenazin avun ja raftailupäivän ansiosta visiittimme ensimmäisestä osiosta tuli oikein mukava.

Seuraavaksi aamuksi otettiin laiskoina majoituspaikastamme suora kyyti Lake Toballe. Reilun viiden tunnin matka henkilöautossa maksoi reilut viisi euroa/henkilö, joten tästä mukavuudesta maksoi ihan mielellään muutaman euron lisää bussikyytiin verrattuna. Tietenkään superüberhc-trävelleri ei tällaisiin kyyteihin sortuisi, vaan taittaisi kaikki matkat aina paikallisbusseilla tai muulla lokaalilla transportaatiolla, mutta itse onkin tällainen mukavuudenhaluinen pullamössöturisti aina välillä.

Perillä Parapatin satamasta otettiin lyhyt lauttamatka Tuktukin -saarelle, jossa suurin osa Toban majapaikoista ja turismi-infrastuktuurista sijaitsevat. Katseltiin muutama majoitusvaihtoehto, mutta päädyttiin Bagus Bayn mukaviin maisemiin. Oma pikkuhuone 2,5 euroa/yö (30 000 rupiaa).

Seuraavana päivänä vuokrattiin fillarit ja käytiin ajelemassa upeissa maisemissa reilun parinkymmenen kilometrin lenkki. Matkalla pidettiin tauko Thyeza guesthousessa, joka sijaitsee todella hienolla paikalla aivan järven rannalla. Päätettiinkin vaihtaa majoitusta pariksi viimeiseksi yöksi tänne. Paikan koira oli saanut joku aika sitten pentuja ja näiden pienten karvapallojen kanssa olikin mukava leikkiä.

Thyezasta vuokrattiin seuraavana aamuna skootterit ja lähdettiin ajamaan saarta ympäri. Reissu kesti n. kahdeksan tuntia ja ajeltua tuli noin 140 kilometriä, välillä tie oli melko huonossa kunnossa ja matkanteko oli hidasta, mutta maisemat ja mahtavat ihmiset ja lapset matkan varrella olivat jälleen vertaansa vailla, kuten kuvista näkyy:

Viimeinen päivä Toballa oli pyhitetty pääasiassa lepäilyyn ja polskimiseen ja yleiseen rentoutumiseen (poislukien jumppatuokiota järven rannalla), mihin Toba on tarkoitettukin. Kyseinen paikka menee ehdottomasti miun suosikkikohteisiin, missä on tullut vierailtua. Suomalainen mieli lepää: hiljaista ja upeaa järvimaisemaa, puhdasta vettä ja raikasta ilmaa.

Toballa voisi levytellä helposti paljooooon pitempäänkin, mutta viisumin takaraja pakotti jatkamaan matkaa. Annettiin vinkkejä ja pidin viiden minuutin peruskurssin markkinoinnista ja miten asiakas on ykkönen kaikessa tekemisessä, mutta varmaan meni suurin osa jutuista aivan ohi ja tienaaminen jatkuu samalla tavalla, että lyhytkatseisesti nyhdetään jokainen penni vierailevilta turisteilta. Myöskään vaatteidenpesu ei sujunut ihan ongelmitta, mutta lopulta lähes kaikki vaatekappaleet taisivat kuitenkin löytyä (milloin mistäkin pyykkikorista).

Otettiin turistikyyti Toban satamasta kahden hollantilaisen jannun kanssa Sumatran viidakoihin ja Bukit Lawangiin. Matkan piti kestää n. 8 tuntia, mutta tämän päälle tuli vielä muutama tunti lisää, onneksi oli kuitenkin tila-auton etupenkillä mukavasti jalkatilaa ja musiikin ja turinoinnin siivittämänä matka taittui melko kivuttomasti. Perillä haluttiin majapaikka hieman syrjemmästä ja lähdettiin tallaamaan pääkylältä jokea ylävirtaan, jossa sijaitsee myös paljon majoitusvaihtoehtoja. Muutaman vaihtoehdon jälkeen päädyttiin Junia's Guesthouseen joen rannalle. Paikan henkilökunta on iloista väkeä ja ruoka hyvää ja edullista ja huoneetkin ihan ok (mikäli torakoita ei satu tipahtamaan sängylle).

Illallista syödessämme joukkoon liittyi hollantilainen Rutger, joka oli kuullut suosituksia paikan oppaasta viidakkoretkille. Tämän ansiosta päätettiin myös ottaa viidakkoretki kyseisen guesthousen kautta, joka olikin hyvä päätös. Bukit Lawangin suurin aktiviteetti on viidakkoretkeily, joka tarjoaa mahdollisuuden uhanalaisen orangin ja muiden viidakon ihmeiden bongailuun. Puolivillejä orankeja voi toki myös nähdä ruokintapaikalla, joita järjestetään kahdesti päivässä, mikäli viidakkotrekkailu ei kiinnosta. Käytiin myös ensimmäisenä iltapäivänä täällä ensimmäisen kerran, mutta orankeja ei tällä kertaa tullut banaaneja hakemaan, mikä on siis toisaalta hyvä juttu, sillä tämä tarkoittaa, että ne pystyvät löytämään itse ravintoaan viidakosta ja ovat yhä vähemmän ja vähemmän riippuvaisia ihmisistä. Suurin osa (tai kaikki) näistä puolivilleistä orangeista on pelastettu ihmisiltä, sillä näitä oransseja karvakasoja otettiin ennen lemmikeiksi (emot saatettiin tappaa ja poikaset riistää ihmisten viihdykkeiksi).

Seuraavana aamuna ryhmärämä lähti talsimaan viidakon uumeniin. Heti alkumatkasta nähtiin kolme orankia, jotka olivatkin reissun ainoat. Oli hieno seurata näiden ihmismäisten oranssien veljiemme touhuamista puussa. Tiesitkö, että orangin ja ihmisen DNA ovat n. 97%:sti samat. Muitakin mahtavia kavereita tuli nähtyä, kuten makakeja, thomas leaf -apinoita sekä harvinaisempi vieras gibbon, josta onnistuin saamaan ihan kivaa kuvaakin jopa yläoksistosta. Paljon myös näkyi pienempiä nilviäisiä, etenkin hameväen ihastukseksi. Yö sujui laavulla, jossa uni oli jokseenkin katkonaista, sillä nukkumisalusta oli melkoisen kova. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi ja lisäksi oppailla oli myös hedelmiä välipaloiksi. Toisena päivänä ei enään niin hirveästi kävelty. Koetettiin kyllä mennä vesiputoukselle aikamoista jyrkännettä, mutta maanvieremä oli vienyt polun mennessään ja jouduttiin taistelemaan samaa reittiä takaisin ja kävelemään joenvartta pitkin kylpyyn.

Paluumatka viidakosta sujui sisärenkaiden kyydissä koskea alas lasketellen. Tubingia voi myös harrastaa omatoimisesti lipumalla koskea alas seuraaviin kyliin tai kävelemällä ylävirtaan ja sieltä alas lyhyemmän setin. Rutgerin kanssa laskeltiin pari tuntia mukavissa maisemissa viilentävien kuohujen kyyditseminä. Perillä kylästä paikallis"bussi" tuo takaisin BL:iin.

Viidakkoretkeä Bukit Lawangissa voi todellakin suositella lämpimästi, mutta jonkunlainen peruskunto on syytä olla, sillä kävelyä tulee runsaasti ja se on todella ylä- ja alamäkipainotteista. Tähän kun lisätään viidakon huima kosteusprosentti, niin homma todellakin käy urheilusta. Junia Guesthousen kautta hommattu oppaamme Henry alias Mowgli osaa hommansa ja on muutenkin hyvä tyyppi. Henry tarjoili mukavia välipaloja viidakonkasveista ja osaa kertoa elukoista, kasveista ja muusta viidakon meiningistä. 45-kiloisessa kaverissa on myös voimaa, sillä hän kanteli kaksi kertaa painavampaa suomipoikaakin olalla.

Viidakkoseikkailut saivat täydellisen päätöksensä maanantaiaamuna, kun käytiin vielä Rütgerin ja Anun kanssa feeding platformilla aamuruokinnassa. Reilun tunnin aikana nähtiin yhteensä viisi orankia, mm. äitioranki kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Nämä lapset ovat siis jo viidakoissa syntyneitä villejä orankeja.

Tämän jälkeen hyvästeltiin Bukit Lawang ja jatkettiin matkaa Anun kanssa takaisin Medaniin, jossa oltiin yksi yö ennen lentoa Aasian etappini viimeistä maata, Malesiaa. Nyt ollaan oltu muutama päivä täällä kansojen sulatusuunissa ja mahtavien ruokapatojen äärellä Penangissa. Tarjolla on lukemattomia mahtavia katuruokaloita ja ravintoloita. Löytyy intialaista, kiinalaista, paikallista, länsimaista keittiötä. Katuruokaa rakastavalle reissupekalle aivan mahtava kohde, vaikkakin vajaan 35 asteen lämpötilat tekevät päivisistä kävelyretkistä todella hikisiä. Penangista ja Malesian seuraavista kohteista kuitenkin lisää seuraavassa jutussa.