Selamat Siang Dari Sulawesi!

No niin, kerrankin Kannarilla on aikaa istuskella ja kirjoitella kuulumisia, joita onkin kertynyt aika mojovasti sitten viime kerran kun lahetin blogia.Viime kerralla olimme viela Filippiinien puolella, nyt sijaintimme on Indonesia ja Sulawesin saaristo.

Palataan siis ajassa takaisin pain ja Filippiineille. Lahdimme neljan paivan jalkeen Santo Ninosta kohti Puerto Princesaa. Yhden yon siella vietettyamme otimme suunnaksi pohjoisen ja El Nidon kuuluisat kalkkikivisaaret. Kiinalaisen uuden vuoden takia kamppia oli ihan mielettoman hankala loytaa, koska El Nidon rannan kaikki paikat olivat taynna tai budjettimme ulottumattomissa. Onneksi loysimme aivan alyttoman mukavan kampan heti rannan tuntumasta omalla parvekkeella ja vielapa kohtuu hintaan. El Nido hurmasi meidan kauneudellaan varsinkin auringonlaskun aikaan, jolloin koko ranta ja horisontti varjaytyi mita hienoimpiin vareihin. Paasimme ihastelemaan sukellusreissuilla kauniita kalkkikivisaaria niin pinnalta kuin pinnan alta yhteensa neljan sukelluksen verran.Yksi hienoimmista sukellushetkista olis ehdottomasti, kun pitkan, ehka hieman tylsan sukelluksen loppupuolella ohitsemme liiteli kovaa vauhtia meikalaisen ehdoton suosikki: jattilaiskokoinen manta-rausku. Ihmeellista tormata noihin elukoihin ihan sattumalta, juuri silloin kun et sita odota! Ja mina hymyilin kuin hangon keksi pinnalle paastyamme. J

Tapasimme El Nidossa suomaisen pariskunnan Tiian ja Mikon, joiden kanssa vietimme monta hauskaa hetkea nauraen ties mille puheenaiheelle vedet silmissa. Tuli taas todettua, etta matkaajien yksi helpoimmista ja puhutuimmista aiheista on vatsan toimivuus ja siita raportointi. Teimme Mikon, Tiian ja kanadalaisen Mohawkin kanssa myos saarireissun eli "Island Hoppingin". Vuokrasimme paivaksi veneen, jonka kanssa puksutimme samaisille saarille, missa olimme aikaisemmin sukeltaneet. Vene vei meidat muun muassa salaiselle laguunille, valkoisille pienille laguuneille ja uskomattoman turkoosin veden aarelle. Reissun yksi kohokohta (ainakin meikalaiselle) oli aivan mahtava lounas minka veneaijat meille loihti samalla, kun valkoiset suomalaiset karvensivat nahkaansa yhdella kauneimmalla rannalla veitsenteravien kallioiden lomassa. Tarjolla oli juuri grillattua kanaa ja kalaa, riisia ja erilaisia salaatteja, jalkiruokana raikasta tuoretta ananasta. Ihanaa ruokaa mita mahtavimmassa ymparistossa! Samana iltana maittavan kalaillaillisen jalkeen koko porukka (Tiia, Mikko, Mohawk, mina ja Mika, seka ruotsalainen pariskunta Ake&Anette) teki turistien tricycleen ahtautumisen ennatyksen: 7 ihmista+kuski yhden pienen riksan paalla!!

El Nidosta lahdimme seitseman paivan jalkeen kohti Port Bartonin pikkukylaa. Matkalla Mika naki lasten leikkivan irtileikatun koiran paan kanssa... Onneksi meikalainen katseli silloin jonnekkin muualle!!! Perilla meita kohtasi sama ongelma kuin El Nidossakin, huoneita ei ollut lahestulkoon missaan vapaana. Onneksi yhdesta paikasta saimme vihdoin yhden huoneen, joka tuntui aluksi todella kummalliselta majapaikalta. Huone oli selvastikin jonkun koti, keittioineen ja kaikkine henkilokohtaisineen tavaroineen. Yhdessa huoneen nurkassa oli kuva kauniista nuoresta juuri valmistuneesta tytosta ja pienella poydalla erilaisia diplomeita joita tama "Lucy" oli ansainnut erilaisista luottamustehtavista. Hieman aavemaista! Myohemmin kuulimme yhdelta espanajalaiselta huoneen tarinan, joka ei ollutkaan niin kamala:huone kuuluu paikan omistajan sisarentyttarelle, joka oli jo pitkaan ollut toissa ulkomailla, Qatarissa ja antanut huoneensa vuokrattavaksi turisteille. Saimme siis nukkua rauhassa vaikka Lucy tuijottikin nurkasta meita kauniilla hymyllaan! J Paikan hieman iakas lady tiesi Suomesta Anne Pohtamon, yksi kauneimmista misseista kuulemma kautta aikojen!

Port Barton oli paikkana oikein viihtyisa ja idyllinen ja paikan ranta myos kaunis. Olisimme halunneet tehda siella myos sukelluksia, mutta alkoholisoitunut saksalaispariskunta, joka emannoi yhta sukelluskoulua sai meidan mielemme muuttumaan... Harmittavaksi ongelmaksemme koitui pankkiautomaattien puuttuminen, ja siksi kateisvarantomme olivat hupenemassa. Lahdimmekin siis Bartonista kohti Puerto Princesaa hieman nopeammin kuin olimme suunnitelleet. Matka Puertoon olikin aivan uusi kokemus, varsinkin Mikalle! Kulkuvalineena meilla oli vanha jeepney-bussi, joka ahdattiin aivan tayteen porukkaa, jopa niin tayteen, etta osan matkustajista piti menna matkaamaan katolle, Mika mukaanluettuna! Katolla matkustaminen olikin erittain mukava tapa matkustaa. Oman haasteensa retkeen toi puiden oksat, jotka 80 km tuntivauhdilla suhahtelevat paan vieresta aika vauhdikkaasti. Alkumatka bussin katolla sujui siis erittain hyvin. Puolessa valissa matkaa alkoi kuitenkin sataa ja kaikki joutuivat ahtautumaan ison pressun alle, joka haisi vanhalle kalalle. Loppumatka taittui siis vahemman mukavissa tunnelmissa.

Puerto Princesassa vietimme viisi paivaa, kaksi niista sukeltaen Puerton lahivesilla. Yhtena iltana naimme Katabom-baarissa aikaisemmin Santo Ninossa tavatut espanjalaiset ja tietenkin Larryn. Ilta oli jalleen kerran aivan mahtava, paikallisen bandin soittaessa jo viime kerrasta tuttuja tarttuvia biiseja filippiiniksi! Tuli jammailtua oikein kunnolla! Oli siis todella vaikea jattaa Filippiinit ja sen mahtavat iloiset, hymyilevat ihmiset!

Lahdimme siis Puertosta lentaen Manilan kautta Cebuun, jossa jouduimme yopymaan viela yhden yon. Seuraavana aamuna lensimme jalleen Manilan kautta Kuala Lumpuriin, Malesiaan. Ihan jarjettoman tyhmaa lentamista edestakaisin, taytynee ostaa netista muutama hiilidioksidipuu mielta keventamaan... J Elina tekikin jo aiemmin El Nidossa ihan pikkusen virheen: buukkasi liput Puertosta vaaralle paivalle, josta syntyikin aikamoinen rumba. Piti soittaa Cebu Pacificin puhelinpalveluun saadaksemme peruutetuista lipuista tulleet hyvitykset kayttoon. Filipino-englantia on valilla hieman vaikea ymmartaa, saatika sitten puhelimessa pre-paid liittyman rahan koko ajan huvetessa. Kerran puhelu katkesikin saldon loppuessa... Muutama harmaa matkustushius tuli tasta episodista luultavasti lisaa. Mika saakin tulevaisuudessa tehda kaikki varaukset! ;)

Kuala Lumpur tuntui miltein kotikaupungilta sinne saavuttuamme! Laskimme, etta tama oli kuudes kerta meille tassa miljoonakaupungissa. Malesialaiset ruuat maistuivat aivan mielettoman hyvalta filippiinilaisten sotkujen jalkeen, olimmekin aivan haltioissamme saadessamme syoda roti canaita(ohut lehteva niin sanottu leipa ja curry-kastiketta ja linsseista tehtya dhalia), nasi gorengia (paistettua riisia), maittavia intialaiscurreja ja muita edellisreissujen suosikkeja!

Oli myos aivan mahtavaa nahda ystavamme Anita ja Ricardo! Oli hauska huomata, etta heidan kanssaan on aina helppo keskustella aiheesta kuin aiheesta, ja etta mikaan ei ole muuttunut meidan valillamme vuoden aikana, sama huumori kukkii edelleen! Heidan tapaamisensa on yleensa aina myos uusi kulinaristinen elamys, he vievat meidat aina syomaan mielettoman maukkaita paikallisia erikoisuuksia turistialueiden ulkopuolelle. He tietavat siis hyvin suhteemme maistuvaan hyvaanruokaan! Nautimme muun muassa maistuvia kiinalaisia erikoisuuksia seka intialaistyylista ruokaa kasin syotyna banaanin lehtien paalta. Njaaaaaaaaaaaaam!

Kavimme myos reippailemassa Anitan ja Rickin, seka heidan ystaviensa kanssa ihan Kuala Lumpurin ytimessa sijaitsevassa luonnonpuistossa. Bukit Gasing on erittain miellyttava paikka mutkittelevine polkuineen ja jyrkkinenousuineen. Hiki virtasi meidan pumpatessa laiskistuneita lihaksiamme ylos rinteita. Metsassa oli myos miellyttavan viilea, koska tihea puusto muodostaa tehokkaan aurinko-suojan. Mukava paiva kaiken kaikkiaan!

Muutaman paivan shoppailtuamme oli aika lahtea kohti uutta maaranpaata: Sulawesin saaristoa Indonesiassa. Yritimme jo viime vuonna paasta Sulawesille, mutta lentomme Manadoon (Pohjois-Sulawesi) peruttiin kaksi viikkoa ennen kuin meidan piti matkustaa. Tana vuonna kavi parempi tuuri ja onnistuimme buukkaamaan lennot Makassariin (Etela-Sulawesi) ilman mitaan ongelmaa. Jostain kumman syysta Sulawesi on aina ollut meikalaiselle se unelma kohde, ehka se johtuu saariryhman hauskasta nimesta, jota aina penskana hihiteltiin koulussa maantiedon tunneilla. J Saavuimme siis Makassariin 18.2., josta lahdimme heti seuraavana paivana posottamaan bussilla kohti Rantepaon kaupunkia Tana Torajan alueella.

Matka Torajalle kesti iaisyyden, mutta onneksi yllatykseksemme bussin jalkatila oli meikalaisilekin erittain tilava! Luotettava ihka uusi opaskirjamme lupasi matkan pituudeksi 8 tuntia, mutta meilla kesti 13 tuntia erilaisten viivastyksien takia... Ensimmainen stoppimme aiheutui bussin moottoriviasta, toisella kertaa tormasimme mopoon ja sen matkustajiin. Mopo-onnettomuuden vuoksi bussin henkilokunta joutui poliisien kynsiin ja emme siis paasseet matkustamaan muutamaan tuntiin kuulusteluiden vuoksi! Hengailimme Mikan kanssa poliisiaseman ulkopuolella, kun yksi poliisesta kutsui meidat istuskelemaan "kammarille". Hieman hamillamme istuimme tuohon pieneen koppiin, mutta heidan aikeensa olivatkin hieman toiset kuin luulimme: Poliisit halusivat ottaa kannykoillaan meista erilaisia kaverikuvia! Eipa heilla nayttanyt muutenkaan olevan kiiretta mihinkaan: yksi pollari pelasi tietokoneella spider-pasianssia, kaksi polisiia tappoivat aikaa pelaten shakkia ja neljas seurasi vieresta. Etta nain! Rantepaoon paasimme keskella yota ja uni todellakin maittoi vasyneille matkustajille!

Heti seuraavana paivana lahdimme samassa bussissa saapuneiden kanadalaisen Johnnyn ja itavaltalaisten Romanin ja hanen aitinsa kanssa kiertoajelulle Rantepaoon ymparistoon. Torajan alue on erittain tunnettu erikoisesta hautajaiskulttuuristaan. Torajalaisille hautajaiset ovat suurin juhla ja kuolemaa juhlitaan monta paivaa kestavilla seremonioilla. Alue on nykyaan hollantilaisten kolonialismin takia hyvin kristitty, mutta vanhat perinteet ja traditiot erilaisista heimouskonnoista pitavat edelleen sijansa kulttuurissa. Oppaamme Yohannis kertoi koko paivan kestavalla retkella todella mielenkiintoisia yksityiskohtia heidan kulttuuristaan, joka on erittain yhteisokeskeinen. Naimme erilaisia hautapaikkoja, kuten kallion tehtyja hautaonkaloita ja puun johon oli viela kolmekymmenta vuotta sitten haudattu kuolleita vauvoja. Aika karmivaa! Kalliohautaus on edelleen kaytossa Torajan alueella.

Seuraavana paivana paasimme jopa seuraamaan ensimmaisen paivan hautajaisseremoniaa laheiseen kylaan, olimme siis onnekkaita! Seremonia on suuri tapahtuma, jonka jarjestaakseen kuolleen ihmisen perhe voi joutua ottamaan lainaa pankista, tai pahimmassa tapauksessa sanomaan itsensa irti toista saadakseen aikaa jarjestelyihin. Naiden hautajaisten vainaja oli ollut kuolleena jo kaksi kuukautta, jonka aikana perhe on pitanyt ruumista kotonaan arkussa odottamassa, kunnes hautajaisjarjestelyt ovat valmiit.

Torajalaiset kayttavat ihan mielettomasti vaivaa rakentaaksen valtavat katokset hautajaisvieraille. Omaiset ottavat vastaan jokaisen veiraan ja tarjoavat heille kupin paikallista erittain hyvaa kahvia, seka erilaisia perinteisia pikkukekseja. Tapana on myos polttaa hautajaistupakaa, jota meille tarjosi vainajan pojanpoika. Omaisille tuodaan erilaisia lahjoja osoittaakseen kiitollisuutta heidan vieraanvaraisuudestaan: useimmiten lahjat voivat olla paikallista neilikalla maustettua tupakkaa, sokeria tai muuta yleishyodyketta. Me veimme perheelle kartongin tupakkaa J Todella hammentavaa oli myos se, etta omaiset olivat erittain mielissaan siita, etta olimme saapuneet naihin hautajaisjuhliin, vaikka alussa se tuntuikin hieman kummalliselta!

Hautajaisten yksi tarkeimmista kohokohdista on elainuhrit. Nain elainrakkaana ihmisena olin onnellinen, etta vierailimme hautajaisissa niiden ensimmaisena paivana, jolloin emme paasseet todistamaan vesipuhveleiden uhraamista. Ensimmaisen paivan rituaaleihin kuuluu olennaisena osana siat, joita kannettiin paikalle lahstulkoon kymmenittain. Myohemmin osa sioista teurastettiin hautajaisvaen juhlaillalliseksi... Emme jaaneet odottamaan tata illallista, ei ollut oikein nalka J Mika tapasi seuraavana paivana kaksi kanadalaista miesta, jotka olivat olleet todistamassa seitseman vesipuhvelin uhraamista vainajan kunniaksi. Ei ollut kuulemma kauhean kaunis naky, kun Mika oli nahnyt videolta taman tapahtuneen...

Saimme naiden kahden paivan jalkeen tarpeeksemme hautajaisista ja kuolemasta ja varasimme kauan unelmanamme olleen koskenlaskureissun! Lahdimme aamulla kahdeksan aikaan hotelliltamme 50 vuotta vanhalla Land Roverilla kohti 2 tunnin matkan paassa olevaa jokea ja sen kuohuja. Matka sinne oli ehka myos luettavissa eraanlaiseksi villiksi kokemukseksi, koska "tie" joka vei joelle ei todellakaan ollut mikaan tie vain paikoitellen aikamoista kuravellia ja kivikkoa. Vanha Land Rover oli mita mainoin peli paasta naista off-road paikoista, valilla ihmettelimme Mikan kanssa suut auki sen ketteryytta todella vaikeissa paikoissa. Maisemat olivat aivan huikeat: valtavia laaksoja ja pengerettyja vihreita riisiviljelmia, lapset vilkuttaen koulupuvuissaan!

Saavuimme todella pieneen kylaan, josta alkoi patiokointi alas rinteita kohti siella jossain alhaalla siintavaa jokea. Aikamoinen laskeutuminen tuntui varsin rankalta, emme kuitenkaan voineet valittaa, koska koskenlasku tiimin muut aijat kantoivat alas esimerkiksi 50 kiloa painavan, rullalla olevan kumiveneen ja kaikki muut koskenlaskussa tarvttavat kamppeet lounaasta lahtien! Alhaalla joella vene pumpattiin kuntoon, lyhyt turvallisuusinfo, kyparat paahan, liivit paalle ja matkaan! Taytyy sanoa etta olen ihan mielettoman tyytyvainen, etta tuhlasimme taas vahan rahaa tahan ihan mahtavaan kokemukseen. Kosket olivat luokkaa 3 (luokka 4 on aika villia menoa kuulemma) ja vauhtia ja kuohuavaa vetta riitti! Heti ensimmaisessa koskessa yksi oppaistamme Agus tiputti Mikan tahallaan alas veneesta, poimimme heidat kyytiin muutaman kymmenen metrin paasta isot hymyt naamalla!

Maisemat joen ymparilla olivat aivan uskomattoman hienot! Joki kulki paikoitellen syvassa kanjonissa vehreiden rinteiden ymparoimana. Aina valilla pysahdyimme ihastelemaan todella kauniita vesiputouksia ja ihmettelimme penkereilla laiskottelevia iguana-liskoja ja villiankkoja! Ihan mahtava reissu, jonka kruunasi maaranpaassamme nautittu paikallinen maukas kahvi!

Tapasimme Rantepaossa myos viime reissulta tutut Iiron ja Jyrin. Sinansahuvittavaa, etta emme ole onnistuneet tormaamaan Suomen paassa, vaan kauimmissa Indonesian kolkissa! Ihan mukava sattuma, etta matkasuunnitelmamme olivat samat. Lahdimme heidan kanssaan kohti satamakaupunki Ampanaa, joka sijatsee Keski-Sulawesilla, yhteyksineen Togeanin saariryhmalle. Matka mutkikkaita vuoristoteita pitkin oli todelakin hyvin pitka ja jannittavakin! Yhdessa kohtaa naimme suuren rekan aivan kenossa jyrkanteen reunalla, sortuneen tien ylla, tuettuna bambupylvailla, jotta se ei olisi tippunut alas lahestulkoon pystysuoraa rinnetta alas. Yksi bensarekka oli jaanyt maanvyoryman alle ja tuloksena oli aika littanana oleva hytti... Onneksi palkkaamamme kuski oli todella rauhallinen, eika tehnyt mitaan ylimaaraisia riskeja saavuttaaksemme maaranpaan. Matka Ampanaan kesti yhteensa 16 tuntia! Illalla paasimme hotelliin, mutta uni ei oikein tullut, kiitos viereisessa baarissa pauhaavan paikallisen karaoken......

Seuraavana aamuna yritimme paasta matkaan kohti Togeania, mutta tuulen ollessa liian voimakas, hotellin omistajat paattivat, etta jaamme odottelemaan seuraavan paivan suotuisempia keleja. Hyvitykseksi saimme maistuvat lounaan Oasis-hotellin (ja Kadidiri Paradise Resortin) omistajien kotona! Ja eikun kuuntelemaan samaa karaokea taas seuraavanakin iltana ja yona. Onneksi meikalaisella oli tukkupakkaus korvatulppia!

Togean on ollut minun unelmani jo muutaman vuoden. Voin jalleen kerran todeta, etta Sulawesi ei ole antanut itseaan helpolla, koska matka Oasiksen/Kadidiri Paradisen porukan veneella Kadidirin saarelle oli taynna toimintaa... taytyy sanoa, etta olin jossain vaiheessa melko varma, etta koko vene on pohjassa, koska se keikkui todella paljon pienessakin aallokossa ja jo satamasta lahteminen oli tyon ja tuskan takana, veneen kerran joutuen matalikolleja perasin vaantyi. Matka kadidirille kesti "yllattaen" taas ihan mielettoman kauan, koska kaiken kukkuraksi tama luotettava paattimme oli todella hidas.

Paastyamme Togeanille Kadidiri Paradise Resorttiin totesimme tulleemme kirjaimelleiseti paratiisiin! Todella kaunis paikka ihan mielettoman turkoosineen vesineen! Mieli todellakin lepasi noiden inhottavien matkustuspaivien jalkeen! Saimme ihan mahtavan mokin miltein rannan tuntumasta, jossa oli Elinan unelmien sanky: pylvassanky tihealla hyttysverkolla varustettuna! J

Huoneemme hintaan kuului kolme ateriaa paivassa, jotka nautittiin samaan aikaan yhdessa muiden paikan asukkaiden kesken. Paasimme maistamaan kahdeksan paivan aikana erittain hyvia paikallisia ruokia laidasta laitaan suurella ruokahalulla!

Kaiken lisaksi sukeltaminen oli meille erittain halpaa, koska me hullut raahaamme mukanamme omia sukellusvarusteita. Teimme yhteensa 12 sukellusta todella kauniilla vedenalaisilla seinamilla aivan mahtavan sveitsilaisen Conzaguen kanssa. Miehella on ihan uskomattoman hyva huumorintaju! Conzague on myos ensimmainen Togeanilla aikoinaan sukeltanut kouluttaja, joten olimme erittaine hyvissa kasissa hanen tuntiessaan sukelluspaikat kuin omat taskunsa! Kavimme sukeltamassa myos vuonna 1945 uponneen amerikkalaisen B-24 pommilentokoneen, joka oli erittain mielenkiintoinen runsaineen koralllikasvustoineen!

Kaikenkaikkiaan Togeanit oli ihan mahtava paikka ja Kadidiri Paradise saa meilta kiitettavan arvosanan. Mukavinta paikassa oli mahtava yhteishenki muiden matkaajien kanssa, olimme kuin suurta perhetta! Tutustuimme muun muassa sveitsilaiseen sukelluskouluttaja-pariskuntaan Martiniin ja Saraan, joiden kanssa vietimme paljonkin aikaa! Lahdimme heidan kanssaan samaa matkaa yolautalla kohti Gorontaloa, joka on satamakaupunki Pohjois-Sulawesilla.

Gorontalossa vietimme paivan maahanmuuttotoimistolla. Kokeilimme Mikan kanssa onneamme ja yritimme pidentaa Indonesian viisumiamme, jossa luki selvasti non-extendable. Tuli taas todettua, etta korruptiorahalla Indonesiassa kaikki on mahdollista, viisumin pidennyskin onnistui 10 euron lisahintaan. Kaikenkukkuraksi kyseinen maahanmuuttoviranomainen halusi yhteiskuvan meista ja hanesta.

Seuraavana aamuna suuntasimme kohti Manadon kaupunkia, jossa paasimme syomaan pitkasta aikaa lansimaalaista ruokaa (lue: Makkari, KFC ja Pizza HutJ). Manadosta suuntasimme kohti Bunakenin saarta, joka on ainakin suomalaisten keskuudessa kuuluisa sukelluskohde. Ollaan talla hetkella aika suuressa sukellus-resortissa, meidan lisaksemme asiakkaita on 4! Eli vaen paljous ei ainakaan haittaa!

Niin ja kymmenen paivan paasta lahdemme kohti Kalimantania, (Borneo, Indonesia).

Naihin kuviin naihin tunnelmiin!!!!

Elina