Laos, Part 2

6-17.3.2011

Luang Prabang

SABAIDEE!

Bussi Vang Viengistä Luang Prabangiin vei seitsemän tuntia. Matkaa oli vain 230 kilsaa, mutta vuoristotie ja sen miljoonat mutkat pudottivat vauhdin etanaakin hitaammaksi. Mikäs siinä kauniita maisemia katsellessa, eikä parane valittaa kun kerrankin oli ratissa kuski joka ei kaahannut. Saavuttiin kaupunkiin 6. maaliskuuta laskiaissunnuntaina. Perkules jää laskiaispullat nyt syömättä! Tuktukki-kuski jätti meidät jonnekin kaupungin keskustaan, jossa törmäsimme yhteen hostelliaan mainostavaan heeboon. Soutikon 2 nimisen guesthousen hinta ja fasiliteetit kuulostivat lupaavilta, joten tartuimme tarjoukseen ja majoittauduimme kyseiseen paikkaan. Nappivalinta, vaikka tarjontaa näyttikin löytyvän melko runsaanlaisesti. Kaupunki kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin ja tiesimme, että alueelta löytyy lukuisa määrä temppeleitä ja muuta nähtävää. Kyseessä oli alle 30 000 asukkaan kaupunki, joten oli ihan mukavaa että kävellen tai polkupyörällä pääsisi jo moniin näistä paikoista.

Parin seuraavan päivän aikana kävelimme ympäri kaupunkia ja kiipesimme ensi töiksemme jyrkät ja pitkähköt portaat ylös Phu Si nimiselle temppelille ja sitä ympäröivälle alueelle, joka sijaitsi kukkulan päällä. Paikasta löytyi paljon kultaisia buddhapatsaita ja komeat näköalat kaupungin ylle. Muita temppeleitä tiirailimme lähinnä ulkoapäin ja vilvoittelimme välillä Mekong-joessa kahlaten kun ilmasto täällä on tukahduttavan kuuma tähän aikaan vuodesta. Joessa uiskenteli muutenkin paljon paikallisia lapsia viereisistä pikkukylistä ja me suunnittelimme tekevämme saman joku päivä. Tätä mietelmää seuraavana päivänä jo löysimmekin itsemme muiden joukosta joesta pulikoimasta, mikä oli oiva tapa nauttia päivästä. Kaupunki oli kyllä tosi viihtyisä, hienoja taloja, temppeleitä, joenvarsiravintoloita ja nuoria munkkeja oransseissa kaavuissaan joka puolella. Illat kuluivat lähinnä iltatorilla kävellen ja paikallisia herkkuja maistellen. Ostettiin maaliskuun yhdeksännelle päivälle liput yöbussiin takaisin kohti etelää, välipysäkkinä Vientiane. Ennen bussimatkaa meillä oli vielä hyvin aikaa tutkailla lähimantuja ja kellon lyödessä puoli seitsemän illalla lähdimme kohti bussiasemaa.

Tämän maan VIP-bussit eivät ole ihan samaa luokkaa kuin mitä ne olisivat jos samaa termiä käytettäisiin länsimaissa. Jalkatilaa oli tosi vähän, luvattua vessaa ei ollut, eikä ilmastointikaan oikein pelannut. Parin tunnin ajon jälkeen kuski pysäsi maantien varteen pissatauolle ja melkein kaikki bussissa olleet miehet seurasivat esimerkkiä. Siitäkös yksi naispuolinen turisti kimpaantui ja meni huutamaan kuskille miksi bussissa ei ole edes vessaa kun hän on maksanut VIP-kyydistä. Kuski vaan tokaisi "no speak english"=) Kun matka jatkui, toinen turisti alkoi kiljumaan kuskille, että tämä laittaisi musiikkia hiljemmalle kun ihmiset yrittävät nukkua. Ihan totta joo, mutta itsellä päällimmäinen ajatus oli, että jättäkää se kuski rauhaan ennekuin tyyppi ärsyynnyksissään ajaa meidät kallionjyrkänteeltä alas. Sellainen oli taas vauhti tälläkin, että tienvieressä olleen lehmälauman yksi Mansikkikin jäi bussin alle kun kuski ei ehtinyt jarruttaa tarpeeksi vastaantulevaa liikennettä väistääkseen. Sillä aikaa kun me yritettiin vilkuilla ikkunasta miten lehmän kävi, kuski tovereineen nauraa röhötti etupenkillä ja jatkoi kaahaamista. Mieleenpainuva matka taas, nukkumaan ei pystynyt ja nähtiin yksi metsäpalokin vuorenrinteellä kun ajettiin sen ohi.

Vientianeen lopulta päästyämme hyppäsimme Tuktukiin monien muiden matkalaisten tapaan. Kello taisi olla jo lähemmäksi kuusi aamulla, joten ajattelimme että on turha alkaa etsiä majataloa, koska jotkut majatalot voisivat velottaa täyden hinnan kyseisestä yöstä. Muiden jäädessä kaupungin keskustaan harhailemaan majapaikan toivossa, me suuntasimme samalla kyydillä eteläiselle bussiasemalle, josta onnistuimme saamaan paikallisbussin seuraavaan määränpäähämme joka oli siis Tha Khaek. Aamuhämärää kesti tunnin verran, jonka jälkeen bussimme starttasi kohti etelää. Bussissa ei ollut meidän lisäksi muita matkustajia ja ihmettelimme miten muka tässä maassa tyhjät bussit kulkee?! Kotvasen kuluttua ilmeni että siirryimme asemalta toiselle, josta kyytiin tuli seuraavat 35 ihmistä. Loppujen lopuksi bussi haali kaikki mahdolliset ihmiset tienvarsilta kyytiinsä, ja bussin keskikäytävälle muodustui jo aiemmalta niin tutuksi tullut muovituoleista tehty ekstra rivi=). Hoh hoijaa..

Tha Khaek

Kuuden tunnin hikoilun jälkeen bussi kurvasi parkkiin tienreunaan ja meidät ohjattiin ystävällisesti ulos. Olimme saapuneet siis Tha Khaekiin. Tuktukin saattamana porhalsimme Travel Lodge nimiseen paikkaan, joka oli pitkälti länsimaalaisten miehittämä kun sinne saavuimme. Majatalo oli tilava ja siistihkö, josta löytyi huoneita kaikkien makuun. Itse kävimme katsomassa ensin keskitason huonetta, jonka jälkeen päädyimme halvimpaan (4,5€/huone), koska huoneissa ei ollut muuta eroa kuin että toisessa oli oma vessa/suihku. Ensimmäinen päivä sujui pitkälti nukkumatin seurassa ja taisimme nukkua seuraavana päivänä aina puoleenpäivään asti. Univelat yhdistettynä reissaamiseen olivat todella tyhjentäneet paristomme varaukset jälleen...ZZZzzz.

Tha Khaekin kaupungissa ei opaskirjamme mukaan ollut mitään muuta nähtävää kuin Mekong-joen reunustan ravintolat sekä muutama temppeli, joita olimme nähneet jo muutaman liikaa. Kaupungilla talsiessa yritimme tiedustella skootteria vuokralle, koska olimme suunnitelleet että tekisimme niin sanotun "Loopin", joka siis tarkoitti omatoimista moposkootteriretkeä läheisiin pikkukaupunkeihin sekä etenkin Kong Lor Cave nimiselle luolalle. Looppi olisi vienyt aikaa 3-4 päivää ja päätimme mopoilla vaan luolalla ja seuraavana päivänä takaisin. Luola eroaa muista luolista siten, että sen sisällä virtaa noin 7,5 km pituinen joki, jota pitkin pystyy matkustamaan pitkähäntäveneellä.

Tha Khaekin rantakadun läheltä löysimme kaksi skootterin vuokrausliikettä. Toisessa oli pikkuruinen "Love-skootteri" pihalla, joka ei kestäisi edes yhden ihmisen painoa, kun taas toisessa oli kaksi vanhaa manuaalivaihteista juuri laukeamispisteessä olevaa pyörää. Jälkimmäisen kaupan myyjä tuli innokkaasti juttelemaan meille, jolloin tiedustelimme ajomatkasta, hinnasta sekä muista olennaisista asioista. Manuaalivaihteisen mopon vuokraaminen ei ollut missään vaiheessa suunnitelmissa, koska en ole koskaan ajanut kyseisellä kapistuksella niin miksi aloittaa opetteleminen uudessa ympäristössä. Siirsimme ratkaisun tekoa iltaan, koska tiesimme että myös majatalomme tarjoaa joitain mopoja vuokralle. Nämä kylläkin osoittautuivat yllätys yllätys aavistuksen kalliimmiksi kuin kaupungissa olevan liikkeen tarjoamat.

Majatalon "mopovastaavan" kanssa hetken chättäiltyämme selvisi ettei hänelläkään ole automaattivaihteista vespaa, joten pyysimme pienen ajo-opetuksen ennen kuin teemme vuokrauspäätöksen. Ilta oli jo edennyt pitkälle, josta johtuen mopovastaava näytti meille pyörän ja pyysi meitä aamulla tulemaan 7.30 aikaan, jolloin mopoa saisi koeajaa. Elimme sillä ajatuksella että koeajo menee hyvin ja että aamulla lähtisimme parin päivän ajoretkelle lähiympäristöön. Majapaikassamme oli varastohuone, johon sai jättää isoimmat matkatavarat, joita ei edes villimmissä unissa pystyisi kantamaan selässään mopolla matkustaessa. Priorisointi pakkaamisessa astui muutenkin kuvioon, koska ajomatkaa oli suunnitellut 180km päivää kohti ja tarkoitus oli pärjätä yhdellä selkärepulla. Reppu oli täynnä alta aikayksikössä vaikkakin pakkasimme mukaan vain yhdet vaihtovaatteet, pesupussin ja kamerat.

Seuraavan aamun inssiin menin polvet täristen. Menneitä muistellessa inssit eivät ole ikinä olleet mitään mieluisia kokemuksia..=)) Mopovastaavan opastuksella pörräsin mopolla noin sadan metrin matkan edestakaisin kunnes jotenkin sai tuntumaan miten ne vaihteet loksahtavat päällensä. Mopovastaava hoki vaan koko ajan että se on sama kuin manuaalivaihteista autoa ajaisi. Meinasin sanoa, että vaihdaksää manuaalivaihteisessas autossas vaihteet aina vasemmalla jalalla, TÄH, HÄH!? Urpo mikä urpo..=)) Jonkinlaisen tuntuman saatuani maksoin miehelle kahden päivän vuokran, jonka jälkeen menimme Lindan kanssa nauttimaan viimeisen aamupalan majapaikkaamme.

Reittimme sisälsi aluksi kaupunkiajoa noin 3km. Tämän jälkeen olimme isolla tiellä, jota tuli jatkaa 105km. Puolentoista tunnin suoralla päristelyn jälkeen käännyimme pienemmälle tielle, jossa alkoi komea vuoristotie vuoristomaisemineen. Tätä pätkää jatkui 40km ja täytyy kyllä sanoa, että oli matkamme mahdollisesti komeimmat serpenttiinitiet, jota tuli itsenäisesti ajeltua. Jyrkkää mutkaa toinen toisensa perään, mopon laahustaessa laiskasti, mutta varmasti jyrkkää seinämää ylöspäin. Vuorten jälkeen viimeiset 40km oli kuin Nevadan autiomaata, jossa suunnattiin edessä näkyvää vuorta kohden. Hiekka pöllysi ja puutalot jäivät jälkeen kun viimeistelimme viimeisiä ajopätkiä. Matkalla vastaan tuli muutamia länsimaalaisia skoottereiden kanssa, suosittu aktiviteetti siis.

Reilun neljän tunnin ajon jälkeen olimme lopulta perillä Kong Lor Caven viereisessä kylässä. Päätimme hoitaa majoitusasiat kuntoon ennen luolaan suuntaamista ja päädyimme paikan ökyimpään majataloon nimeltä Chantha, joka ei kuitenkaan ollut kuin 7€/huone/yö. 100 metriä x 100 metriä kokoisessa kylässä oli yllättävän monta Guesthousea ja päätimme ensin suunnata laadukkaimpaan, koska halusimme tunnustella hintatasoa. Halvasta hinnasta johtuen emme tällä erää kilpailluttaneet hintoja sen enempää vaan suuntasimme huoneeseen valmistautumaan luolan valloitukseen. Ennen luolaan menoamme testasimme Guesthousen ravintolan tarjonnan nälkään vedoten, koska olimme ajon aikana pitäneet vaan pakolliset juoma/vessatauot. Tarjolla olisi ollut myös homestay majoitusta ihan luolan lähettyvillä.

Majapaikastamme oli noin vartin kävely luolalle. Päätimme mennä jalan, koska takapuolen lihakset huusivat hoosiannaa viimeisen neljän tunnin ajon jälkeen. Luolaa lähestyessämme tie muuttui pieneksi poluksi, jonne oli yhteen väärään kohtaan kasvanut terävä keppi maahan törröttämään! AUTS! Vasemman jalan isovarvas otti törmäyksestä sen verran nokkiinsa, että siitä kuoriutui ihoa sentti x sentti alueelta sekä tuli pieni mustelma kynnen alle. Jippii, taas saan tropiikissa jo tutuksi tulleen märkivän haavan. Varvas turtuneena jatkoimme puiseen hökkeliin, jossa muutama muu turisti istuskeli. Yritimme ostaa lippua veneeseen, johon myyjä vastasi: No boat. Aijja-ha.. Suut pyöreenä katselimme toisiamme kunnes aikaisemmin tulleet englantilaisturistit hihkaisivat meille, että meidän pitää ilmeisesti odottaa kunnes veneitä vapautuu. Syy siihen miksei yhtään venettä ollut vapaana oli se, että juuri meitä ennen paikalle oli pyyhältänyt bussilastillinen muita turisteja, jotka olivat juuri menneet luolaan.

Puolisen tuntia ehdimme odotella kunnes lipunmyyjä myi meille liput hintaan 110 000 kippiä per vene (hinta noin 10€, max. 3hlöä/vene) ja sitten saimme pelastusliivit päälle sekä otsalamput otsalle. Veneohjurimme oli ehkä jopa vähän pelottavan näköinen iäkäs mies. Mies ei juuri englantia taitanut, mutta oli kovin asiantunteva sekä auttavainen kaveri, joka osasi Porin kokoisen luolaston kuten omat taskunsa. Luolaan päästyä hämmästelimme sen suuruutta ja sitä miten sen sisällä voi virrata niinkin leveä joki. Joki oli leveimmästä kohdasta kymmenestä viiteentoista metriä leveä, kun syvyyttä oli vaivaiset 0,5m-1m. Aluksi ajoimme 5min verran, jonka jälkeen rantauduimme pienelle hiekkasärkälle. Tästä jatkoimme osan matkaa kävellen samalla kun ihailimme luolan katosta tulevia teräviä kivimuodostelmia. Tähän kohtaan luolaa oli vedetty sähköt ja sen ansiosta reitin varrella oli muutamia sinisiä hohtolamppuja näyttämässä tietä sekä luomassa tunnelmaa. Tosi aavemainen paikka, mutta tosi kaunis! Ehdottomasti käymisen arvoinen maanalainen joki-luola yhdistelmä.

Kävelyosuuden jälkeen menimme takaisin pieneen puupaattiimme ja matkan varrella jäimme useamman kerran kiinni veden alla majailevaan kivimereen. Linda jäi käskystä istumaan veneeseen kun minä ja kaksipäinen miehistö raahasimme veneen kerta toisensa jälkeen irti kivikosta. Märkää puuhaa, hyvä että oli flipflopit ja shortsit jalassa, että kuivuukin joskus. Ehkä 45 minuutin matkan jälkeen saavuimme luolasta ulos ja nousimme joen varrella sijaitsevaan pieneen kylään juomatauolle. Joessa kylpi useita vesipuhveleita ja niitä katseltuamme ja istuskeltuamme tovin, vuorossa oli paluumatka samaa reittiä pitkin kuin tultiin. Matka tuntui ikuisuudelta, kun kaikki siltä väliltä oli jo vähän niinkuin nähty ja oltiin molemmat niin märkiä että pimeässä ja kolkossa luolassa alkoi tulla melkoisen kylmä. Kun pääsimme takaisin venereissun aloituspisteeseen, kello oli puoli kuuden paikkeilla ja olimme muutamaa vielä perässä tulevaa turistia lukuunottamatta viimeiset ihmiset koko alueella. Koko setti vei joku kaksi ja puoli tuntia ja loppuilta kului guesthousen tiloissa.

Oltiin ihan onnemme kukkuloilla kun hostellissa oli neljä huomionkipeätä koiraa; Kolme pikkukakkosesta tutun Ransu-koiran näköistä ja yksi vähän Liinu-koiran näköinen. Silittelimme niitä vuoron perään koko illan kun istuimme hostellin oleskelutilassa, onkin muuten vähän haastavaa silittää neljää koiraa kerrallaan kun on vaan kaksi kättä=) Hostellin henkilökunta varmaan vähän ihmetteli puuhiamme kun harvoin tässä maassa ollaan nähty kenenkään paikallisen silittävän koiriansa. Ne lähinnä vaan juoksentelee omilla matkoillansa ja käy välillä nukkumassa jonkun sängyn alla. Mutta nyt Lindalla on koirakuume!

Seuraavana aamuna hyppäsimme mopomme kyytiin hyvissä ajoin ja ajoimme hajonneen nopeusmittarin ansiosta takaisin Tha Khaekiin vähän nopeammin kuin edellisenä päivänä oltiin tultu. Takaisin kaupunkiin päästyämme, ensimmäinen urakka oli kaivaa rinkat hostellimme pienestä tavaravarastosta esiin. Kuulostaa ehkä helpolta? Sitä se ei todella ollut. Kaksi metriä kertaa kaksi metriä kokoisessa varastossa oli päällekkäin varmaan 50 rinkkaa, meidän alimmaisina. Purettiin koko varasto, heiteltiin muitten kassit käytävälle että päästiin omiimme käsiksi ja sitten kun hiki oli pyyhitty otsalta, alkoi laukkujen heittäminen takaisin varastoon. Urakan jälkeen suuntasimme bussiasemalle ja hyppäsimme Paksen kaupunkiin menevään autoon, joka on siis edempänä Laosin eteläosassa. Saavuimme perille tosi myöhään ja vietimme yhden pakollisen yön tässä kaupungissa.

Aamulla matka jatkui ja puolenpäivän aikaan löysimme itsemme taas bussiasemalta. Määränpäämme oli Si Phan Don (4000 Islands) ja tarkemmin sanottuna niistä saarista suurin, mutta rauhallisin Don Khong. Bussiasemalta lähti kyytejä kyseisille saarille tasaiseen tahtiin, tosin tavallisia busseja ei ollut näköpiirissä, vain "auto-tuktukkeja". Autot ahdattiin täyteen vastatusten istuvia ihmisiä, tavaroita, ruokasäkkejä yms. ja kun auto meidän silmissä näytti olevan jo ääriään myöden täynnä, sisään tungettiin vielä ainakin kymmenen ihmistä lisää. Silmäämme osui mini-linja-auto, jonka ikkunassa luki meidän määränpäämme nimi. Päätimme mennä siihen vaikkakin jouduimme odottamaan lähtöä kaksi tuntia että auto täyttyy. Hinta oli sama 40 000 kippiä (n. 3,5€) mitä tuktukissakin, mutta nyt saatiin sentään kunnon penkit alle vaikka tässäkin kyydissä rahtia oli ihan riittämiin. Matka taittui parissa tunnissa ja matkan viimeinen viisiminuuttinen taittui joen ylittävällä autolautalla.

Si Phan Don (4000 Islands)

Saavuimme Don Khongin saarelle 14. maaliskuuta ja majoitus löytyi nopeasti, kun joenvierusta oli täynnä majataloja. Otimme 100 000 kipin (9€) huoneen Pon`s River Guesthouse nimisestä paikasta. Halvempiakin huoneita olisi löytynyt, mutta tämä oli hinta-laatusuhteeltaan oikein hyvä. Saarella oli tosi rauhallista ja hiljaista ja turisteja löytyi muttei mitenkään liikaa. Paikallista väestöä paikassa asui joku 13 000 henkilöä, mutta tämä määrä oli jakaantunut ympäri saarta eri kyliin. Vietimme saarella kolme päivää ja sinä aikana vaan latasimme omia akkujamme täyteen. Päivät kuluivat mukavasti saaren pieniä teitä kävellen ja vesipuhveleiden ja kilipukkien elämää seuraten. Yhdeksi päiväksi vuokrattiin dollarilla polkupyörät ja poljettiin tutkimaan saaren saloja. Ihan kuin olisi jossain hiljaisella maaseudulla ollut, lähestulkoon pelkkää kuivaa peltoa, maatilan eläimiä ja pienen pieniä kyliä ympärillä. Tämä tuli todella tarpeeseen kaiken viime aikojen hulinan ja vilinän jälkeen. Enkä muista onko jossain kohtaa jo mainittu, mutta laosilaiset ihmiset ovat niin uskomattoman ystävällisiä ja iloisia! Joka kerta tulee itsekin niin hyvälle tuulelle kun ventovieraat vilkuttaa ja tervehtii ilman mitään taka-ajatuksia, tälläkin pikku saarella.

Maaliskuun 17:tenätoista päivänä jätettiin Laos ja poltetusta puusta nouseva savuinen katku taaksemme ja lähdettiin Kampotsaan. Ostettiin bussiliput majatalostamme Kampotsan Siem Reapiin, hintaan 20$ henkilö. Matka oli ehkä vähän kalliihko, mutta toisaalta matkan kesto oli 14 tuntia pysähdyksineen, kyseessä oli iso VIP bussi ja kyytiä rajalta eteenpäin olisi kai ollut aika vaikea saada ilman etukäteen järjestettyä bussimatkaa. Kyseisenä aamuna menimme laukkuinemme majatalon alakertaan sovittuun aikaan kello yhdeksältä. Siihenkös sama henkilökuntaan kuulunut herrashenkilö jolta juuri edellisenä päivänä oltiin ostettu bussiliput, tokaisi "Mihis te olette menossa?" Me: KAMPOTSAAN, NINE A`CLOCK! "Aijaa onks teillä liput jo?" Haloo! Miten oikeasti joku voi unohtaa asian mikä oli edellisenä iltana sovittu kun oltiin vielä ainoat lähtijät koko saarella=D No, sama se, herrashenkilö teki muutaman puhelun ja pian olimmekin jo veneessä menossa joen toiselle puolelle josta bussi tulisi noutamaan meidät. Kotvasen kuluttua iso VIP-bussi kurvasi paikalle ja nousimme kyytiin lähes tyhjään bussiin.