Cambodia

17-30.3.2011

Osa 1

Siem Reap

Lähdimme Laosista kohti Kampotsan rajaa bussilla, joka matkan varrella täyttyi ääriään myöden täyteen. Bussissa taisi lopulta olla yli kymmenen turistia, joille ei riittänyt istumapaikkaa. Asiasta johtuen ilmassa lenteli jos jonkinnäköistä kirosanaa ja solvauksia henkilökuntaa kohden heti ensiminuuteista lähtien. Osalla seisojista oli edessä vielä 12:sta tunnin matka, joten harmistuksen ymmärsi kyllä, mutta hetkittäin oikeasti hävetti istua siellä kun guesthouset/turistitoimistot ne ylipaikat ovat myyneet, ei bussifirma. Tunnelma oli melko kurja, kun rajalle oli vain noin puolen tunnin matka lähtöpisteestä. Henkilökunta yritti epätoivoisesti kerätä kaikkien passeja ja rajan ylitykseen tarvittavia papereita, jotta ylitys sujuisi nopeammin ja meille helpommin kun ei tarvitsisi nousta ulos bussista ollenkaan. Me oltiin ehditty täyttää omat paperityömme sinä aikana kun bussi oli vielä tyhjillään ja luovuttaa passimme eteenpäin. Sirkus oli valmis, kun seisoma-matkustajat päättivät olla antamatta omia passejaan, ennenkuin saavat rahat matkasta takaisin. Asia ei edennyt mihinkään, kun tietenkään kukaan ei omasta pussistaan voinut antaa tusinalle ihmisiä 20:tä dollaria takaisin. Lopulta kyseiset kapinoijat tajusivat, että heillä on tasan kaksi vaihtoehtoa: Luovuttaa passi eteenpäin ja mennä Kampotsan rajan yli tai jäädä bussista pois ja jäädä Laosiin. Paria tyyppiä lukuunottamatta kaikki muut heltyivät pakon edessä yhteistyökykyisiksi ja nämä oman polun kulkijat päättivät mennä itse viisumiluukulle hoitamaan passiasiansa kuntoon. Rajalla kului aikaa noin kolme varttia, jonka jälkeen henkilökunta jakoi kaikkien leimatut passit takaisin ja pääsimme jatkamaan matkaa pidemmälle Kampotsaan.

Tunnin ajon jälkeen neljä matkustajaa saavutti päätepysäkkinsä. Paikkapulaa tämä ei ratkaissut, koska kaikki poisjäävät olivat seisoneet jo valmiiksi. Ihmiset alkoivat olemaan entistäkin kiukkuisempia, eivätkä jostain haalitut muovipallit paljoa lohduttaneet heidän mieltään. Puolisen tuntia myöhemmin, autosta jäi taas pari ihmistä pois, jolloin heidän istumapaikkansa menivät kuin kuumille kiville. Matkan jatkuttua jo kahdeksan tuntia, viimeiset saivat vasta kunnon istumapenkit alleen. Reaktio oli vähintäänkin riemukas, kun henkilökunta ilmoitti juurikin sillä hetkellä, että Siem Reapiin matkaavien on aika vaihtaa bussia. Eipä kauaa ollut aikaa nauttia juuri saadusta istumapaikasta. Ongelmat sen kuin jatkuivat kun seuraava ilmoitus kajahti ilmoille. Kyseessä oleva vaihtobussi on mallia mini ja sinne ei mahdu edes puolia ihmisistä. Toinen minibussi löytyisi jostain vartin ajomatkan päästä.

Lähdimme ulos katsomaan mistä on kyse ja heitimme laukkumme minibussiin, tosin epätoivo oli varmaan päällimmäinen tunne kaikilla. Vaihtobussissa oli vain 12 paikkaa, eikä minkäännäköistä tavaratilaa ihmisten jättimäisille matkatavaroille. Siem Reapiin matkaavia oli kolmisenkymmentä. En tiedä kuka tuon kyydin oli järjestänyt, mutta voisi antaa itselleen kyllä potkut. Kaksitoista ihmistä, meidät mukaan lukien lastattiin kyytiin ja rinkkoja tungettiin väkivalloin kuskin penkin taa päällekkäin ja takaoven ja takarivin penkkien väliin. Ei kovin turvallista jos auto joutuu äkkijarruttamaan ja laukut lentävät ihmisten niskaan. Kun auto oli täynnä, meidän olo oli ihan mukava, koska oltiin ehditty parhaille paikoille, muilla oli tosi ahdasta. Minibussi starttasi liikkeelle ja kymmenen minuuttia myöhemmin pysähtyi tien varteen. Kurkkasimme tielle mistä on kyse ja näimme takalasista kahden VIP bussissa olleen matkustajan kävelevän meitä kohti. Epätoivo sen kuin lisääntyi kun kuljettaja poikineen mietti mihin hemmettiin nämäkin tyypit enää mahtuu, kun auto on ihan täynnä, mutta he eivät ilmeisesti mahtuisi siihen toiseenkaan vaihtobussiin. Lopulta kahdella takimmaisella penkkirivillä istui neljä ihmistä niin kylki kyljessä kun on mahdollista ja yhden oli istuttava penkkien välissä olevassa raossa. Kivaa. Meillä edelleen oli bussin parhaat paikat. Tämän jälkeen ylimääräisiä pysähdyksiä ruokataukoa lukuunottamatta ei enää tehty ja viiden tunnin päästä olimme perillä, yhdentoista aikaan illalla. Kaikkien näiden ongelmien jälkeen, bussi ei voinut edes viedä meitä keskustaan majoituspaikkojen lähelle, vaan ajoi bussiasemalle. Selitys kuskilla oli, että minibussilla ei saa ajaa keskustassa. Juu näin o! Todellinen syy oli se, éttä asemalla odotteli tuktuk-kuskeja, jotka halusivat osinkonsa meidän rahoista. Turha oli jäädä tätä itkemään, vaan otimme tuktukin kohti Mandalay Inn nimistä majoituspaikkaa ja saimme toivomamme huoneen yhdeksällä dollarilla yöksi. Mukava huone, isot sängyt, telkku, jääkaappi, kuuma suihku ja punttisalikin löytyi yläkerran kattotasanteelta. Keskustan alueella oli ainakin kaksi katua täynnä guesthouseja, joten valinnanvaraa kyllä piisasi. Luulisin, että kaikki kanssamatkustajamme saivat huokaista helpotuksesta kun matka oli viimein tullut päätökseensä.

Siem Reap, Angkor

Seuraavana päivänä nousimme ylös taas vasta joskus puolenpäivän kieppeillä. Omassa hostellissa syödyn aamiaisen jälkeen lähdimme kävelemään keskustan pääkatuja pitkin. Siisti ja viihtyisä kaupunki. Melko pian kello lähestyi neljää iltapäivällä ja suuntasimme takaisin huoneeseemme, koska edellisiltainen tuktuk-kuskimme oli tulossa hakemaan meitä puoli viideltä kohti Angkorin temppeliraunioita. Olimme sopineet ottavamme hänet kuljettajaksemme temppelialueen tutkimusreissuja varten, joista nyt olisi vuorossa ensimmäinen. Angkorin alueelle oli muutaman kilometrin matka kaupungin keskustasta ja välimatkat eri temppelialueiden välillä olivat ehkä yhdestä kilometristä 65 kilometriin.

Angkorin temppeliraunioilla vierailee jonkin lähteen mukaan vuodessa yli miljoona matkailijaa. Alue on valtava, se kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon ja sieltä löytyy temppeleitä ties kuinka paljon. Alueella on ollut Khmer-valtakunnan pääkaupunki 800-luvulta aina 1400-luvulle (wikipedia) ja kyseisen ajan kuninkaat ovat rakennuttaneet omiksi temppeleikseen muun muassa kuuluisan Angkor Watin, mikä esiintyy myöskin tämän maan kansallislipussa. Ensimmäisen alueelle tekemämme visiitin tarkoituksena oli mennä seuraamaan auringonlaskua. Alueelle sai ostettua eri pituisen ajan voimassa olevia lippuja (1 pvä 20$, 3 pvää 40$, tai viikko 60$). Päätimme ostaa vain yhden päivän lipun, koska ollaan sen verran levotonta sakkia että itsemme tuntien siellä ei mitenkään kuluisi enempää aikaa niin että mielenkiinto edelleen säilyisi.

Yhden päivän lippu tuli voimaan iltapäivä- viiden jälkeen ja oli kelvollinen koko seuraavan päivän. Tämän ansiosta auringonlaskun seuraaminen ennen itse raunioiden tutkimisen aloittamista on suunnattoman suosittua ja alueella oli varmaan kaikki Siem Reapin kaupungissa olevat turistit kerralla. Paikkavaihtoehtoja auringonlaskun seuraamiseen tuktuk-kuskimme antoi meille kolme. Päätimme ensin mennä paikoista hiljaisimpaan, vaikkei se olisikaan kaikkein hienoin paikka. Muutimme myöhemmin mieltämme ja menimme kuitenkin toiseen niistä hienommista paikoista, kukkulan päällä sijaitsevalle Phnom Bakhengin temppelille. Paikka oli kuin mikäkin sirkus kun ihmisiä tungeksi ja kiipeili joka puolella, etsimässä hyvää paikkaa auringonlaskun seuraamista varten. Se kolmas vaihtoehto olisi ollut itse Angor Watin temppelialue, mutta sekin paikka oli ihan yhtä kiireinen. Auringonlasku oli tosi kaunis kylläkin, niinhän se aina on. Auringonlaskun parhaan osan päätyttyä lähdimme laskeutumaan alas kukkulalta ja valmistautumaan seuraavan päivän temppeliannosta varten.

Tuktuk-kuskimme tuli sovitusti hakemaan meitä puoli yhdeksältä aamulla. Angkorin alueelle saavuttuamme, aloitimme ekskursiomme alueen tärkeimmästä ja tunnetuimmasta temppelistä Angkor Wat:ista, joka on tämän maan kansallissymboli ja suuren ylpeyden aihe. Temppeli on Lonely Planetin opuksen mukaan maailman suurin uskonnollinen rakennelma ja se on ollut jatkuvassa käytössä siitä lähtien kun se on rakennettu 1100-luvulla. Paikka oli upea ja sitä kierrellessä saattoi melkein aistia historian havinan, turistilaumat aikalailla vaan häiritsivät keskittymistä. Temppelistä olisi saanut myös tosi hienoja kuvia, mutta meidän ja kameran välissä oli jatkuvasti joko 50 muuta ihmistä, tai kauniin vihreän väriset rakennustelineet ja viritelmät=) Tutkimme temppeliä noin puolitoista tuntia, ennenkuin siirryimme seuraaviin kohteisiin. Olimme edellisenä päivänä sanoneet kuskille mitkä paikat haluttaisiin nähdä ja hän ajelutti meitä niissä ja niiden lisäksi parissa muussakin paikassa.

Mieleenpainuvimmat paikat Angkor Watin jälkeen olivat Angkor Thomin alueeseen kuuluva Bayon, sekä lähistöllä sijaitseva Ta Prohm. Bayon oli ihan mielettömän upea, sisältäen 216 jättimäistä Avalokiteshvaran kasvoja kuvaavaa veistosta, oikeesti niin hieno paikka! Ta Prohm puolestaan osoitti viidakon voiman, kun vuosikausia vanhat puun juuret olivat nielleet osia temppelistä ja sen muureista. Tämä paikka on monelle tuttu Angelina Jolien tähdittämästä elokuvasta Tomb Rider. Kahden jälkeen iltapäivällä olimme kolunneet kaikki haluamamme paikat ja vähän muitakin ja oli aika miettiä haluaisimmeko vielä nähdä jotain lisää tai lähteä esimerkiksi 15 kilsan päässä olevalle järvelle. Tämä temppeliannos riitti meille ja lähdimme takaisin keskustaan ja huoneeseemme huilaamaan. Tuktuk-kuskimme pyysi kolmesta meidän kanssamme viettämästään päivästä (kyyti bussiasemalta hotellille, auringonlaskureissu ja kokopäivän reissu Angkoriin) 20$, mutta annettiin 25$ kun oltiin kuskiin tosi tyytyväisiä, eikä se kahdelta hengeltä ole kovin paljoa noin monesta kyydistä. Muutenkin kyseessä oli nuori ja tosi rehti kaveri, jonka unelmana oli päästä opiskelemaan joskus lakia kunhan saa riittävästi rahaa säästöön opintoja varten.

Loppuaika Siem Reapin kaupungissa kului keskustassa kierrellen ja torialueita koluten. Erilaisia toreja pienen alueen sisältä löysimme kolme; old market, center market ja night market, joista viimeisessä näytti vierailevan ylivoimaisesti eniten turisteja. Kaupustelijoita oli runsaasti ja kaikki möivät jokseenkin samoja tavaroita ja tuotteita. Ihmetellä täytyy miten heille kaikille riittää asiakkaita, kun monetkaan eivät kuitenkaan mitään osta. Keskustan alueelta löytyi myös lukuisa määrä hieronta-ja kauneushoitoloita ja mekin kävimme hoitamassa karheutuneet kantapäämme kuntoon yötorivisiitin yhteydessä. Hinta puolen tunnin foot scrubille ja jalkahieronnalle oli 4$ henkilöltä ja lopputulos oli oikein hyvä. Tosin Turon jalat olivat jo niin toivottomat, että hierojatytöt vuoronperään kauhistelivat kantapäiden kuntoa, eikä ne kauheasti paremmaksi muuttuneet tämänkään jälkeen.

Battambang

Maaliskuun 21. päivä lähdimme bussilla neljän tunnin matkan päähän Battambangin kaupunkiin. Oltaisiin haluttu mennä veneellä, kun maisemat tällä pätkällä (Siem Reap- Battambang) olisivat olleet kuulemma maan kauneimpia, mutta kuivasta kaudesta johtuen useat eri ihmiset sanoivat että se ei ole nyt kovinkaan kummoista. Liput saatiin ostettua kätevästi omasta guesthousestamme hintaan 5$ henkilö ja meitä tultiin matka-aamuna hakemaan kymmenen kieppeillä. Bussi lähti bussiasemalta vasta joskus yhdentoista jälkeen ja kolmen aikaan iltapäivällä olimme perillä. Etsimme sopivan hintaista huonetta kävellen pienen tovin ja löysimme sellaisen lopulta Holiday nimisestä guesthousesta. Siisti huone ilmastoinnilla maksoi 10$ yöltä ja se oli monien muiden hotellien tavoin Battambangin market-alueen lähellä.

140 000 asukkaan kaupunki ei tehnyt meihin kovinkaan suurta vaikutusta. Torialueella myytiin kaikenmaailman rättejä, vihanneksia, hedelmiä ja jotain simppeliä nuudeli/riisi/kanaruokaa. Muuten keskustan alue koostui lähinnä joistain vaateliikkeistä, muutamasta pankista, mopovuokraamosta, keskeneräisestä ostoskeskuksesta, parista temppelistä ja leivos/patonkikojuista. Jonkun verran vanhaa ranskalaista arkkitehtuuriakin oli näkyvissä, mutta me ei oltu niistä rakennuksista niin kovin kiinnostuneita. Etukäteen tiedettiin, että kaupungin sisällä ei juurikaan ole mitään kummempaa nähtävää, vaan niitä löytyisi joidenkin kilometrien päästä lähiympäristöstä. Seuraavan päivän aamuna ei oikein tiedetty mitä tehtäisiin, arvottiin lähdettäisiinkö katsomaan paikallista bambu-junaa, etsimään lähiympäristön kukkuloiden päällä olevia temppeleitä vai olla tekemättä mitään.

Aamupalan jälkeen satuimme kävelemään yhden tuktuk-kuskin ohi, joka ehdotti reissua bambu-junalle. Päätettiin lähteä ainakin aluksi sinne, kun "juna-asemalle" oli vain muutaman kilsan matka. Mielenkiinnolla odotimme miltä bambu-juna näyttäisi, kun oli vaikea kuvitella miten sellainen muka kulkisi kiskoja pitkin. Lisäksi olimme lukeneet etukäteen, että kahden eri suuntaan kulkevan junan kohdatessa kevyemmin lastattu nostetaan pois kiskoilta, jotta toinen juna pääsee ohitse. Kiskoja oli siis vain yksi kappale. Paikalle päästyämme juna nyt ei ollut ihan sitä mitä me odotettiin. Se oli lähinnä bambusta tehty suorakulmainen kehikko, jonka pituus oli ehkä kaksi metriä ja leveys puolitoista metriä. Kehikon ympärillä oli pienet kaiteet ja takaosassa moottori, kyseessä ei siis ollut mikään katollinen juna=) Me hyppäsimme junan kyytiin istumaan ja seuraamme liittyi saksanmaalta kotoisin oleva poika, joka oli odotellut asemalla lisämatkustajia. Junat ja junaradan ovat rakentaneet muutaman kilometrin päässä asuvat kyläläiset, jotka käyttävät rataa lähinnä ruoka- ja muiden tarvikkeiden kuljetukseen kylältä kaupunkiin. Kyyti maksoi 5$ henkilöltä, mutta vain turistit joutuvat sen maksamaan. En ole varma maksavatko paikalliset kyydistä mitään mutta maksimissaan murto-osan tuosta.

Juna starttasi liikkeelle ja se oli kyllä ihan hauskaa=) Ajoimme joidenkin riisipeltojen ohitse ja pienen ajan kuluttua vastaan tuli paikallisilla lastattu juna. Meitä oli kyydissä vain kolme ja heitä varmaan kymmenen, joten meidän oli hypättävä kyydistä pois, jotta kuskit saavat nostettua junamme pois raiteilta=) Haha=) Junan päästyä ohitsemme meidän bambu-kehikko nostettiin takaisin raiteille ja matka jatkui. Parinkymmenen minuutin päästä pysäsimme johonkin pieneen kylään. Vietimme kylällä puolisen tuntia, lähinnä juoden virvokkeita ja istuskellen. Yksi kylän lapsista näytti meille laatikossa majailevan ison käärmeen ja pari muuta paikkaa. Hän oli kovin herttainen ja teki minulle matkan varrella kaksi sormusta ruohonkorresta. Ne oli hienoja, emmää olis osannut! Paluumatkalla ei tarvinnut väistää muita junia ja pian olimmekin takaisin aloituspisteessä. Mutta joo, ihan hauskaa se tosiaan oli. Mikään maailman tasaisin kyyti ei ollut, joten selkäongelmaisille sitä ei voi suositella. Pari naarmuakin taisin saada, kun pusikot olivat kasvaneet paikoitellen vähän kiskojen tielle. Istuin junan "ikkunapaikalla" reunassa niin oksat pääsivät raapimaan=)

Junareissun jälkeen päätimme jatkaa vielä seuraavalle nähtävyydelle, kymmenen kilometrin päähän paikkaan nimeltä Phnom Sampeau. Hyppäsimme tuktukkimme kyytiin ja seurassamme ollut saksalaispoika päätti liittyä joukkoon. Kyseinen poika oli tullut juna-asemalle vuokratulla polkupyörällä ja kysyimme kuskilta josko hän voisi palauttaa pojan pyöränsä luokse kun paikka olisi nähty. Kuski ei ollut ajatuksesta kovin innoissaan, koska siitä tulisi turhaa kiertoa mistä emme aikoisi kuitenkaan maksaa ylimääräistä. Hulvaton viihde alkoi, kun poika hyppäsi sitten muiden vaihtoehtojen puuttuessa pyöränsä selkään ja kulki tuktukin mukana muutaman ensimmäisen kilometrin, pitäen kiinni matkustajanvaunusta=) Kiperiltä tilanteilta ei vältytty, kun tyyppi joutui välillä irrottamaan otteensa tuktukista väistääkseen vastaantulevia isompia autoja ja sitten polkemaan täysillä että saa meidät taas kiinni. Ei muutenkaan ihan helppoa pysyä pystyssä, kun pyörä heiluu ja huojuu mutkissa ja tienkuopissa=) Muutaman kilsan selvittyämme ehjin nahoin, pyörä jäi lopulta tienristeykseen odottamaan paluumatkaa ja sakemannikin hyppäsi sisälle tuktukin vaunuun.

Phnom Sampeau:lta löytyi korkeahko kukkula, jonka päällä oli muutaman temppelin rykelmä. Tämän lisäksi kukkulan puolivälistä löytyi Khmer Rougen aikaiset killing caves:it, eli luolasto, jossa lukuisten ihmisten henkiä on kyseisen hirmuvallan aikaan viety. Ihan uskomaton ajatus, että jos vähänkään olit sivistynyt, niin pääsit sen takia hengestäsi, pelkkien silmälasienkin käyttö riitti syyksi. Huh huh. Päivä oli tosi kuuma, mutta päätimme säästää pari dollaria ja kävellä kukkulan päälle mopokyydin sijasta. Kukkulan päällä oleville temppeleille käveli puolisen tuntia ja olihan se näillä lämpötiloilla melko uuvuttavaakin. Kukkulalta oli lähiympäristöön hienot näköalat ja niitä tovin katseltuamme ja kierreltyämme temppeleissä lähdimme takaisin alaspäin. Temppeleiltä löytyi myös apinajoukkio, joka ei välttämättä ollut "kilteimmästä" päästä=) Turo koitti antaa yhdelle aapalle kepinpalaa, niin se kävi melkein kimppuun=)

Laskeuduttuamme jonkun verran alaspäin, kysyimme parilta paikalliselta neuvoa mistä ne tappoluolat oikein löytyy. Oikean paikan löydettyämme saimme oitis seuraamme paikallisen oppaan, ikää kuus vee=) Pikkupoika johdatti meidät jyrkkiä portaita pitkin alas luolaan, josta löytyi kultainen buddha-patsas ja sen vierestä kaappi täynnä tapettujen ihmisten luita ja pääkalloja. Kai ne oikeita oli? Luola jatkui vielä alaspäin ja kysyimme pojalta saammeko mennä sinne. Poika meni edeltä ja me liukastellen perässä, kun kunnon portaita ei ollut kuin alkumatkan. Päästyämme vähän alaspäin päätimme lähteä kuitenkin pois, kun luolassa oli pilkkopimeää ilman taskulamppuja, eikä se paikka tainnut ihan kuulua tyypilliseen turistiohjelmaan=) Puolitoista tuntia kului koko kukkulan valloituksessa ja alas laskeuduttuamme tuktuk-kuski löytyi päiväunilta riippumatosta. Olimme takaisin Battambangin keskustassa ehkä neljän aikoihin ja kuskille maksoimme reissusta viisi dollaria lätty.

Keskiviikkona 23. maaliskuuta hyppäsimme aamubussiin ja matkasimme kahden tunnin päähän Pursat nimiseen kaupunkiin.

Pursat ja Kompong Luong

Saavuimme kaupunkiin jo aamukymmenen tienoilla ja majoittauduimme Thmey Thansour nimiseen hotelliin, 6$/yö. Paikan yhteydestä löytyi myös ravintola ja mentiin ensitöiksemme aamupalalle mitä ei oltu vielä ehditty syömään. Bussista poistuttuamme seuraamme lyöttäytyi hyvin englantia puhuva tuktuk-kuski, jonka päätimme palkata muutamaksi tunniksi eteenpäin. Pursatin kaupunkiin tulomme syy oli lähinnä se, että 35 kilometrin päästä löytyisi Kompong Luongin kelluva kylä. Muuten täältä ei mitään ihmeellistä löydy, torialueen ja marmori-veistämöjen lisäksi.

Lähdettiin kohti kelluvaa kylää yhdentoista jälkeen ja matka ei ollut mikään kaikista miellyttävin, kun tuuli puhalsi niin voimakkaasti suoraan kasvoihin. Olisi ollut ihan fiksua ottaa edes aurinkolasit mukaan silmien suojaksi. Matka kylälle kesti kolmisen varttia ja maksettuamme seitsemän dollaria venelipusta, pääsimme lipumaan tunniksi keskelle kelluvaa kyläpahaista. Paikka oli niin hauskanen, kylästä löytyi kaikki mitä nyt kylältä odottaa voi: kirkko, koulu, temppeli, bensa-asema, kauppoja, kännykkämyymälöitä, kotitaloja jne, mutta täällä kaikki kellui! =D Lisäksi aina kuivan kauden aikaan kaikki hökkelit hinataan yksi kerrallaan veneillä muutaman kilometrin päähän syvemmille vesille, luulisi olevan aikamoinen urakka=) Tässä maassa on lukuisa määrä muitakin kelluvia kyliä, mutta tämä oli niistä isoin/yksi isoimmista. Opaskirjassa luki, että asuinluku on 10 000 ihmistä, mutta en tiedä lukeutuuko siihen myös lähistön kuivalla maalla asuvat ihmiset. Aika hauska ajatus, että joku ihan oikeasti asuu täällä=D Aikamme täytyttyä palasimme takaisin rantaan, tyytyväisinä siitä että näimme tämän paikan. Päästyämme takaisin Pursatiin, ostimme 10 dollarin hintaiset bussiliput Kampotsan etelä-osaan ja maan parhaaseen ranta-kohteeseen Sihanoukvilleen, jonne lähdemme huomenaamuna.