Nyt on ollut kiireinen viikko ja usko Peruunkin on jossain mielessä palannut. Enempiä jaarittelematta palataan Trujilloon.

Trujillo ei - kuten aikaisemmin manailimme - ole niitä maailman näteimpiä kaupunkeja, joten viihdyimme siellä vain yhden yön. Tosin Huaraziin vievä bussi oli lähtemässä keskiviikko-iltana vasta kello 21.00, joten meille jäi vielä kokonainen päivä tuhlattavaksi Trujillossa. Jotkut taitavat sana-sepot ovat tituleeranneet Pohjois-Perua Etelä-Amerikan Egyptiksi, koska sieltä on löytynyt niin paljon erinäisten muinaisten korkeakulttuurien jäänteitä. Trujillon läheltäkin näitä on löytynyt useampikin ja itse valitsimmme Huaca del Sol ja -del Luna nimiset mestat arkeologisen tutkimusmatkamme päämääräksi (valintaa helpotti huomattavasti se, että nämä rauniot olivat sopivasti edullisen taksimatkan päässä). Melkoiset pyramidit olikin muinainen Moche-kansa väkertänyt. 3,5 eurolla saimme vielä itsellemme englanninkielisen oppaan. Raunioiden parasta antia oli kuitenkin ehkä rumin näkemämme koira (tai eläin yleensäkkin), josta todiste valokuva-albummissa. Myöhemmin saimme selville, että se oli ihan virallinen koirarotu (perun karvaton koira) ja ilmeisesti asustellut aavikkokansojen kanssa jo tuhansia vuosia. Erikoisen siitä tekee se, että rodulla on normaalia koiraa korkeampi ruumiinlämpö ja sitä on sen takia käytetty reuman hoitoon. Melkoiset säryt saisi kyllä olla ennenkuin itse päästäisimme moisen rumiluksen kanssamme köllimään sänkyyn.

Yhdeksältä illalla starttasimme kohti Huaraz -nimistä kaupunkia keskelle Perun Andeja. Paikka on tunnettu Andien näyttävimmästä vuorijonosta; Cordillera Blancasta, joka on Andien toiseksi korkein kohta Argentiinan ja Chilen välisten vuorten jälkeen. Yön kieputtuamme serpenttiiniteitä ylös, alkoi koko komeus paljastua aamun sarastaessa. Piru! Ei niitä oikein pysty selittämään. Perun korkein vuori Huascarán (6768m) lymyilee myös tässä vuorijonossa, joten ei ole varmaan ihme, että Huaraz on melkoinen turistipyydys kaikenmaailman kiipeilijöille ja vaeltajille.

Huaraz ei kyllä arkkitehtuurillaan pystynyt muuttamaan käsitystämme perulaisesta rakennustaiteesta, mutta annettakoon se anteeksi, koska maanjäristys tuhosi paikan täysin vuonna 1970. Vaikka paikka on turistien suosima, on kaupunki suurimmaksi osaksi kohtuu hintainen ja aidon perulainen. Itse majoituimme Jo´s Place -nimiseen hostelliin (10 euroa kahdelta) ja pidimmekin sitä retkikuntamme majana seuraavat kolme yötä. Ensimmäisen päivän kaupunkikierroksen jälkeen olimme valmiita intensiivisempään vuorien bongailuun ja hyppäsimme turistitoimistojen (helvetin kalliita) kehotuksista huolimatta paikallista kanssa colectivoon ja kahden päivän aikana kävimme tervehtimässä Yungayn, Recuayn ja Mancosin kylät. Nämä pienen pienet vuoristokylät hieman palauttivat uskoamme arkkitehtuuriin ja muutenkin tarjosivat ällistyttävät maisemat vuorille. Sunnuntaina oli kuitenkin aika heittää hyvästi Huarazille ja siirtyä seitsemän tunnin matka Limaan - yök. Matka tosin antoi vielä lähtölahjaksi parhaimmat maisemat vuorille.

Liman - tuon ehkä kaikista pääkaupungeista kamalimman - oli tarkoitus olla pysäkkimme yhden yön ajan. Sieltä tulisimme jatkamaan kohti Cuscoa, joka on viimeinen etappi matkallamme (tai aikomus on vielä palata Limaan muutamaksi päiväksi ennen lentoamme Suomeen). Mutta kohtalo päätti toisin: bussin lähestyessä ikuisen savusumun peittämää slummia, jota myös Limaksi kutsutaan, Jussin elimistö palautti ihananan viikontakaisen jo voitetuksi kuvitellun tunteen: kuumeisen ripulin. Joten Limassa tulikin vietettyä kaksi yötä. Yövyimme Miraflores nimisellä esikaupunkialueella, joka kaikesta Liman haukkumisesta huolimatta on itseasissa ihan miellyttävä. Mutta Limaan palataan vielä reissumme päätteeksi, joten takaisin asiaan.

Sairastelun ja yleisen laiskuuden takia ostimme liput hostellimme matkatoimistosta ja ne jopa toimitettiin suoraan käteen. Helppoa. Reissun pisimmän bussimatkan (21 tuntia) tarjosi Cruz del Sur 33 euron hintaan, johon sisältyi illallinen, aamiainen, huonoja elokuvia ja bingo. Jussi oli onnellinen henkilökohtaisen tulvavallinsa kestämisestä ja huonosti nukutun yön/äärettömän monen mutkan jälkeen päädyimme lopulta tänne gringo-paratiisiin - Cuscoon.

Tunsimme heti itsemme tervetulleiksi taksikuskin huijatessa hinnassa ja tarkkaillessamme amerikkalaisten tätien ruokatilausta: "Is this chicken? I want Chicken!"... ei vaan toimi, jos toinen ei puhu englantia. Ei, vaikka korottaisi ääntä.