Jaahas, se on sitten viimeisen blogi-merkinnän aika. Asiaa ei auta yhtään se, että eilen piti hieman pehmentää todellisuutta Café Beirutissa. Sen verran rankat olivat viimeiset viikot Lima-Cuzco-Lima akselilla.

Matkamme on siis huipentunut (anti)kliimaksiinsa Latinalaisen Amerikan virallisessa gringo-mekassa Cuzcossa. Inkojen entistä pääkaupunkia hallitsevat tällä hetkellä omituiset heimot Japanista, Israelista ja Yhdysvalloista. Näille uusille heimoille lajityypillistä käyttäytymistä on siirtyä paikasta toiseen pienissä ryhmissä (n. 7 - 30 henkeä), kommunikoida keskenään kovaan ääneen ja suhtautua karsastavasti paikallisväestöön. Em. heimot olivat myös löytäneet inkojen "kadonneen kaupungin" Machu Picchun ja kunnianhimoisin australialais -heimo oli jopa onnistumat ottamaan haltuunsa Cuzcosta Machu Picchulle kulkevat junaradan perien muiden heimojen jäseniltä vähintään 31 Yhdysvaltain kultakolikkoa radan käytöstä ( siis 31 dollaria suuntaansa junalla + 40 dollaria sisäänpääsystä raunioille = melkoinen lovi kukkaroon).

Eräänä iltana antropologinen tutkimuksemme israelilaisten ja saksalaisten keskuudessa kävi niin ylivoimaiseksi, että jouduimme vetäytymään paikallisten suosimaan Gato Negro -nimiseen ravitsemusalanliikkeeseen. Kyseisen paikan asiakaskunnan rehtiys ja hyväntahtoisuus alkoi askarruttamaan kahdesta syystä. Ensinnäkin: ravintolan seinää koristi taulu, jossa luki "Epätoivotut henkilöt, etsitään elävinä tai kuolleina velkojen vuoksi!". Tähän tauluun oli herra Augusto Ezpinosan ajokortti jo päätynyt. Toiseksi: kaikki - siis aivan kaikki - oli laitettu kaltereiden taakse vessanpöntöstä (oli muuten hankala huuhdella) jukeboxiin. Virkistävä ilta paikallisten seurassa oli näissä puitteissa taattu.

Jos Cuzcon (tai siis Cuscon - kirjoitusasu riippuu lähteestä) turistimassoista jotain positiivista täytyy löytää, niin se on niistä seuraava ravintolavalikoima. Oma suosikkimme oli kasvisravintola El Encuentro, josta sai mainion lounaan puolellatoista eurolla. Viikon verran jaksoimme nauttia ravintoloista ja puikkelehtia vyölaukuin ja kameroin varustautuneiden turistien välistä. Ja sitten oli jälleen aika iloita 20 tunnin bussimatkasta Limaan. Cruz del Surin öky-bingo-bussin sijaan valitsimme puolet halvemman Floresin. Bussi kieltämättä oli hieman pummi, rikkinäisine ikkunoineen, mutta viihdepuoli oli ainakin hallussa ja kuski pysähtyi vielä varmuuden vuoksi ostamaan lisää piraattielokuvia matkan varrelta.

Reilut 20 tuntia kieputusta pitkin vuoristoteitä ja silmiemme eteen avautui jälleen Liman pölyn ja saasteiden peittämä laitakaupunki. Liman laitamien kammottavuus on kyllä omaa luokkaansa, merenrantakaan ei ole koskaan näyttänyt yhtä rumalta ja lohduttomalta, toisaalta halpaa merenrantatonttia olisi varmaan tarjolla. Olimme jo etukäteen päättäneet palata samaan Stop and Drop -hostelliin, jossa toinen rinkkamme (Jussin suureksi helpotukseksi) oli odottamassa paluutamme. Viime päivät ovat kuluneet kiertelemällä pitkin Limaa, jonka keskusta on itseasiassa ihan siedettävä vanhoine koloanialistisine rakennuksineen, joiden seinät ovat pakokaasujen tummentamat.

Liman väkiluku on 8,2 miljoonaa ja suurin osa tästä väestä kansoittaa kaupungin ympärille levittäytyviä pölyisiä rinteitä. joita ainakaan suomalaisella mittapuulla ei voi pitää kovinkaan asuinkelpoisina. Jotenkin nuo miljoonat ihmiset ovat kuitenkin onnistuneet ahtautumaan tähän kulhon malliseen pääkaupunkiin, jota 8 kuukautta vuodesta peittää paksu savusumu. Lima ei siis todellakaan Etelä-Amerikan viehättävin pääkaupunki, mutta toisaalta se ei myöskään ole täysin huonon maineensa veroinen. Me ainakin olemme saaneet viettää reissumme viimeiset päivät ilman turhaa häsläystä ja muita hankaluuksia (jos houkuttelevia kuppiloita ja ylihintaista krapulamäsäytystä ei oteta lukuun). No, viimeisen kerran siis ynnätään maa yhteen:

- Turistien määrä on valtava, mutta jos se ottaa päähään tästä 28 miljoonan asukkaan maasta löytyy kyllä paikkoja missä et muihin gringoihin törmää. Tosin se tarkoittaa, että silloin myöskään näe turistikohteina toimivia raunioita. Pelkästään kaupunkien takia Peruun ei kannata kyllä tulla - ne ovat sietämättömän rumia.

- Päätiet on hyvässä kunnossa, mutta vuorilla teiden kapeus aiheuttaa oman vaaransa. Joka viikko niitä busseja täällä tuntuu rotkoihin tippuvat.

- Rahaa Perussa palaa, koska kaikki turistikohteet raunioista kirkkohin ovat tajuttoman ylihintaisia. Ruoan ja majoituksen tosin saa ilman vararikkoon joutumista.

- Maa on uskomattoman monipuolinen, jos vaan poistut maan länsiosasta. Vuorokaudessa maisemat muuttuu aavikosta vuorenhuippujen kautta sademetsään. Aktiviteetteja maassa on tajuttomasti, mutta ne maksavat maltaita.

- Turvallisuus tilanne on ok, vaikka tällä hetkellä Amatsonin -alueella on käynnissä melkoisia levottomuuksia intiaanien ja poliisien välillä. Menivät myymään alkuperäiskansojen metsät ranskalaiselle öljy-yhtiölle. Hienoa Perua, hieno. Varkauksia ja ryöstöjä on paljon, joten ainakin Limassa ja Cuzcossa kannattaa olla varuillaan. Takavuosien brutaali Sendere Luminoso -sissijärjestökin on viimeaikoina nostanut jälleen päätänsä, joten kannattaa seurailla tilannetta lehdistä jos mielii viidakkoon seikkailemaan.

Tätä kirjoittaessamme alkavat realiteetit hiipiä pikkuhiljaa takaraivoihimme: 13 tunnin kuluttua pitäisi olla matkalla kohti Suomen kesää (ilmeisesti kylmin sataan vuoteen?) Miamin ja Lontoon kautta. Viimeinen oljenkortemme seikkailun jatkamiseksi taitaa olla Yhdysvaltain rajaviranomaiset ja eksoottinen Guotanamon -matka.

Jussi ja Milka kiittää, kumartaa ja kuittaa.