Tiedusteluretkemme syvällä vihollisen (kts. edellinen blogi-merkintä) selustassa on edennyt mallikkaasti Estelin, Ocotalin ja Matagalpan kautta maan sydämeen Managuaan. Olemme saaneet kerättyä paljon tietoa vihollisen siviiliväestöstä, mutta operaatio on käynyt psyykkisesti raskaaksi comandanta Milkalle. Soluttautuminen kantaväestöön on ollut äärimmäisen hankalaa. Suomen tiedusteluelimille tiedoksi: lähettäkää seuraavaksi vähemmän huomiota herättävä kaukopartio.

Aloitimme Pohjois-Nicaraguan kartoittamisen möykkyisällä siirtymällä Leonista Esteliin (noin 3 tuntia, 1 euro) ja majoittauduimme lähelle keskusaukiota La Luna nimiseen hostelliin (5 euroa yö/lärvi). Esteli on strategisesti merkittävä kahdesta syystä: sen läpi kulkee valtatie Hondurasiin ja siellä valmistetaan seudun parhaat sikarit. Kaupunki itsessään ei ole kovin kummoinen (kadut lähinnä täyttyvät pölystä ja viinaan menevistä miehistä), mutta sikaritehdas oli tutustumisen arvoinen. Sen tarkastaminen jäi comandante Jussin harteille ja kyllähän kierroksesta jää hyvä (savuinen) maku, jos heti kärkeen lyödään peukalon vahvuinen sikari suuhun ja lopuksi saa ostaa tuotteita tehtaanmyymälästä dollarin kappalehintaan. Kehtaavat vielä mokomat väittää tupakkayhtiöitä pahoiksi!

Estelistä jatkoimme vaarallista taivaltamme kohti Ocotalia, jossa meidän oli määrä liittyä päiväksi toisen suomalais-ryhmän vahvistukseksi. Uuden kokoonpanomme voimin suuntasimme maaseudulle (tai siis vielä enemmän maaseudulle) tutustumaan possun-, kanan- ja juustonvalmistomoihin. Oppaamme vakuuttivat, että paikalliset käyttävät em. valmistamoiden tuotteita ravinnokseen, mutta epäilemme edelleen, että kyseessä saattoi olla ovela kulissi biologisten aseiden valmistuksen salaamiseksi. Tosin näimme laatikollisen tuoreita possuja ja kukaan joka omistaa laatikollisen tuoreita possuja ei voi olla läpeensä paha... paitsi jos suunnitelmana on heittää vihollista possuilla tai harhauttaa viekkaalla possuansalla. Suomen armeijalla on vielä paljon opittavaa sissi-tekniikoista. Päivän päätteeksi vihollisen propaganda (possut toimivat myös tehokkaana propaganda-aseena) oli onnistut vakuuttamaan suurimman osan ryhmästämme. Olisi siis aika hylätä virallinen linja ja jatkaa kahden miehen sotaamme. Päätimme kuitenkin vielä lepuuttaa yön yli Ocotalissa (Hospedaje Llamarada de Bosque 10 euroa/yö kahdelta).

Nälkiintyneinä (Ocotalista on hieman hankala löytää syötävää kello 20.00 jälkeen) ja kaikesta informaatiosta hämmentyneinä hyppäsimme jälleen kerran koulubussiin saavuttaaksemme Matagalpan. Tässä välissä on pakko todeta, että nämä kulkuneuvot ovat varmaankin erinomaisia kuljettamaan 9-vuotiaita lapsia kilometrin päähän kouluun, mutta neljä tuntia 192-senttiselle pikkupojalle on hieman polvia kuluttava elämys. Joka tapauksessa Matagalpa saavutettiin ja onnistuimme majoittautua valtakadunvarrella olevaan Hotel Alvaradoon (10 euroa yö kahdelta), jossa peitetarinamme paljastuminen oli enemmän kuin lähellä. Hartaan uskovainen apteekkari-hostellinomistaja ei onneksi huomannut siviilisäätyämme ja saimmekin parisängyn - vai oli suihkun toimimattomuus Jehovan vihan merkki?

Comandanta Milkan mielenterveys alkoi horjua vihollisen harjoittaman varsin agressiivisen psykologisen sodankäynnin takia. Shoppailun varjolla suoritettava peiteoperaatio täytyi keskeyttää, koska vihollisen miesväestö piiritti toistuvasti urhean comandantamme kommunikoiden koodikielellä, joka koostui lähinnä vihellyksistä, sekä omituisista yhdistelmistä englannin- ja espanjan-kielisiä huudahduksia. Vihollisen intensiivinen kontaktin hakeminen ajoi comandantamme hakemaan suojaa ruokakaupasta. Epäonneksi osoittautui, että vihollinen oli soluttautunut myös sinne. Hammastahnan valintaa vaikeuttaa huomattavasti, jos kaupan henkilökuntaan kuuluva herrasmies seisoo viiden sentin päässä kuiskimassa jokseenkin siveettömäksi laskettavia ehdotuksia. Loppupäivän comandanta vietti visusti lukittujen ovien takana hotellissa.

Kaksi yötä Matagalpassa sai riittää ja tämän hetkinen sijaintimme on maan pääkaupunki Managua, jota ei kaunopuheisinkaan propagandisti voi väittää kauniiksi tahi helpposelkoiseksi. Kaupunki tuhoitui lähes täysin maanjäristyksessä 1972 ja tähän päivään mennessä vanhaa keskustaa ei ole ollut varaa kunnostaa. Tämä katastrofi oli myös merkkipaalu 70-luvun vallankumoukseksi muuttuneessa kansannousussa: maahan virtasi rahallista-apua tuhojen korjaamiseksi, mutta niin latinalais-amerikkalaiseen tapaan varat ohjattiin 50 vuotta hallinneen Somoza dynastian tilille. No, olisi Anastasio ehkä harkinnut toisenlaista toimintatapaa, jos olisi tiennyt tulevansa singolla ammutuksi 8 vuotta myöhemmin maanpakolaisena Paraguayssa.

Suomais- ja paikalliskontaktimme ovat varoitelleet kovasti tästä kaupungista - kuinka ei saa kävellä mihinkään ja pitää käyttää virallisia takseja. Ensinnäkin, mihin täällä kävelisi? Kaupungin nähtävyydet ovat tämä tuhoutunut keskusta ja merkkiliikkeillä pröstäilevät ostoskeskukset ja nekin ovat 5 kilometrin päässä toisistaan. Ja toisekseen, miten tunnistaa ns. vaarallinen taksi? Näimme nimittäin kaikkia "virallisia" plakaateja myytävän tienlaidassa. Toistaiseksi ollaan perille aina päästy - hinta vain on vaihdellut.

Käytimme tänään päivämme täydentämällä lääkelaukkuamme tulevien haavoittautumisten varalta. Huomenna jatkamme tehtävämme täyttämistä matkaamalla kohti Karibian-rannikkoa. Viikonloppuna olisi tarkoitus maata palmujen välissä drinkki kädessä Corn Islandeilla. Katsotaan täyttyykö toiveemme.