Heipat eli sanoja siitä kun halataan ja erotaan rakkaista

Minun piti tänään sanoa heipat ihanalle Hantalle. Ja kyllähän siinä vähän tippaa tuli silmäkulmaan. Tottakai annan itelleni luvan tuntea. Olen myös aina iloinen kun itken. Itkeminen puhdistaa. Hetkessä eläminen opettaa kuitenkin että ei kannata turhaan harmistua ja jäädä suremaan, että joku lähtee elämästä. Uusia hienoja ihmisiä, seikkailuita ja hetkiä on tässäkin hetkessä kun vain pitää mielen avoinna.

Mutta saahan sitä joskus olla surullinen tai harmistua jostain hetkeksi. Ja tänään kun Hantalle vilkutin jotenkin tuntui hetken vain ihan hirmu raskaalta. Ymmärsin että olen sanonut aika paljon heippoja viime aikoina. Ensin sanoin heipat rakkaalle perheelleni tammikuussa Pictonissa ku he täällä olivat lomailemassa ja lähtivät etelä saarelta kohti pohjoista ja wellingtonia. Ja sitten tammikuun lopussa halailin kämppikset kun lähdin kotoani Old Gymiltä kohti uusia tuulia kodin lämmössä latautuneella keholla ja kehoon palautuneella mielellä. Nämä seikkailut toivat elämääni kasan uusia uskomattoman kauniita ihmisiä Luminate Festivaaleilla. Nämä hengenheimolaiseni opettivat minua ymmärtämään itseäni, menneisyyttäni ja nykyisiä tarpeitani täysin uudella tavalla. Kymmenen päivän jälkeen sanoin tälle suurelle värikkäälle perheelle että nähdään taas. Sieltä lähtiessäni suunnistin kohti pohjois saarta ja Aucklantia, josta löytyi kaksi veikeää suomalaista maailmanympärimatkaajaa Maija ja Eero. Maaliskuun alussa heiluttelin bussin takavaloille kun he lähtivät jatkamaan matkaansa ilman minua. Olin siinä päivän yksin, tai no yksin ja yksin. Tuolloin oli iloni olla Wanakassa ihanien edellisten kämppisten ja kultaisen kodin tunnelmassa, turvassa. Ja seuraavana päivänä toi bussi mulle uuden paketin. Hantan.

Tokihan matkustaessa tottuu sanomaan terve ja heippa useammin ku normi elämässä, jossa asuu tai tekee samaa työtä suurinpiirtein paikkallansa. Täytyy vain toivoa että maailman tuulet puhaltaa joskus minut yhteen joidenkin matkalla tavattujen ihmisten kanssa. Mutta sitten tämmösten rakkaitten lähteminen täältä takaisin kotiin. Se kirpaisee ehkä eri tavalla vielä. Kaikki nämä upeat ihmiset, jotka ovat luonani olleet ovat jättäneet jäljen sydämeeni. Se kun saa hetkeksi jotain tuttua ympärille. Niin kaukana. Se merkitsee paljon. On tehnyt hyvää muistella menneitä, yhdessä koettua. Nauraa sattuneille kohelluksille ja kuulla tuttujen kuulumisia. On ollut ihana, kun ei ole tarvinnut esitellä itseään ja aloittaa kaikkea ihan alusta. Eikä ole tarvinnut koti ikävää potea viime aikoina. Ja kuinka helpottavaa on ollut saada puhua suomea. Omaa äidinkieltäni jota sönköttää kuitenki aina sujuvammin ku englantia. Se on puhdistanut mieltä ja kehoa syvemmältä.

Nyt voin odottaa seuraavaa ystävääni, Biancaa. Hän tulee heinäkuussa tänne toiselle puolelle maailmaa. Sitä ennen mulla on ihanaa laatuaikaa itselleni ja sopivasti uusille tuttaville, joista jotkut ehkä jäävät elämään kauemmaksi, jotkin vierailevat vain hetken. Joistain jää jälkeen kuvatiedosto tietokoneelleni, joistain muisto sydämeen. Joistain tulee Facebook kavereitani. Joistain pelkkiä keittiöhostellituttuja, joista tietää sen mistä he ovat kotoisin ja kauan he ovat Uudessa-Seelannissa. Joistain lähempiä ystäviäni, siskojani, veljiäni. Pala maailmanlaajuista perhettäni, jonka jokaisesta jäsenestä välitän ja jotka toivotan aina tervetulleeksi sinne missä olenkin.

Jälleen on yhden auringonlaskun aika täällä. Kirjoitan tätä tuulisella Mount Edenillä. Entisellä tulivuorella, josta avautuu kaunis näköala ympäri Aucklantia. Äsken sain vilkuttaa miehelle, joka halusi ottaa minusta kuvan, kun kirjoitan koneellani tätä tekstiä, hiusteni hulmutessa tuulessa. Mies oli Intiasta. Ja seuraavaksi vierelleni tuli juttelemaan kaksi miestä ja kaksi koiraa. He hymyilivät autolleni ja Nemo sai toiselta koiralta pusun.

x x x

Jenny