Päätösten aika. Itsenäisyyspäivä olisi huomenna, eli juhlapaikalle olisi suunnattava tänään. Telttailukamppeet mukaan ja nettikahvilaan selvittämään bussiaikatauluja. Selvä, Calderaan 16.15, siellä olisivat jo Ida, Heikki ja David odottamassa. Aikaa olisi, joten ostamaan pyyhettä, sillä jo olemassaolevan olin aamu-unisena (herännyt JO yhdeksältä!) jättänyt kotiin. Mahtoikohan kaasukin jäädä päälle??? No, takki ei ainakaan olisi päällä jos se roikkuisi kotona naulakossa, joten nopsaan taksilla kotiin, sillä kävelemiseen aika ei enää riittäisi. Tulisi samalla se kaasukin tarkistettua. No eihän se tietenkään päällä ollut. Ja kas, bussi lähtisi puolen tunnin päästä, kotoa bussiasemalle kävelisi lähes 40 min. Marssimaan, sano!

16:20 ja bussiasemalla. No, seuraava bussi lähtisi viideltä. Lippujonoon, jossa tuntui olevan puolen kaupunkia. Myyjätäti siellä ehdotti, että ota lippu 16.15 lähtevään bussiin.. Mut mut, kellohan on jo puoli viisi. Kas, bussi ei ollut vielä saapunut! Siihen siis. Lähtölaiturin "mikä tahansa" (mahtava ohjeistus) sekä oikean bussin löytämiseen tarvittiin hieman apua bussiyhtiön toisilta työntekijöiltä, taluttamiseen asti.. Ei se bussisanasto ainakaan vielä ihan hallussa ollut.

Lippuuni merkityllä paikalla istui setä raamattuineen, joten sain ikkunapaikan. Kelpasihan tuo. Bussi lähti viilettämään (no okei, ei se mikään salama ollut) kohti pohjoista. Vuorten välissä sitä taas matkattiin ja melkoisen korkeallakin, sillä korvat olivat jälleen aivan lukossa. Mikäli muut eivät kärsineet samoista oireista, saivat he ainakin kuunnella musiikkia mp3-soittimestani, sillä volyymit taisivat olla sitä luokkaa. Ennen Copiapóa olleelta pysähdyspaikalta saapui uusi vierustoveri ja raamatunlukija joutui siirtymään ilmeisestikin sille paikalle mihin kuuluikin. Heppu olikin hulvattoman hauska tapaus, jonka kanssa matka sujui huomattavasti ripeämmin heittäen juttua laidasta laitaan. Ilmeisesti Anita ei ole vielä vaikuttanut ulkoisessa olemuksessani kuin hiuksiini, sillä iältäni olin jälleen kerran 16.

Perillä Calderassa hyvästit matkatoverilleni ja löysin ulkoa 3 tuttua kasvoa, jotka johdattivat empanada-ravintolaan. Oijoi, paras empanada tähän asti! Ei mitään päivää tiskissä seissyttä vaan tilauksesta tehtyä. Melkein olisi voinut napostella toisenkin, mutta ulkona oli jo pimeä ja viisaritkin lähenivät puolta yötä uhkaavaa vauhtia. Telttailemaan oli tarkoitus lähteä vielä saman vuorokauden aikana. Ei siinä kauaa nokka tuhissut, kun noudettiin toverusten kamppeet Davidin porukoiden kotoa ja lähdettiin D:n isän kyydillä kohti rantaa. Täällä autot ovat käyttöä varten, sen kyllä huomasi niitä teitä ajeltaessa. Pari kolhua kylkeen, ketä kiinnostaa. Pilkkopimeässä yritimme paikantaa D:n veljen perheen olinpaikkaa. Tehtävä osoittautui liian vaativaksi, varsinkin kun puhelimella emme saaneet heihin yhteyttä. Olimme paikassa x, jonka lähistöllä näkyi elävää valoa. Siihen sitä jäätiin, keskelle aavikkoa ilman valoa. Tai mitä nyt D:n kavereiden auton ajovaloista saatiin hieman valoa teltan pystyttämisen ajaksi.

Lähellä ollut elävä valo osoittautui jonkun muun kuin Davidin veljen perheen aikaansaamaksi, joten olisimme pimeässä. Tähdet loistivat ja silmät tottuivat pimeyteen yllättävän nopeasti.. yhtä nopeasti kuin piscopullo tyhjeni J Samalla katosi myös aluksi ytimiä kolkutellut kylmyys.. Aikakin tuntui lentävän, sillä kello 4 talsimme pimeässä kohti rantaa, jota oli hieman vaikea hahmottaa. Tavoitteenamme oli nähdä planktonin loiste, mutta selityksistä vähänkin ymmärtäen keli oli liian viileä. Vielä yritys toiselta rannalta, tulos sama. Kello kuusi, ja seurueemme kaksi lisäjäsentä lähtivät Ka:llaan kohti kotia.. Kai sitä nyt parin piscopullon jälkeen ajokunnossa on?! Ilmeisesti. Myös loppuseurue paineli nukkusäkkeihinsä keräämään voimia. Huomenna saisi sitten miettiä, miksi ihmeessä emme valvoneet vielä hetkeä, jotta olisimme kenties nähneet auringon nousevan aavikon ylle…