Kambodzalaisten orpojen etikettikoulussa

21-23.01.2009 Phnom Penhin ja Siem Reapin välillä autossa, Kambodzassa

Sommoro Kambodzasta. Bangkokissa käytiin hankkimassa liput ja ottamassa vielä yhteys Phnom Penhin orpokotiin, jota lähdettiinkin etsimään kaupunkiin tultuamme. Ensimmäisenä päivänä Kambodzan pääkaupungissa kuitenkin tutustuttiin ensin cityyn, samalla kun yritimme hieman päästä kartalle elämänmenosta ja paikoista, jotta tietäisimme myös mitä hankkia orpokotiin ja mistä. Phnom Penh osoittautui normicityksi Aasiassa - likaista, haisee pahalle, populaa kuin pipoa, savuavia katukeittiöitä, todella huono ilma saasteiden vuoksi, kaupustelijoita jne. Poikkeuksena peruskaupunkeihin verrattuna kuitenkin skoottereita potenssiin kuusi ja kerjääviä kadulla asuvia lapsia (ja aikuisia sekä vammaisia) joka puolella. Ja sekä lapset niinkuin vanhemmatkin, nukkuivatkin kirjaimellisesti keskellä katua ihmisten väistellessä heitä iltakävelyllään. Toinen silmiinpistävä juttu konkretisoitui ilta-aikaan kadulla kävellessään - länsimaisten turistihotellien liepeillä näkyi lapsenkasvoisia minihameisiin pukeutuneita tyttöjä, joista osa käveli käsikynkkää eurooppalaisten 50-60-vuotiaiden miesten kanssa. Paikallisten ikää on hyvin vaikea arvioida, mutta puhelinnumeroon, joka ilmoitettiin lentokentältä saadun kartan kannessa, tulee toivottavasti soittoja. Teksti kun meni näin "Sex with children is a crime. If you have any information on the sexual exploitation or abuse of children, call (023) 720 555. Suoraan sanottuna näky oli sairas ja möhömahaisia äijiä olisi tehnyt mieli käydä tempaisemassa oikein huolella.

Kerjäläisiin ei taaskaan, niinkuin Afrikassakaan, oikein osannut suhtautua, kun lopulta ei oikein tiedä mihin annetut rahat päätyvät - huumeisiin varmaankin osa, ruokaan osa, ties minne osa. Joten päätimme pysyä suunnitelmassamme kohdistaa apu yhteen pääkohteeseen ja toisaalta viedä se täysin perille asti. Yhdeltä kädettömältä mieheltä Tuomas kuitenkin osti ylihintaisen kartan, hän kun kantoi kaulassaan lappua, jossa luki "I don't want to beg, I want to work".

Niin, tämän cityn piti tarjota näyttämö meidän seuraavalle hyväntekeväisyystempaukselle. Ihan alkuperäisimmässä planissamme (ammattikoulutus roskien kerääjille) emme kuitenkaan cityyn saapuneet. Osittain Kenian orpokotivierailun kokemuksiin perustuen, osittain tutustuttuamme CCH:n (Center for Childrens Happiness) toimintaan etukäteen. Saavuttuamme paikan päälle tuktukin kyydissä ajettuamme puolisen tuntia joen varressa sijaitsevalta hotelliltamme, löysimme joukon iloiselta vaikuttavia lapsia - vauvasta noin 17-vuotiaisiin. Itse CCH:n rakennus näytti kohtuu hyväkuntoiselta ja jotenkin ensivaikutelma lapsista oli, että asiat ovat heillä kohtuu hyvin. Juttuhan kuitenkin oli, että vanhemmat heiltä puuttuivat, joka väkisinkin vaikuttaa aina lapsiin.

Täältä löytyy hieman taustatietoa CCH:sta, joka meidän kokemuksiimme perustuen vaikutti erittäin hyvin hoidetulta organisaatiolta:

http://www.cchcambodia.org

Kiitos vaan Makille ja Ainille vinkistä - mehän lähdimme heidän toukokuisen visiitin perusteella itse tänne. Niin, organisaation johtaja oli ollut erittäin niukkasanainen maileissaan meidän etukäteen lähettämiimme kyselyihin liittyen emmekä suoraan sanottuna olleet ihan varmoja mihin olemme tulossa ja mitä siellä odottaa. Päästyämme perille, hän ehti sanoa muutaman sanan ennen hilpaisuaan asioille. Onneksi sen verran johtaja Mech Sokha kuitenkin ehti, että esitteli meidät kodin muulle henkilökunnalle, jotka osoittautuivat kodin varajohtajaksi, englannin opettajaksi ja pariksi muuksi paikassa työskenteleväksi. He sitten esittelivät paikan, luokkahuoneet, kirjaston ja kertoivat paikasta muutenkin.

Kuultiin orpokodin tyypeiltä, että kaupungin kaduilla asuu n. 20 000 katulasta. Ja suurin osa tänne pääsevistä lapsista tulee lähellä sijaitsevalta kaatopaikalta, jossa heidän lapsuutensa ja nuoruutensa kuluu eri lajisia roskia keräämällä kierrätystä ja myyntiä varten - ei siis mahdollisuutta koulunkäyntiin eikä juuri muunkaanlaiseen lasten elämään. Lisäksi osa orvoista katulapista on menettänyt vanhempansa maaminoihin, muuten vaan köyhissä olosuhteissa tai AIDS:iin.

No, lasten kasvoilta paistoi onnellisuus kaikesta huolimatta, eikä varmaankaan vähiten siksi, että heistä näytettiin pidettävän erittäin hyvää huolta orpokodin henkilökunnan puolesta. Koko laitoksen toiminnan tavoitteena oli tämä:

"To ensure the rights of children who are living under harsh environment due to family affairs and poor living conditions, despite of their willingness to receive basic education, and to provide equal access to education for those children to be legally and socially responsible citicens, who could contribute to the society."

"To conribute to the society" - siinäpä kiteytyy oikeastaan se, minkä vuoksi halusimme kohdistaa apumme juuri tänne. Koulutuksen kautta uskomme saavamme tukieuroista irti paljon pitkällä aikavälillä, joka toivottavasti kantaa hedelmää uusienkin sukupolvien ja näiden orpojen lapsenlapsillekin. Homma toimii siis niin, että kaikilla n. 140 orvolla CCH:n kolmessa eri pisteessä on henkilökohtainen sponsori jossain päin maailmaa, jonka tuella orvot pääsevät kouluttamaan itsensä. Orpokoti itse tarjoaa ateriat, nukkumapaikan, puhtaat vaatteet, jotakin opetusmateriaalia, terveydenhoitoa, vapaa-ajan aktiviteetteja sekä ennen kaikkea hyvälaatuista opetusta myös itse tiloissaan - mm. matematikkaa, tietokonetaitoja, kuvaamataitoa, tanssia ja näyttelemistä sekä englantia, japania ja khmeriä eli äidinkieltä. Tälläkin hetkellä paikalla oli pari englanninkielen opettajaa ja englantilainen lakimies opettamassa. Tämän lisäksi lapset käyvät sponsorirahoillaan yleisessä koulussa kodin ulkopuolella päivittäin.

Silmiin- (ja korviin) pistävää kaikkien lapsien käytöksessä oli uskomattoman hyvät tavat kaikessa mitä he tekivätkin. Kiitos sanottiin aina kun vähääkän syytä oli, kumarruksia ja kohteliaiksuuksia hyävllä englannilla tuli pienimpienkinm suusta vähän väliä. Siinä tuntui itsekin olevan etikettikoulussa, tällä kertaa opettajana vanhempansa menettäneet köyhät lapset. Papa-Sokhaa kunnioitti jokainen lapsi ja myös henkilökunta kiitteli johtajaansa useampaankin kertaan - hänellä kun näytti olevan näppinsä pelissä käytöstapojen, opetuksen sun muiden suhteen. Tärkeimpänä asiana opettajien mukaan Papa-Sokhalla kuitenkin oli se, että hänellä oli uskomaton taito vaikuttaa köyhistä oloista tulevien lasten motivaatioon olla palaamatta takaisin kadulle kertomalla koulutuksen tärkeydestä ja sen pitkäaikaisista vaikutuksista.

Kirjaston perustaminen, tikkareita takkutukille sekä vieraileva rumpusetä

Mitä sitten teimme. Ensin tosiaan tutustuttiin toimintaan, lapsiin ja suurimpiin puutteisiin. Meillä oli "aloituspakettina" mukanamme värikyniä, palloja sun muuta perustarviketta. Paikan päällä sitten kyselimme kriittisimpiä kohteita ja kuulimme mm. uudesta kirjastohankkeesta slummialueella sijaitsevalle CCH 2 -talolle. Tämän pohjalta sitten nappasimme apulaisjohtajan sekä englanninkielen opettajan matkaamme, ja suuntasimme tuktukilla kohti kauppa"keskusta", josta mm. kirjoja saisi halvimpaan hintaan. Ajeltiin neljän ruuhkassa käsinkosketeltavan smogin läpi torille, jonka keskellä oli hässäkkä, jota kauppakeskukseksi kutsuttiin. Eikun haisevien pimeähköjen käytävien läpi kolmoskerrokseen ja paikalliseen kirjakauppaan. Tavoitteena oli siis ostaa setti kirjoja, jolla perustettaisiin uusi kirjasto ja täydennettäisiin vanhaa. Taidettiin paikallisten apurien kanssa sitten lopulta kerätä suunnilleen 150 kirjan kasa satukirjoja, opetuskirjoja, englannin opas, jokunen tietokoneen opetusopas sekä muutama maailman kartta kirjaston seiniä koristamaan.

Juuri lähtiessämme CCH:lta, kävi vielä muutama pikkukaveri roikkumassa hihassa ja mainitsi haluavansa karkkiostoksille kanssamme. He eivät mukaan mahtuneet, mutta kauppakeskuksen alakerrasta ostimme kuitenkin kasan tikkareita, vähän pelejä ja muuta rekvisiittaa päivien piristykseksi. Kun sittten saavuimme takaisin kohteliaiden kumarrusten saattelemana, joita muuten lapset tekivät lähes koko ajan, ilmeet olivat taas kaiken hikoilun ja matkustamisen väärttejä - kauppakeskus kun ei todellakaan ollut ilmastoitu... Ensinnäkin kukaan ei tullut repimään pelejä tai tikkareita meiltä, vaan he näkivät ja antoivat meidän ensin mennä johtajan huoneesen käymään läpi ostamamme tarvikkeet. Ovella tosin kävi moni innokas kaveri katselemassa ja hymyilemässä. Johtajan kanssa käydyn keskustelun jälkeen sitten suunnattiin kodin pihalle tikkarin jako hommiin. Siitä vasta ilo irtosi. Ei varmaan ihan joka viikko ole karkkipäivää tämän suunnan lapsilla. Mutta taaskin, jokainen kävi hakemassa vain yhden tikkarin eikä yrittänyt huijata itselleen enempää kuin kullekin kuului, hieman toisinhan oli asiat Afrikassa.

CCH:lla nähtiin myös vieraileva rokkistara Suomen turusta, joka ensin soitteli kitaraa, välillä tempoi rumpuja ja taisi jonkun laulunkin lurauttaa CCH:n musiikkipajalla. Se, että lapsille oli tarjolla myös soittimia, kertoo siitä että lahjoittajia on orpokodille ollut, mutta lisää varmasti tarvitaan. Ja tässä kohtaa on sanottava, että tämä organisaatio osoitti kyllä kykynsä ja toimintansa sellaiseksi, jonka toimintaa toivoisi monen muunkin tukevan - ennen kaikkea toivotaan että tämänkaltaisia paikkoja syntyy muillekin apua tarviseville.

Niin ja Makin ja Ainin aloittamaa "roskien kerääjästä pyörän- ja moponkorjaajaksi" -projektia jatkoimme lahjoittamalla perheille mm. tarvikkeita Ravuth -nimisen apulaisen välityksellä. Ravuth kertoi korjaajien pääsevän parin viikon sisällä siirtymään kaatopaikkaympäristöstä itse "oikeille" mestoille ammatinharjoittamiseensa eli katujen varsille, jolloin myös tienestien pitäisi kohota järkevämmille leveleille. Tätä he eivät ole voineet kuitenkaan tehdä aiemmin, syystä että kokemusta piti kartoittaa alkuun sille tasolle että vilkkailla kaduilla sitten ammattitaito riittää korjaajan ammatin harjoittamiseen.

Kambodza kuittaa. Kiitos tukijoille. Fiilis on että nyt apu meni todellakin oikeaan osoitteeseen. Ja perille asti.

Ville